Hammou istuu valkoisella muovituolilla auringossa kotiportin ulkopuolella aivan autotien vieressä. Siitä on hyvä tarkkailla ohikulkijoita ja tervehtiä tuttuja, joita ovat lähes kaikki ohikulkijat. Maassa seinään nojaten paistattaa päivää hänen vaimonsa, mutta tuolin sijaan hänellä on alustana vanha kiinalainen lannoitesäkki. Hammou on pukeutunut valkoiseen perinteiseen djellabaan ja päähän on kiedottu huivi. Vaimolla puolestaan on mustat, kauniisti kirjaillut vaatteet ja korkeasta iästä huolimatta silmät on rajattu kauniisti kajalilla. Leuassa erottuu haaleana tatuointi. Hammou ja hänen vaimonsa kuuluvat Mohamed-tulkin perheeseen, siispä vastaanotto on lämmin. Miehet tervehtivät toisiaan neljällä poskisuudelmalla, vanhaa naista Mohamed tervehtii kunnioittavasti kumartumalla ja kättä suutelemalla. Seuraan esimerkkiä ja suutelen molempia kädelle, mutta nainen on minua vikkelämpi ja ehtii suudella minun kättäni ensiksi. Meidät kutsutaan teelle.
On sunnuntai-ilta ja olemme tulleet kyselemään vanhuksilta keitaan historiasta ja vedenkäytön muutoksista. Istumme takapihan kuistilla juoden vahvasti sokeroitua minttuteetä ja syöden pähkinöitä. Kuistia ympäröi pieni vehreä puutarha, jossa kasvaa sitruspuita ja pari taatelipalmua. Kauempana on keittiöpuutarha. Hammoun vaimo osallistuu keskusteluun vilkkaasti ja osaa joitakin sanoja ranskaa. Hän on tuonut lannoitesäkkialustansa kuistille mukaan, eikä vieläkään suostu istumaan tuolilla vaikka häntä siihen patistan. Onnistun sentään vaihtamaan parhaan, selkänojallisen tuolin itseltäni pois Hammoulle.
Kysyn kuinka parantaa keitaan vesitilannetta, pitäisikö yksittäisten viljelijöiden vedenkäyttöä rajoittaa? Tulkki kääntää Hammoun vastauksen: ”Jos pumppaus pysäytettäisiin, ehkä sateiden myötä pohjavesivarannot elpyisivät. Mutta pumppausta ei voida lopettaa, koska silloin viljelijät menettäisivät elantonsa ja mihin ihmiset silloin menisivät? Mitä he tekisivät? Ainoa oikeasti toimiva keino on pato. Se ehkä hidastaa keitaan katoamista hieman. Keidas nimittäin tulee katoamaan: 60 vuotta sitten taatelipalmuja kasvoi niin tiheässä ettei nähnyt kolmea metriä edemmäs ja palmut tuottivat runsaasti satoa. Nyt ei ole taateleita, on vain palmuja.”
Haastattelun aikana aurinko laskee ja alkaa tulla viileämpää. Vanhukset myös väsyvät ja miniä tulee vaativan näköisenä nojailemaan kuistin kaiteeseen. Lähtiessämme Hammou puristaa minua pitkään kädestä ja pyytää ranskaksi ”Reste ici”, jää tänne. Lupaan että jonain toisena päivänä. Insh’allah.
Teksti ja kuva Alina Raiskila
Kirjoittaja opiskelee kehitysmaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua vedenkäytön muutoksista marokkolaisella keitaalla.