Jatkoimme kesän aikana haastattelujen tekemistä kotisaattohoitohankkeessamme. Erityisen lämmin kesä näkyi haastattelujen sisällöissä ja saimme kuulla monta tarinaa rakkaasta mökistä. Osalle siirtolapuutarhamökki oli ollut osa elämäntapaa, toisille taas perinteisempi rantamökki oli erityisen rakas paikka. Useampi leskeksi jäänyt kertoi omien menetystensä tarinaa, johon puolison kuoleman lisäksi liittyi myös tärkeän kesäpaikan menetys joko myynnin takia tai yksinkertaisesti siksi, että huonontunut fyysinen kunto ei enää antanut periksi lähteä sinne.
Eräs vuosi sitten leskeksi jäänyt rouva kertoi, että vietti vuosikausiin ensimmäisen juhannuksen muualla kuin tutulla mökillä. Ja tämä juhannus, vaikka hän viettikin sen mukavassa seurassa, ei ollut samanlainen eikä yhtä hyvä kuin aikaisemmat. Tässä uudessa paikassa ruokakaan ei maistunut yhtä hyvältä kuin oman puolison seurassa. Eikä juhannuksen ohjelma tuntunut yhtä kivalta kuin omalla mökillä, jossa noudatettiin puolisojen yhdessä luomia rutiineja. Uusi seura, uusi paikka ja uudet ruoat korostivat puolison poismenoa ja nostivat surun mielessä päällimmäiseksi.
Aikaisempi kansainvälinen tutkimus vahvistaa edellä kerrotun surukokemuksen ja korostaa, että useat peräkkäiset menetykset lisäävät yksinäisyyden tunnetta.[1] Tutkimusta aloittaessamme ajattelimme kodin olevan tärkeä paikka, missä poismenneen muistot ovat läsnä. Tämän kesän haastattelut ovat muistuttaneet meitä tutkijoita siitä, että suomalaisille kesäpaikat ovat myös tärkeitä ja rakkaita. Osalle haastatelluista näyttäisi, että kesäpaikat ovat jopa tärkeämpiä kuin pysyvä koti.
Juhannus, joulu ja pääsiäinen ovat Suomessa keskeisiä perhejuhlia. Tämän kesän haastateltavia kuunnellessani opin, että näiden juhlien yhteydessä myös minun tulee muistaa lähipiirini yksinäisiä ja kutsua heitä viettämään juhlaa yhdessä. Ja vaikka kyseessä olisikin vieras paikka, vieraat ruoat ja vieraat rutiinit niin kyllä yhdessä jaettu juhla aina yksinäisyyden voittaa.
[1] Gott G. et al. 2011; Grande G. & J. Keady 2011.