Tekstin laativat DigiErko 5. vuosikurssin opiskelijat Heini Salopelto, Pauliina Taskinen, Aino Voutilainen ja Hanna-Mari Tiihonen
Aluksi
Opetussuunnitelman luku 5 käsittelee oppimista ja hyvinvointia edistävää koulutyön järjestämistä ja luku 5.2 on otsikoitu sanalla Yhteistyö. Sana yhteistyö esiintyy opetussuunnitelman perusteissa 455 kertaa. Yhteistyö on keskeinen osa opettajan työtä ja verkostot sen toteuttamiseen rakentuvat niin työyhteisön sisälle kuin moniin eri suuntiin oman työyhteisön ulkopuolelle.
Innovatiivisen koulun malli nostaa yhteistyöverkostot tasavertaiseen asemaan oppimisen, opettajuuden ja johtajuuden tarkastelun rinnalle, kun muodostetaan kuvaa 2000-luvun aktiivisten oppijoiden kasvatuksesta ja kouluttamisesta (Korhonen ym. 2016). Yhteistyön ja syntyvien verkostojen merkityksen hahmottaminen on tärkeää, jotta voimme tarkastella 2000-luvun oppimista ja digitaalisten mahdollisuuksien mukanaan tuomaa hyötyä verkostoitumisessa ja opetustyön kehittämisessä.
Tässä blogikirjoituksessa tarkastellaan yhteistyöverkostojen merkitystä digipedagogisen osaamisen kehittämisen näkökulmasta. Käymme keskustelua nimimerkkien takaa, ajatukset ovat yhteisiä ja keskustelujemme pohjalta muokattuja. Kaikilla tekstin kirjoittamiseen osallistuneilla DigiErko-opiskelijoilla on opettajatausta, joten näkökulma digipedagogiikkaan on pääsääntöisesti koulumaailmaan pohjautuva.
Ajatuksia nykyisyydestä
Leenu:
Mitä ajattelette yhteistyöverkostoista digipedagogisen osaamisen kehittämisen tukena? Tällä hetkellä oma digipedagogisen osaamisen kehittäminen on lähes 100 % riippuvainen DigiErko-opinnoista. Jos tätä täydennyskoulutusta ei oteta huomioon, oman osaamisen kehittäminen digipedagogiikan saralla on hyvin pientä. Lähinnä se koostuu sattumanvaraisista keskusteluista henkilökunnan taukotilassa kollegoiden kanssa. Koen kuitenkin nämä keskustelut todella tärkeäksi, koska monesti näistä keskusteluista saa käytännön vinkkejä ja yhtäkkiä huomaa, että pienellä keskustelulla voi olla suuri vaikutus omaan opetukseen. Liinu ja Tiinu, millainen tilanne teillä on?
Liinu:
Uskon, että Leenun kuvaama tilanne on varsin tyypillinen monelle opettajalle. Viime vuosien poikkeusolot ja osaltaan pakotettukin siirtyminen aiempaa enemmän digitaalisuutta hyödyntävään opetukseen on takuulla saanut monen opettajan kokemaan epävarmuutta siitä, kuinka kehittää omaa osaamistaan tarpeita paremmin vastaaviksi. Itse koen, että meillä kaupunkitasoisesti suunnitellun TVT-mallin kautta olen saanut ohjausta omassa kehittymisessäni. Olen myös hakeutunut vastuutehtäviin, joiden kautta digipedagogiikka on ollut työssäni varmasti riviopettajan arkea enemmän läsnä. Nämä mahdollisuudet DigiErko-opintojen lisänä pitävät digitaitojen kehittämisen mielestäni omassa arjessani riittävällä tasolla arjen vaatimuksiin nähden. Uskon kuitenkin, ettei tunteeni vastaa läheskään sitä, millaisia paineita kasvavat tarpeet digiosaamiselle kollegoissani herättävät. Tarve lisäkouluttautumiselle on merkittävä varmasti suurimmalle osalle opettajakuntaa.
Leenu:
Minunkin tulee ehdottomasti ottaa Liinu sinusta mallia ja hakeutua kaupungin sisällä vastuutehtäviin!
Liinu:
Täysi tuki tuolle suunnitelmalle, Leenu 😊 !
