Tekijä: Auli M Vähäkangas

Julkaistu

Lesket muistelevat puolisoa ja etsivät yhteyttä edesmenneeseen

Mitä vesiputous kuvaa?

Olen valinnut tämän blogin kuvituskuvaksi vesiputouksen. Virtaava vesi kuvaa ikääntyvien lesken kokemuksia kiintymyssuhteen ylläpitämisen tai muokkaamisen merkityksestä menetyksen jälkeen. Kiintymyssuhteella tarkoitan tässä tunnesidettä edesmenneeseen puolisoon, tämän siteen ylläpito saa eri ihmisillä erilaisia muotoja.  Vesi virtaa putouksessa kuten ennenkin, mutta saattaa löytää uusia uomia, joita myöten ryöpsähtää alaspäin. Samalla tavalla haastattelemamme lesket kokivat, että yhteys puolisoon jatkuu kuoleman jälkeen, mutta vähän erilaisena kuin tämän eläessä.

Leskien kokemuksen pohjalta etsin vastausta kysymykseen: miten kiintymyssuhde puolisoon vaikutti leskien kokemukseen elämän merkityksellisyydestä? Tutkimuksessamme tuli ilmi kolme päätulosta: merkityksettömyyden kokemukset menetyksen jälkeen, vainajakokemukset ja muistorituaalit tapana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Kerron seuraavassa lyhyesti näistä kaikista.

Kokemus merkityksettömyydestä

Puolison menetys on suuri muutos elämässä ja tästä johtuen kaikki haastattelemamme lesket kokivat elämässään merkityksettömyyden tunteita. Tuloksemme osoittavat, että ne lesket, joilla oli ollut haastava suhde puolisoonsa ennen kuolemaa kärsivät merkityksettömyyden kokemuksista myös puolison kuoleman jälkeen. Toinen ryhmä, jolle puolison menetys oli haasteellinen, olivat he, jotka eivät uskoneet elämään kuoleman jälkeen. Heillä ei ollut toivoa jälleennäkemisestä. Kolmas ryhmä, jolla oli haasteita suruprosessissa, olivat he, joiden suruun liittyi tavalla tai toisella kolmansia osapuolia esimerkiksi aikaisempia puolisoita tai puolison kuoleman jälkeen tavattuja uusia kumppaneita. Nämä erilaiset haasteet vaikeuttivat kiintymyssuhteen ylläpitämistä tai muokkaamista puolison kuoleman jälkeen.

Vainajakokemukset korostavat kiintymyssuhdetta

Toinen päätulos oli, että vainajakokemukset toimivat leskille kanavana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Vainajakokemukset muodostuivat näyistä, unista ja puolison kuvalle puhumisesta. Osalle nämä vainajakokemukset olivat yliluonnollisia kokemuksia, osalle arjen kommunikointia edesmenneen puolison kanssa. Vainajakokemukset toivat menetyksen kokeneen puolison elämään merkityksen tunnetta ja auttoi pitämään yllä kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Vainajakokemukset olivat yksi tapa neuvotella kiintymyssuhteesta, joko pitää kiinni vanhasta suhteesta tai muokata sitä uudeksi menetyksen jälkeen.

Rituaalit apuna oman elämän merkityksen näkemisessä

Leskillä oli erilaisia tapoja muistella puolisoa hautajaisten jälkeen. Osalle heistä oli luontevaa muistella puolisoa perinteisten luterilaisten rituaalien kuten vaikkapa haudalla käynnin avulla. Suurin osa hyödynsi persoonallisia arjen rituaaleja, joiden avulla muistelivat puolisoa ja ylläpitivät tai muokkasivat kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Lesket kertoivat rituaaleistaan ja niiden merkityksestä innokkaasti. Rituaaleihin liittyi niin musiikin kuuntelua tai kuoleman vuosipäivän muistamista jollakin tietyllä tavalla. Rituaalit auttoivat leskiä näkemään oman jatkuvan elämänsä merkityksen surun ja merkityksettömyyden kokemusten keskellä.

Merkityksen etsintä osa suruprosessia

Tulokset osoittavat, että ikääntyvät lesket kohtaavat useita elämän merkityksettömyyden haasteita. Merkityksen etsinnässä auttoi kiintymyssuhteen ylläpitäminen edesmenneeseen tai sen muokkaaminen menetyksen jälkeiseen tilanteeseen sopivaksi. Tässä identiteettiprosessissa auttoi usko kuoleman jälkeiseen elämään, aiempi hyvä suhde puolisoiden välillä, positiivisina koetut vainajakokemukset ja muistelu erilaisten rituaalien avulla.

