Laadullisessa tutkimuksessa ja erityisesti etnografiassa tavoitteena on ymmärtää todellisuuden useiden eri versioiden välisiä suhteita. Keräsin haastatteluaineistoa vesipulasta pro gradu -työhöni pienellä marokkolaisella keitaalla loka-joulukuussa 2014 ja valiokunnan tiedottajana kirjoitin kokemuksistani muutaman postauksen. Tämä ensimmäinen on kuvaus siitä millaista on yrittää ymmärtää itselle aivan vierasta elämäntapaa ja elämänmenoa omien mittareidensa ja käsitteidensä avulla.
Ensimmäisen kerran kun saavuin erääseen tutkimuskylään selvittämään kuinka vesipula oli vaikuttanut kyläläisten elämään, näin edessäni kastelukanavan, palmuja, koulun, joitakin matalia taloja, naisia pesemässä pyykkiä ja poikia potkimassa jalkapalloa. Kaikki oli hiekkaista ja kuivaa. Missään ei näkynyt mainosvaloja, kauppoja tai kylttejä. Ajattelin: onneksi en asu täällä.
Vatsanpohjaa kouraisi hätäännys: miten voin ymmärtää ja tehdä itseni ymmärretyksi näiden ihmisten kanssa, jotka elävät niin erilaisessa maailmassa ja todellisuudessa kuin minä?
Hyväksi todettu tulkki ei poikkeuksellisesti ollut saapuvilla, siispä jouduin turvautumaan siihen kielitaitoon mitä kylässä oli tarjolla eli viisitoista vuotta sitten maatalousteknikoksi kouluttautuneeseen naiseen ja pariin lennosta mukaan napattuun teinipoikaan. Pojat kävelivät reteästi meitä vastaan kuunnellen puhelimen kaiuttimesta räppiä ja tsekaten mitä ulkomaalainen oli heidän viljelypalstoillaan puuhaamassa. Lesoista teineistä kuoriutui kuitenkin kissanpoikasia siinä vaiheessa, kun he joutuivat avustaviin käännöshommiin; viisitoista vuotta riittää hyvin unohtamaan kielen jos toisenkin, siispä haastatteluyrityksestä muodostui varsin tragikoominen.
Kävelimme pitkin kastelukanavaa seuraten veden virtausta kohti sitä viljelijää jolla oli kasteluvuoro. Yritin selvittää mitä kylän kasteluvastuuhenkilön tehtäviin kuului ja vastaukseksi sain jauhot. Kysyin mitä se tarkoittaa, jolloin puolestaan oppaani tuijottivat minua suu auki: “Jauhot, kyllä sä tiedät mitä jauhot on!”. Sain käyttää kaiken nokkeluuteni selvittääkseni miten jauhot, moskeija ja 15000 dirhamia liittyivät kasteluveteen ja toisiinsa, mutten vieläkään ymmärtänyt ja oppaat alkoivat turhautua. Minulta tivattiin etkö sä ymmärrä, miten sä et osaa arabiaa, sun ois pitäny opiskella arabiaa ennen tänne tulemista. Meinasin luovuttaa, suuttua, itkeä, nauraa, karjua ja polkea jalkaa, mutta keräsin itseni ja myönsin nöyrästi “Joo, olisi pitänyt opetella arabiaa”, koska en halunnut vaikeuttaa työtäni enempää. Parempi olla vähän tyhmä kuin vihattu.
Päätin nostaa tunnelmaa ottamalla valokuvia, jolloin oppaani saattoivat esitellä palmulehdon kasveja ja kättensä töitä. Erityisen tyytyväisiltä he näyttivät laittaessaan minut harventamaan rikkaruohoja.
Kierroksen päätteeksi sain kutsun teelle. Menimme kahdestaan naispuolisen maatalousteknikon kotiin, istuimme vastaanottohuoneen sohvalle ja mykistyimme. Mietin kuumeisesti mitä sanoa naiselle, joka on kouluttautunut yliopistossa, mutta joka ei ole tehnyt päivääkään oman alansa töitä. Mitä harmitonta ja mukavaa kysyä ihmiseltä, joka on nähnyt maailmaa ja elää paikallisin standardein suuressa hienossa talossa, mutta tuppukylässä, ollen tästä tuskallisen tietoinen?
Sillä vaikka talo on suuri ja hieno, siellä ei ole minkäänlaista lämmitystä ja jokaisessa huoneessa katosta roikkuu vain yksi himmeä sähkölamppu. Mitä loppujen lopuksi elämästä ja elintasosta kertoo se, että kotona on juokseva vesi ja sähkö, jos niitä joutuu käyttämään säästeliäästi istuen pimeässä, kylmässä huoneessa television sinisen valon vilkkuessa?
Kysyin siis varovasti minkälaista elämä täällä on. Se kuulemma menettelee.
Teksti ja kuva Alina Raiskila
Kirjoittaja opiskelee kehitysmaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua vedenkäytön muutoksista marokkolaisella keitaalla.