Tiinu:
Formaalia koulutusta varmasti tarvitaan, mutta juuri tuo informaali oppiminen on varmaan monen kohdalla se todennäköisin tapa, jolla omat digitaidot kehittyvät. Silloin, kun jotain digiteknistä taitoa tarvitsee jonkun käsillä olevan tehtävän suorittamiseen, niin silloinhan sitä tietoa on valmis ottamaan vastaan. Jos osaava kollega on lähellä, niin siinä sitä sitten oppii. Jos istuu kurssilla käymässä läpi kauhean määrän teknisiä nippeleitä, ominaisuuksia ja toimintoja, joita ei heti pääse soveltamaan käytäntöön, ei tieto ja taito tartu niin hyvin päähän. Ne jutut, mitä oikeasti käyttää riittävän usein, voivat vaikka tarttuakin.
Liinu:
Verkostotoiminnan piirteitä tarkasteltaessa Mujis ym. (2019) nostaa esiin verkostotoimintaan osallistumisen vapaaehtoisuus – pakollisuus –akselin ja sitä kautta syntyvän motivaation merkityksen. Tätä kautta yllä olevien Tiinun esiin nostamien esimerkkitilanteiden vaikutus kokonaishyötyyn, eli yksittäisen opettajan osaamistason kasvuun, on selitettävissä.
Tiinu:
Kyllä lähikehityksen vyöhyke pätee opettajankin oppimiseen. Jos pysyy koko ajan omalla mukavuusalueella, ei tule niin paljon vastaan tilanteita, joissa saa oppia uutta. Siinä Epsteinin (2018) artikkelissahan puhuttiin verkostoitumisesta organisaatioiden välillä, mikä nähdäkseni suomalaisessa koulumaailmassa on vielä melko rajattua, mutta voisi kenties muodostaa sellaisia toimintakenttiä ja sellaista toimijuutta, joka kannustaisi opettelemaan uutta.
Leenu:
Hubersin (2017) artikkelissa todettiin muuten myös se, että kollegalta saatua tietoa välitetään liian harvoin eteenpäin. Oletko sinä, Liinu, jakanut muilta opettajilta saatua tietoa omille työkavereillesi, esim. kaupungin vastuutehtävissä?
Liinu:
Koen, että olen vastuutehtävien kautta ohjautunut rooliin, jossa tietyllä tavoin rajaan ja valitsen sen sisällön, jonka koen omalle työyhteisölleni merkityksellisimmäksi välitettäväksi. Kaikkea opinnoissa tai kaupunkitasoisissa koulutuksissa esiin tullutta ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista välittää, mutta koen, että rajaamalla suuresta määrästä parhaat palat eteenpäin vietäväksi voin osaltani tukea koko työyhteisöä digitaalisessa kehittämistyössä.
Leenu:
Hyvä pointti, Liinu! Onko teidän työyhteisössä tietty malli miten jaat tietoasi vai onko tiedonjakaminen satunnaista?
Liinu:
Meillä on Teamsissa oma kanava digivinkeille, johon kokoan keskeisiä sisältöjä, joiden hyödyntämiseen TVT-suunnitelma ja ops ohjaavat ja velvoittavat. Näiden lisäksi henkilöstökokouksissa on toisinaan mahdollisuus tehdä nostoja siitä, mitä ajankohtaista tai uutta olen oppinut tai sellaista, minkä koen työyhteisön jäsenille mahdollisesti merkitykselliseksi hyödyntää. Ikuisuuskysymys on se, että kaiken tiedottamistulvan ja ajan puutteen keskellä nämä aiheet saattavat jäädä asialistan viimeisiksi, ja todellisuus on se, ettei tieto hyvästä aikeesta huolimatta tule jakoon niin tehokkaasti, kuin parhaimmillaan mahdollisuus olisi. Tätä verkostotoiminnan kautta toteutuvaa toimijuuden jakautumista on mallinnettu. Mujis ym. (2019) toteavat artikkelissaan, että on merkityksellistä, keskittyykö toimijuus vain osalle yhteisön jäsenistä, vai onnistutaanko se aktivoimaan laajemmin siten, että koko yhteisö hyötyy?
Leenu:
Tuntuu, Liinu, että sinun kommenttisi oli aivan suoraan Hubersin (2017) artikkelista, jossa todetaan, että ei voida olettaa, että yhdellä opettajalla oleva tieto taianomaisesti kulkeutuu kaikille opettajille. Tiedonvälitykseen tarvitaan kaikkia kommunikoinnin välineitä. Teet Liinu siis juuri oikein, kun välität tarpeellisen tiedon kollegoille ja käytätte monia eri viestinnänkanavia.
