Tag: Yksityistyminen

Yksi Koko elämä töihin -kokoomateoksen kirjoittajista, Marja-Liisa Trux, puhui 11.2.2016 kirjan julkistamistilaisuudessa otsikolla “Pyrkyriyliopisto”. Hänen puheensa pohjautui tässä julkaistavaan kirjoitukseen.

Helsingin sanomat raportoi 7.2.2016 uusimmasta suomalaisesta tiedeskandaalista – vilppiepäilyistä VTT:llä – eikä kulunut päivääkään kun opetusministeri Grahn-Laasonen vaati tiukempaa kontrollia tutkimusetiikan takeeksi.

Tiede ja yliopistomaailma ovat kriisissä. Lehdistö ei ole seurannut kriisin kehittymistä kovin hyvin, sillä nyt kun se puhkeaa näkyväksi, ainoa selitys, jota toistellaan, ovat hallituksen uusimmat koulutusleikkaukset. Leikkaukset eivät tietenkään paranna tutkimuksen ja opetuksen edellytyksiä, mutta ne eivät ole kriisin syy. Se alkoi jo lihavina vuosina. Tieteen moraali – jonka perään nyt huudetaan – joutui korruption kohteeksi rahan voimalla kun uusklassisen taloustieteen teorioista inspiroitunutta johtamista alettiin soveltaa yliopistoilla ja tutkimuslaitoksissa 1990-luvulta alkaen. Vaikka historia tuntee yksittäisiä skandaaleja koko pituudeltaan, niillä on nyt entistä otollisempi kasvualusta. Voimme odottaa VTT:n tarinalle jatkoa jossain muualla.

Sen sijaan että tautia hoidettaisiin syihin puuttumalla, lääkitään oireita. Englanninkielinen yliopistomaailma on tässä kehityksessä Suomea edellä. Siellä eettiset lautakunnat, proseduurit ja sertifikaatit ovatkin jo tutkimustyön arkea – ja vievät tutkijoilta sen ajan, joka rahankeräyksestä, rekrytointiprosesseista, sisäisistä ja ulkoisista arvioinneista, mittauksista, raportoinneista, pätevöitymiskoulutuksista ja verkottumistilaisuuksista jää jäljelle. Lautakunnat eivät tunne kunkin erikoisalan käytänteitä, joten ne myöntävät kysyttäessä itsekin, ettei niiden pyörittämä byrokratia oikeastaan karsi vilunkia, vaan kuormittaa ennemminkin rehellistä tutkimusta ja ehkäisee erityisesti pienten alojen kehitystä ja uusien ajatusten esiin pääsyä.

Tekijöistä irrotettu etiikka tuskin haittaa ylemmän tason yliopistojohtoa saatikka rahoittajia tai yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä sen enempää kuin yliopistotyön mielekkyyden katoaminen muutenkaan. Heidän kannaltaan tärkeintä on, että rakennetaan tuotantojärjestelmä, joka tuottaa “eettisesti tarkastettua tavaraa” – samalla periaatteella kuin jo tuotetaan “maailmanluokan tutkimusta”. “Huippuyliopistoissa”, tietenkin. Viis siitä, että Shanghain lista esimerkiksi on niin pölhö mittari, että tutkijoiden mukaan sellaista esittävä opiskelija ei saisi graduaan läpi. Moraalisen yhteisön raunioita paikataan tyhjillä nimikkeillä. Huiputtajien valtakunnassa eettisiä sääntöjä on paljon. Menestykseen vaaditaan kykyä kiemurrella niiden välistä niin, ettei itse jää kiinni.

