Outi Lehtipuu

”Minä uskon – – ruumiin ylösnousemisen” lausutaan apostolisessa uskontunnustuksessa. Ajatus siitä, että sielu jatkaa elämäänsä tai tietoisuus jatkuu, tuntuu monesta ymmärrettävämmältä kuin ruumiin saaminen takaisin kuoleman jälkeen. Kuinka ihmisruumis, joka on tullut maaksi jälleen, voi palautua ennalleen? Millainen ylösnousemusruumis on – kun maallinen ruumis muuttuu kaikenaikaa, minkä hetken tai ikäkauden ruumista ylösnousemuksessa saatava ruumis vastaa? Saako lapsena kuollut lapsen ruumiin ja vanhuksena kuollut vanhuksen? Näkyvätkö eletyn elämän merkit: raskausarvet, liikakilot, vammat ja kolhut? Miksi ruumista ylipäätään tarvitaan, jos ylösnousseet ovat ”kuin enkelit taivaassa” (vrt. Mark. 12:25), jotka eivät syö eivätkä harrasta seksiä – mitä käyttöä olisi siis ruoansulatus- tai sukupuolielimillä?

Nämä eivät ole vain tieteellisen maailmankuvan omaksuneen nykyihmisen kysymyksiä, vaan monet niistä esiintyvät myös varhaisissa kristillisissä teksteissä. Ajatus maanpäällisen ruumiin ylösnousemuksesta oli monelle mahdoton – myös osalle kristityistä. Kenties juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä esitettiin jo apostoli Paavalille, joka joutuu selventämään omaa näkemystään korinttilaisille. ”Joku ehkä kysyy: ’Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?’ Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät, tule eläväksi, ellei se ensin kuole,” hän kirjoittaa (1. Kor. 15:35–36).

Se, mikä Paavalille on järjetöntä, ei ole ylösnousemus eikä edes ruumiillinen ylösnousemus. Hieman myöhemmin samassa kirjeessä hän vertaa ajallista ruumista ja ylösnousemusruumista siemeneen ja kasviin: niin kuin kylvetystä siemenestä nousee kasvi, joka ei ulkonaisesti muistuta paljasta siementä, maahan haudatusta ruumiista nousee hengellinen ruumis. Järjetöntä olisi olettaa, että ylösnousemusruumis olisi samanlainen kuin ajallinen ruumis.

Siinä missä ajallinen ihmisruumis on katoava, vähäpätöinen ja heikko, ylösnoussut hengellinen ruumis on katoamaton, kirkas ja täynnä voimaa. Kyse näyttää Paavalin mukaan siis kyllä olevan ruumiista, mutta toisenlaisesta ruumiista kuin lihaa ja verta olevasta maallisesta ruumiista: ”liha ja veri eivät voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, eikä katoava voi saada osakseen katoamattomuutta” (1. Kor. 15:50).

Vaikka Paavali näin tekee eron ruumiin (sōma) ja lihan (sarx) välillä, monet hänen jälkeensä kirjoittaneet ruumiillisen ylösnousemuksen puolustajat eivät tätä tehneet vaan heille ruumiin ylösnousemus merkitsi nimenomaan lihan eli maallisen ruumiin pelastumista – toki täydellistyneessä muodossa, ilman virheitä ja vajavuutta. Heidän mukaansa samaa opetti myös Paavali.

Magnus Enckell, Ylösnousemus (valokuva: Hannu Jukola)

Paavaliin vetosivat myös ne kristityt, jotka kielsivät ruumiillisen ylösnousemuksen. He painottivat sitä, että tuleva ruumis on hengellinen ruumis – ei samaa materiaa kuin nykyinen ruumis. Tarkkaan ottaen he eivät siis kieltäneet ruumiillista ylösnousemusta sinänsä, vaan ainoastaan tämänpuolisen, ajallisen ruumiin ylösnousemuksen. Se, mikä nousisi ylös, koostuisi kyllä aineesta, mutta jostakin paljon hienommasta materiasta kuin lihasta ja verestä.

Kuvaava esimerkki on kristityn Origeneen ja pakanafilosofi Kelsoksen välinen kiistely ylösnousemuksesta. Kelsos pilkkaa ajatusta, jonka mukaan kertaalleen maatunut ruumis voisi nousta uudelleen. Origenes ei kiistä Kelsoksen argumentteja vaan syyttää tätä sitä, että hän on ymmärtänyt kristillisen ylösnousemususkon väärin. Vain yksinkertaiset kristityt, jotka eivät ymmärrä kirjoitusten syvällisempää, hengellistä sanomaa, kuvittelevat, että nykyisenkaltainen ruumis saadaan kuoleman jälkeen takaisin.

Tämä ”yksinkertaisten” kristittyjen näkemys osoittautui kuitenkin voitokkaaksi ja päätyi uskontunnustukseen. Sananmukaisesti siinäkin tunnustetaan usko ”lihan” ylösnousemukseen (anastasis sarkos), vaikka suomeksi puhutaan ”ruumiin” ylösnousemuksesta. Eräille varhaiskristillisille teologeille tällainen puhe olisi kauhistus. Esimerkiksi 300-luvun lopulla Hieronymus valittaa, kuinka Origeneen kannattajat puhuvat tahallisesti ”ruumiin” ylösnousemuksesta pettääkseen ihmisiä: ”He puhuvat ruumiista, jotta oikeaoppinen kristitty kuvittelisi heidän tarkoittavan lihaa, mutta harhaoppisten mielestä he tarkoittavat henkeä.” (Hieronymus, Kirje 84.)

Kiista siitä, mitä Paavali tarkoitti puhuessaan hengellisestä ylösnousemusruumiista, oli yksi kristinuskon varhaisimpia raamattukiistoja – se alkoi, ennen kuin Raamattua oli edes olemassa sinä kirjoituskokoelmana, jollaisena me sen ymmärrämme.  Kiistassa ei sanoja säästelty vaan vastustajat demonisoitiin surutta. ”Jokainen, joka kierosti selittelee Herran sanoja omien halujensa mukaisiksi ja väittää, ettei ole ylösnousemusta eikä tuomiota, on Saatanan esikoinen”, kirjoittaa piispa Polykarpos (Polykarpoksen kirje filippiläisille 7:1.)

Ylösnousemususkosta ja sen oikeasta määrittelystä tuli monelle vedenjakaja, joka erotti oikeat kristityt hairahtuneista harhaoppisista. Näin ylösnousemuksesta tuli sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys.

• Järki ja uskonnollinen hyväksyminen -huippuyksikön jäsen Outi Lehtipuu on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, joka työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa. Häneltä on juuri ilmestynyt teos Debates over the Resurrection of the Dead: Constructing Early Christian Identity (Oxford University Press, 2015).