Ajatuksia tulevaisuudesta
Leenu:
Oma graduohjaajani sanoi joskus minulle, että tärkein taito, mitä yliopisto voi opiskelijalle antaa on tiedonhakemisen vahvat taidot. Ajattelen, että samaa ajatusta voi käyttää myös näihin DigiErko-opintoihin. Tutustumme näissä opinnoissa 2020-luvun alkuvuosien viimeisimpiin teknologisiin innovaatioihin, mutta voisiko DigiErko-opintojen tärkein oppi meille opiskelijoille olla vahva verkostoituminen? Hubersin (2017) artikkelissa kärjistäen todetaan, että osaamistamme ja tietojamme määrittelee pitkälti se, ketä tunnemme ja millaiset verkostot meillä on. Saatteko Liinu ja Tiinu ajatuksesta kiinni?
Tiinu:
Meinaatko, Leenu, että vanhan sanonnan voisi kääntää muotoon: Ei ole tärkeää tietää, vaan tietää keneltä tiedon voi löytää?
Liinu:
Hyvä päivittäminen vanhaan sanontaan, Tiinu!
Leenu:
Hyvin kiteytetty minunkin mielestä, ehdottomasti jatkoon! 😊
Liinu:
Verkostoitumisen merkitystä on mielestäni näissä DigiErko-opinnoissa korostettu paljon, ja uskon sen olevan keskeinen osa opintojen kautta laajentuvaa käsitystämme digitaalisuuden hyödyntämisestä koulutuksen eri alueilla. DigiErko-opintoihin osallistuminen saa meidät havainnoimaan digitaalisuuden toteutumista valtakunnallisesti sekä eri kouluasteilla ja tämän yhteistyön kautta takuulla hahmotamme oman työskentely-ympäristön mahdollisuuksia sekä kehittämis- ja kehittymistarpeita aiempaa paremmin. Kuvasin itse jossain opintokeskustelussa, että yhtenä motivaatiotekijänä näihin opintoihin hakeutumiselleni oli halu kuulua siihen joukkoon omassa kaupunkitasoisessa työyhteisössäni, joka ennemmin on kartalla digitaalisesta kehityksestä, kuin siihen, joka mahdollisesti vastentahtoisestikin ohjataan kehittämään omaa työtään päivittyviä tarpeita vastaaviksi. Tämän sisäisesti syntyneen motivaatiotekijän kautta koen, että DigiErko-opinnot ovat tuoneet minulle niin kaipaamiani konkreettisia uusia taitoja kuin tunnetta siitä, että pystyn myös vastaamaan siihen kehitystarpeeseen, mitä minulta kaupunkitasolla odotetaan.
Tiinu:
Huh! Pitääkö opettaja-raukan ottaa työhönsä paineistusta myös kuntatasolta!
Liinu:
Leenu, kommenttisi alku sai minut muistelemaan myös omien opintojeni aikaisia korostuksia. Jotenkin omista opinnoista on tiedonhakemisen taitojen korostamisen lisäksi jäänyt mieleen myös kehotus vahvaan kyseenalaistamiseen. Senkin merkitys on saanut myös digitaalisen kehityksen ja kasvavien mahdollisuuksien kautta ihan uuden ulottuvuuden, myös siinä, kuinka kriittisiksi tiedon tarkastelijoiksi haluan myös oppilaita kasvattaa. Nouseeko teillä Leenu ja Tiinu tähän mitään kommentoitavaa vai lähdettiinkö muisteloissa jo sivuraiteille?
Tiinu:
Onhan se hyvä, että muistaa lähdekritiikin myös näissä digi-verkostoissa. Välillä kun tuntuu, että jotkut uskovat digiin enemmän kuin härkä sarviinsa: kaikki käy, kun se vaan on digiä.
Leenu:
Hyvä pointti. Kaikki, mikä on digiä, ei ole välttämättä kultaa.