Yhteiskunnassa rakennetaan keinotodellisuutta kiihtyvällä tahdilla. Sen sijaan, että kysyttäisiin, mikä saa tutkijat kilpailemaan rahoituksesta, julkisuudesta ja johtajiensa suosiosta hyeenojen lailla, nikkaroidaan hyeenoille soveltuvia sähköaitauksia. Eikö pitäisi kysyä, mitä siellä yliopistolla oikeastaan yritetään saada aikaan – myönteisiä rahoituspäätöksiä “hyville tarinoille” – vai totuutta, pienin ja suurin askelin? Miksi olemme luoneet järjestelmän, joka kannustaa uralle motiivein, jotka liittyvät rahaan ja maineeseen (välineisiin) eikä totuuteen (alkuperäiseen päämäärään)? Miksi olemme tuhonneet vuosisatojen aikana kehittyneen tieteenalojen yhteisörakenteen ja yliopistojen varsinaisten toimijoiden kollegiaalisen itsehallinnon? Miksei tutkijoilta itseltään kysytä, mitkä ovat heidän työnsä arvokkaimmat hedelmät, ja anneta heidän etsiä tietään niitä kohden? Vastaukseksi ei kelpaa, että kukaan muukaan ei enää saa etsiä työnsä tarkoitusta itse. Tiede kun on sellaista, että jos vapaus viedään, tulos ei oikeastaan enää ole tiedettä.[1] (Sitä paitsi muutkin työt saattaisivat tulla paremmin tehdyiksi, jos tekijöillä olisi lupa ja resurssit osallistua niiden suuntaamiseen.) Aivovuotoon liittyy paljon ihmisiä, jotka eivät nykymenoa enää yliopistoksi tunnista, eivätkä koe pystyvänsä tekemään näissä olosuhteissa mitään järjellistä.

Tiede on ihmisen uteliaisuuden ilmentymä, joten se selviytyy tästäkin. Se kykenee painumaan tarvittaessa maan alle. Itsenäisen, kriittisen ajattelun perinteitä voivat jatkaa yksittäiset ihmiset ja ryhmät, jotka saavat elantonsa jotakin muuta työtä kuin tutkimusta tekemällä. Mutta yhteiskunta kärsii. Asiantuntijan nimikkeellä alkaa esiintyä kiiluvasilmäisiä uraohjuksia. Opiskelijoille kertyy lähinnä nimellistä pätevyyttä ja viekkautta kilpailuun. Paljon tietoa menetetään, ja sillä on seurauksensa. Pimeä tulee, kun valot sammutetaan.

Marja-Liisa Trux
FT, tutkija, Vapaa yliopisto

Jos haluaisit pyristellä irti akateemisen maailman nykyisistä ja menneistä järjettömyyksistä, mutta et uteliaisuudesta ja ajatustenvaihdosta, etkä usko voivasi olla vapaa yksin, olipa sinulla ansiotyösuhde/opiskelijastatus yliopistolla tai ei, Vapaa yliopisto voi olla tilaisuus ryhtyä tuumasta toimeen.

[1] Tulos kohoaa tällöin pullataikinan tavoin kohti puppua, joka saattaa näyttää rahoitusjohtajan, korkeakoulukontrollerin tai ministerin silmissä tieteeltä, mutta asiantuntijan silmin paljastuu tieteenalan muotikikoilla höystetyksi ja kulloisenkin hallitusohjelman kielikuvilla kuorrutetuksi näennäistulosten uudelleen leivonnaksi. Tällaista voidaan tehdä käsin. Mutta vieläkin korkeampaan tuottavuuteen on mahdollista päästä. Tietojenkäsittelytieteen alalla tutkijat ovat rakentaneet nk. parodiageneraattoreita. Tunnetuin näistä lienee SciGen-niminen ohjelma, joka generoi hyvännäköisiä, joskin sisällöltään satunnaisia artikkeleita koneellisesti. Ohjelman tekijät kutsuvat sen tuotoksia nimellä “near science”. Pilaluonteestaan huolimatta SciGenillä tehtyjä tekstejä on hyväksytty konferensseihin ja julkaisuihin, mikä kuvastaa akateemisessa maailmassa – etenkin sen wannabe-periferioissa – vallitsevaa tulospainetta ja ulkoista kontrollia. Tässä ollaan kiistatta lähellä uuden ajan yliopistojohtajan unelmaa. Ohjelman nettisivulla kuka tahansa voi käydä kokeilemassa, kuinka tieteellisen tarinan kirjoittaminen itseltä sujuu. Nopeaa ja helppoa!