Tag: Markkinaliberalismi

Professori Kristiina Brunila (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.

Valta toimii parhaiten, kun se piiloutuu, vihjaili eräs ranskalainen filosofi.

Kirjamme Koko elämä töihin toivottavasti herättää pohtimaan, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, ja miten se on yhteydessä valtaan, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten me voisimme tulla tietoisemmiksi omasta tietämisestämme, ja mikä tietämistämme raamittaa.

Nyt puhutaan paljon kriiseistä. Olemme huolissamme esimerkiksi talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä. Koulutuksen kriisiytymistä koskevassa keskustelussa on esitetty huolta sisältöjen häviämisestä ja koulutuksen pakosta hakea legitimiteettiä toiminnalleen uusin tavoin samalla, kun tiedosta on tullut välittömämmän investoinnin kohde.

Kirjamme toivottavasti herättää keskustelua myös siitä, miten tiedon ja tietämisen tiukemman kontrollin seurauksena luodaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan ja koulutetaan sopivalla tavalla toimintakelpoisiksi, ketteriksi ja kimmoisiksi.

Nämä kysymykset ovat myös henkilökohtaisesti päivänpolttavia. Sanallistettava on, miten toimia tasa-arvoprofessuurissa aikana, jota luonnehtii tietokykykapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä ’yksilöön tärähtäminen’ – muuttumatta kusipääksi ja yksinäiseksi tulosyksiköksi.

Ajattelen, että kokemuksemme, se mitä me olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voimme ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä joiltain osin samantyyppisiä, mutta myös erilaisia esimerkiksi suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin positioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme.

Näyttää siltä, että tietokykykapitalismin myötä ideaaliksi on houkuttelevastikin tarjolla joustava ja muokkautumiskykyinen, omaan keskeneräisyyteensä alistuva läpireflektoitu subjekti. Tämä ei ole yllättävää, koska toiminnan markkina-arvo näyttää kasvavan siitä, että se tekee yhteiskunnallisista ongelmista yksilöllisiä.

Talouden yhä laajemmalle ulottuminen näyttää implikoivan asettumista joustavaksi, jatkuvaan oppimiseen ja itsen kehittämiseen suostuvaiseksi. Katse käännetään itseen, omiin puutteisiin ja vajavaisuuksiin, samalla, kun omasta pärjäämisestä, kelpaavuudesta ja selviämisestä ollaan epävarmempia. Markkinoiden näkökulmasta kyseessä vaikuttaa kuitenkin olevan jossain määrin ihannetila. Kyse voisi olla vaikkapa helpommin hallittavuudesta. Ihmiset pysyvät kiireisinä keskittymällä itseensä, ostavat ja kuluttavat erilaisia itsen muokkaamispalveluja talouden ja kilpailukyvyn nimissä.

Kirjamme myös muistuttaa, että asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se, miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään, että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei ehkä kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se, että me odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Odotustilaan, kuten Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ovat kirjoittaneet, kuuluu jatkuva tilinteon eetos ja tunnustaminen, mitä olet tehnyt, kuinka olet käyttänyt aikasi, oletko saavuttanut tavoitteesi, oletko käyttänyt kykyjäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, mikä on sinun numerosi, julkaisujesi määrä, opintoviikkosi määrä, indeksisi aina paino-indeksistä viittausindeksiin? Ja onhan kaikilla jo aktiviteettiranneke?

Rahan kielen viitoittamassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin, kestää yllätyksellisyyttä. Elämme aikaa, jolloin tarjolla on valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, selvityksiä, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Ennen kuin maltamme sitä hetken miettiä, alkavat kysymykset. Mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä? Monimutkaisesta ja hankalasta seuraa kiemurtelua, hetken näennäisen helpotuksen tarjoaa selkeä, sileä, harmoninen ja laatikkoon toisen laatikon yläpuolelle ja nuolen eteen mahtuva.

Levottomuus. Sormi naputtaa, katse vaeltaa, pitäisi olla jo seuraavassa paikassa. Miksi tuo tuossa jatkaa puhumistaan? Kun puhumme toisillemme, emme välttämättä koskaan kohtaa, vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Opimme suorittamaan vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimaan niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät voi emotionaalisesti kestää vastoinkäymisiä ja suoriutua niistä, on ajallemme tyypillistä. Se kertoo, millä tavalla ymmärrämme ihmiselämän ehtoja. On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin, on onnellisuus-indeksiä, luovuuden räjähdyksiä, emootioita monitoroivia äppsejä ja terapiatv:tä. Tunnustamisen alttarista käy kaikki mahdollinen.

Samalla, kun kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, on myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla tärkeä merkitys. Kasvatuksessa ja koulutuksessa kehitetään minäkuvaa, itsetuntoa ja tunnekykyä, tunne-elämää ja tunteiden tunnistamista. On tunnevalmennusta, tunnepedagogiikkaa, tunnekompasseja. Samalla kysymys hyvinvoinnista muuttuu yksilöllisemmäksi, terveydelliseksi ja kunkin yksilön ruumiin ja mielentilan säätelyyn liittyväksi.

En sinällään vastusta vaikkapa tunteista keskustelua. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut tunnetaitoja tai onnellisuuden etsimistä harjoittava äppsein ja aktiviteettirannekkein varustettu subjekti.

Tasa-arvoprofessuurissa olen huomannut, kuinka myös kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan, että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Myös vankiloissa eläville nuorille kohdistettuja toimenpiteitä tutkineena olen todennut, että pelkkä kiitettävä kyky eritellä ja tunnistaa tunteita ei välttämättä tarjoa riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään tai toimimiseen yhteiskunnassa.

Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt vain hetkeksi itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Me joukolla etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä me kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Olemmeko menossa aikaan, jota luonnehtii tyhjä, itsen monitoroinnin kautta olevaksi tuleva subjekti? Kohti kuollutta elämää, joka ei tarjoa yllätyksiä mutta ei myöskään pettymyksiä, ahdistusta tai surua. Kohti niin kepeää elämää, että se melkein tekee kipeää.

Valta toimii tehokkaimmin, kun se pysyy piilossa. Kun menee muotoilemaan otsikoksi ’Miten pistää hanttiin tietokykykapitalismille’, niin se toki virittää odottamaan jonkinlaista vastausta asetettuun kysymykseen. Pitäähän ongelmalle löytyä ratkaisu.

Sopisiko ketteräksi ja kimmoisaksi käytännöksi, että olisi hyvä tunnistaa ja sanallistaa? Jotta pystymme pistämään hanttiin, hakemaan omanarvontunnetta, harjoittamaan neuvokkuutta ja sabotoimaan järjestelmää, voisi olla hyvä harjoittaa (porukalla) kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä vedottakoon – älkää menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä sinnikkäästi pois.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla vielä toistakin kirjaa.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen ’Uusi uljas maailma’ (Brave new world) 1930-luvulla sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain muuta kuin hyvinvoiva. Palasin kirjaan taas, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle muun muassa seuraavasti:

“Back to culture. Yes, actually to culture. You can’t consume much if you sit still and read books.”