Liinu:
Kokkosen ja Lavosen (2014) hankekuvauksen pohdinnassa kuvataan tieto- ja viestintätekniikan osaamisen jakamista eri alustoilla. Merkityksellistä on tekniikan toimivuuden varmistamisen ohella se, että kaikilla käyttäjillä on riittävä varmuus välineiden käyttöön. Tehokkaimmillaan yhteistyö kokoaa isot joukot nopeasti kasaan lyhyttä kokousta tai esitystä varten. Tällainen tapa sopii mielestäni hyvin koulumaailmassa yhteistyöverkoston laajentamiseen ja hyödyntämiseen myös oman työyhteisön ulkopuolelle. Itse koen, että kaupunkitasoisesti kasattu digitaalisen kehittämisen vastuuopettajien viiteryhmä tuo minulle verkoston, jossa vertaisosaamista on varsin paljon niihin haasteisiin, joihin arjen työssäni törmään. Tiedon vaihtaminen ja jakaminen ei digiyhteyksien vuoksi ole vaatinut aikataulusovittelua fyysisille tapaamisille, joten koen, että kommunikointi on pääsääntöisesti näppärää ja sujuvaa. Millaisia yhteistyöverkostoja teillä Leenu ja Tiinu on oman varsinaisen työyhteisönne ulkopuolella?
Tiinu:
Nyt kun olen järjestössä töissä, teen jatkuvasti yhteistyötä monen eri kouluyhteisön ja monen eri verkoston kanssa, ja näissä verkostoissa hyödynnetään monia digitaalisia mahdollisuuksia, mutta ne eivät keskity siis suoraan digipedagogiikkaan tai digiosaamisen kehittämiseen.
Leenu:
Tällä hetkellä omat yhteistyöverkostot digiasioihin liittyen ovat todella vähäiset. Odotan, että DigiErko-opintojen kautta syntyy niin formaaleja kuin informaalejakin verkostoja, joiden kautta itse pääsee oppimaan uutta, muuta myös toki kertomaan omia ajatuksia ja löydöksiä. Toivon erityisesti, että näiden opintojen ja asiantuntijuuden kehittymisen myötä, rohkaistun myös jakamaan omaa osaamistani eri verkostoissa. Digipedagogiikan kenttä on niin laaja ja kehittyy koko ajan, että voi luottavaisin mielin olla varma siitä, että kukaan ei osaa kaikkea – omaa osaamistaan ei pidä väheksyä!
Lisäksi toivon, että erityisesti informaalit verkostot pysyvät aktiivisena. Hubersin (2017) mukaan kanssakäymisen tulee olla toistuvaa, jotta verkosto pysyy elinvoimaisena.
Liinu:
Mainio kiteytys, Leenu. Mielestäni lause “Omaa osaamista ei pidä väheksyä!” sopisi varsin hyvin vaikka DigiErkolaisten kurssihuppareiden painatukseksi 😊. Minulla on samankaltaisia ajatuksia siitä, että toivon tämän koulutuksen kautta saamieni tietojen ja taitojen rohkaisemana pystyväni nykyistä paremmin luottamaan siihen, että minulla on aiempaa enemmän digipedagogisia taitoja niin omassa työssä hyödynnettäväksi kuin eri verkostoissa jaettavaksi. Kukaan ei tosiaan osaa kaikkea, mutta minäkin olen osa osaamisverkostoa.
Tiinu:
Minä sain ottaa henkilökohtaisen digiloikan siinä kohtaa, kun siirryin nykyisen työnantajan palvelukseen. Aikaisemmin olin opetyössä voinut jatkaa vanhojen analogisten menetelmien käyttöä ja vältellä digiratkaisujen hyödyntämistä – koska ei ollut pakko. Uudessa työympäristössä annettiin lähtöarvoksi “paperiton toimisto”. Vaati itseltä asenteen ja oman ajattelun muokkausta, että hyväksyin ja pystyin omaksumaan uudet tavat tehdä asioita. Ja vaikka edelleen roikun puolivitsikkäästi kiinni nimityksessä “digidinosaurus”, ei se oikein enää meinaa olla uskottavaa ja huomaan monesti voivani neuvoa myös muita toimistolla jossain pienissä digijutuissa. Mikähän olisi se myönteinen “pakko” tai muu motivaattori, joka saisi useamman opettajan pyrkimään kohti laajempaa digiosaamista ja ottamaan vastaan uutta omissa verkostoissaan? Jotenkin se liittyy mielestäni asenteisiin ja ajatteluun. Voisiko asenneilmapiiriä koulussa tietoisesti rakentaa suuntaan, jossa muutos nähtäisiin mahdollisuutena eikä uhkana? Ne entiset opettaja kollegat edustavat minulla enemmän sitä “leuka ja liitu” -pedagogiikkaa, joten kovin laajaa digiosaajaverkostoa ei minullakaan ole, mutta ehkä jokunen kuitenkin. Ja ainahan voi kysyä, tietääkö kaverit ketään, joka tietäisi jonkun asian.
Liinu:
Hienoa Tiinu, että olet tarttunut haasteeseen. Hyvältä kuulostaa myös se, että selvästi jo havaitset toiminnassasi, asenteissasi ja taidoissasikin tapahtunutta kehitystä!
Leenu:
Pohdit hyvin Tiinu, että mikä olisi se myönteinen “pakko”, miten kaikki saataisiin kouluttautumaan asiassa kuin asiassa. Varmasti ns. Tuhannen taalan kysymys. Artikkelissa Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus (Korhonen ym. 2016) todettiinkin, että opettajien täydennyskoulutuksen tulisi olla enemmän asenne, kuin lista käytyjä kursseja. Toivon ainakin, että itselläni säilyy tulevinakin vuosina innokas ja avoin mieli, jolloin varmasti “arkielämän täydennyskoulutusta” tulee huomaamatta verkostojen, kirjallisuuden ja oman sekä oppilaiden innovatiivisuuden kautta.
Tiinu:
Sinulla taitaa, Leenu, olla jo tuo asenne kohdillaan! Mietin vielä sitä omassa kouluyhteisössä jakamista ja vastaanottamista, mihin jo aikaisemmin viittasittekin. Olisiko niin, että omalla asenteella ja vuorovaikutustavoilla voi myös vaikuttaa tietojen ja taitojen levittämiseen? Jos koulun toimintakulttuuri on vuorovaikutuksen suhteen ammatillista, asiallista ja arvostavaa, toimii vastavuoroinen informaation jakaminen varmasti paremmin. Jotta tutor-opettajasta on kenellekään mitään iloa, on hänen oltava helposti lähestyttävä, vai mitä? Myös Korhonen ym. (2016) nostavat viestintätaidot yhdeksi keskeiseksi 2000-luvun opettajan osaamisalueeksi.
Liinu:
Juuri helposti lähestyttävyyteen pyrin ainakin itse omassa roolissani koulumme digikehityksen vastuuopettajana.
Tiinu:
Oletteko te havainnut kouluissa sellaista, että pedagogisiin tai muihin ongelmiin haetaan ratkaisuja ihan vaan mutulla sen sijaan, että nojattaisiin teoriaan? Tai oletteko huomannut, että havaitun ongelman tarkempaa kuvaa pyrittäisiin kartoittamaan tai selvittämään jotenkin, jotta saataisiin selville, onko kyse vai yksittäisestä tai jopa virheellisestä havainnosta tai tulkinnasta? Eli noudatetaanko systeemistä ajattelua ja selvitetään ongelman todellinen luonne ennen kuin siihen aletaan etsiä ratkaisua ja haetaanko ratkaisuja tutkituista menetelmistä vai mistä sattuu? Eli mitä havaintoja teillä on tästä ilmiöstä liittyen juuri digitaalisuuteen?
Leenu:
Muistelen, Hubersin (2017) artikkelista lukeneeni, että tiedolla johtaminen on tärkeää ja että sitä tehdään kouluissa liian vähän. Meillä on koulussa käytössä DigiErko-opinnoisakin esitelty SchoolDay-sovellus, jonka kautta kerätään tietoa oppilaiden hyvinvoinnista.
Tiinu:
Onhan se jotenkin sääli, että kun meillä Suomessa on korkeasti koulutetut opettajat, jotka noin lähtökohtaisesti ymmärtävät tieteeseen/teoriaan/näyttöön nojaavan pedagogisen toiminnan merkityksen, että jos käytännössä sitä tietoa ja ymmärrystä ei sitten hyödynnetä.
Liinu:
Toisinaan tilanteet kouluissa johtavat siihen, että niin sanottuja tulipaloja sammutetaan digihaasteisiinkin liittyen ilman harkittua pidemmälle luotaavaa suunnittelua.
Leenu:
Siksi onkin tärkeää, että kouluja johdetaan tiedolla, mihin Huberskin (2017) viittaa artikkelissaan. DigiErko-opinnot ainakin tuntuvat olevan vahvasti tietoon ja tutkimukseen nojaavia. On kiinnostavaa päästä nyt opintojen ja alumnitoiminnan kautta näkemään, miten Innokas-verkostoa johdetaan – olettaisin, että sekin on vahvasti tietoperusteista.
Tiinu:
Epstein (2018) erittelee erilaisia verkostoitumisen tarkastelutapoja ja löytää jopa eroja erilaisten verkostojen mahdollisista hyödyistä kouluorganisaatiolle. Tuleekin mieleen, että yhtä lailla, kun mahdollisten muiden koulussa toteutettavien pedagogisten ratkaisujen, myös verkostoitumisen olisi hyvä olla ainakin tarvekartoitukseen perustuvaa, eikä sattumanvaraista henkilösuhteisiin nojaavaa. Siis voisiko koulu (tai DigiErko:n läpi käynyt opettaja) tehdä myös verkostoitumista määrätietoisesti ja tavoitteellisesti, etten jopa sanoisi teorialähtöisesti?
Liinu:
Tästä aiheesta olisikin mielenkiintoista käydä keskustelua myös muiden DigiErkolaisten kanssa.
Tiinu:
Muistan lukeneeni opettajalehdestä artikkelin suomalaisesta tutkimuksesta, jossa todettiin koulun kulttuurin helposti tukahduttavan yksittäisen opettajan pyrkimykset tehdä asioita toisin. Olisikin ehkä perusteltua siksi kouluttaa vaikka digi-taitoja koko koulun henkilöstölle samalla kertaa, jotta vanhaan tapaan jatkava enemmistö ei torppaisi yhden tai kahden digi-innokkaan uudistuspyrkimyksiä. Opettajan kehittymistyötä kohtaan kokemaa työn imua ei ilmeisesti myöskään riittävästi osata hyödyntää koulujen johtajien tasolla (Wenström ym. 2018).
Liinu:
On todella kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan suomalainen koulu tästä vielä kehittyy ja miten digitaitoja osataan tulevaisuudessa omaksua ja hyödyntää opetuksessa.
Lopuksi
Tämä blogikirjoitus syntyi vuoropuheluna käsiteltävänä olevan aiheen ympärille. Hyödynsimme aktiivisesti prosessikirjoittamista, joka muokkautui kirjoitusjakson aikana reagoinneistamme toistemme esiin nostamiin huomioihin. Yhteistyö toimi tässä verkkopohjaisesti toteutetussa yhteiskirjoittamisessa varsin hyvin. Saimme aiheen ympärille rakennetun keskustelun lisäksi myös kokemuksen dialogiin pohjautuvasta kirjoitustavasta. Uskomme, että tapa olisi hyödynnettävissä myös muihin aiheisiin. Erityisesti tällaiseen yhteistyötä ja verkostoitumista käsittelevään aiheeseen tapa oli mielestämme mainio – teimme prosessin yhdessä toistemme ajatuksiin aktiivisesti reagoiden koko kirjoitusprosessin ajan.
Yhteenvetona voi todeta, että me kaikki toivomme, että DigiErko-opinnoista jää konkreettisen osaamisen lisäksi myös vahvoja verkostoja, joiden avulla pystyy tulevaisuudessakin pitämään oman osaamisen digiasioissa ajan tasalla.
Lähteet
Epstein, J. L. (2018). School, family, and community partnerships in teachers’ professional work.Journal ofEducationforTeaching(JET), 44(3),397–406.
Hubers, M., et al. (2017). Share and succeed: the development of knowledge sharing and brokerage in data teams’ network structures. Research Papers in Education, 33(2), 216–238.
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 152–174). Jyväskylä: PS-kustannus.
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s.215–239). Jyväskylä: PS-kustannus.
Muijs, D., West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking. School Effectiveness and School Improvement, 21(1), 5–26.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf
Wenström, S., Uusiautti, S., & Määttä, K. (2018). How does the PRIDE theory describe leadership and organization that enhances vocational education teachers’ (VET) enthusiasm? An analysis of enthusiastic Finnish VET-teachers’ perceptions. European Journal of Workplace Innovation, 4(1), 79–94. http://journal.uia.no/index.php/EJWI/article/view/502