Kirjoitin leskien kokemusten pohjalta pidemmän tutkimusartikkelin Suvi-Maria Saarelaisen ja Jonna Ojalammin kanssa.  Lue lisää tuloksistamme seuraavan linkin kautta löytyvästä englanninkielisestä artikkelista

http://link.springer.com/article/10.1007/s11089-021-00979-w

 

Julkaistu

Selkeät ja kattavat toiveet hautajaisjärjestelyistä vähentävät omaisten huolta

Kirjoittajat: Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Suvi-Maria Saarelainen

Suomen hautaustoimilain mukaan vainajan katsomusta ja toivomuksia on kunnioitettava hautaamiseen liittyvissä kysymyksissä. Tuore tutkimuksemme selvitti palliatiivisen hoitopäätöksen saaneiden ihmisten hautajaisiin liittyvää tahtoa ja toiveita sekä läheisten ja omaisten näkemyksiä.

Artikkelin teoreettisena lähtökohtana on yksilön itsemääräämisoikeuden periaate. Tätä käsitettä lähestytään artikkelissa relationaalisen autonomian näkökulmasta. Perusajatuksena on, että autonomian ymmärretään olevan kiinteästi ihmissuhteisiin perustuva. Tämä on tärkeää yksilön itsemääräämisoikeuden näkökulmasta: luottamuksellisten suhteiden verkoston kautta yksilö voi saada tukea päätöksilleen. Ihmiset eivät siis ole yksittäisiä yksilöitä, vaan ihmisiä, joiden identiteetti osaltaan rakentuu dialogissa läheisiin ihmissuhteisiin. Kun ihmiset ikääntyvät, monilla on halu jakaa tulevaisuuden toiveensa perheenjäsentensä kanssa. Artikkelissa olemme osoittaneet, että mahdollisuus tällaiseen yhteiseen itsenäisyyteen vahvistaa merkityksellisyyden kokemusta ikääntyessä.

Tutkimuksessa analysoitiin 65-vuotiaiden ja sitä vanhempien palliatiiviseen hoitoon osallistuvien ihmisten tahtoa ja toiveita hautajaisista sekä heitä hoitavien läheisten ja surevien omaisten näkemyksiä. Tutkimushaastatteluihin osallistui 35 henkilöä ja tutkimuksen tulokset analysoitiin temaattisen sapluuna-analyysin avulla. Haastattelut osoittivat vainajan selkeiden ja kattavien hautajaisia koskevien toiveiden vähentävän omaisten huolenaiheita kuoleman läheisyydessä.

Tulokset osoittavat, että joissakin tapauksissa kuoleva oli suunnitellut hautajaisensa ja ilmaissut toiveensa kirjallisesti. Kuolevalle itselleen vaikutti olevan tärkeää, että hän sai sanoittaa omia toiveitaan hautajaisista. Osa oli valmistellut omaa kuolemaansa siten, että perheenjäsenten kanssa oli tehty suullisia sopimuksia niin elämän loppuvaiheen hoidosta kuin hautajaisjärjestelyistäkin. Kuoleman läheisyydessä palliatiivisessa hoidossa olevilla haastateltavilla oli vahva luottamus siihen, että perheenjäsenet hoitavat asiat sovitun mukaisesti.

Tapauksissa, joissa kuoleva ei ollut ilmaissut toiveitaan, läheiset pyrkivät noudattamaan vainajan oletettua tahtoa. Tällöin vainajan selkeä uskonnollinen vakaumus tai muu maailmankuva vaikutti hautajaisjärjestelyihin. Lisäksi kuolleen, hänen perheenjäsentensä ja muiden vainajan lähisukulaisten välisillä suhteilla oli tärkeä rooli järjestelyissä. Tutkimuksessa havaittiin myös, että uusperhetilanteet vaikeuttivat toisinaan vainajan tahdon noudattamista, erityisesti jos läheisillä oli eriävät tulkinnat kuolleen toiveista.

Yhteenvetona voidaan todeta, että mitä selvemmin vainaja oli ilmaissut toiveensa hautausrituaalin, hautausmenetelmän ja hautapaikan suhteen, sitä helpompaa hautajaisten järjestäminen oli. Riittävän selkeät ja kattavat hautajaisia koskevat toiveet vähentävät omaisten huolenaiheita hautajaisten järjestämisessä.

 

Tutkimusartikkeli on luettavissa verkossa: Anna Mäki-Petäjä-Leinonen, Suvi-Maria Saarelainen (2021). Funeral Wills and the Autonomy of a Dying Person: Experiences of Older People in Palliative Care and their Carers. International Journal of Law, Policy and the Family. Volume 35, Issue 1, 2021, ebab034, https://doi.org/10.1093/lawfam/ebab034.

https://academic.oup.com/lawfam/article/35/1/ebab034/6366971?searchresult=1

 

Julkaistu

Ihmissuhteet kuoleman äärellä

Katsoin pitkäperjantaina YLE Areenasta löytyvän elokuvan Marikan kuolema (https://areena.yle.fi/1-50271891), joka kertoo Marika Laineen saattohoitoon liittyvästä surun ja luopumisen prosessista. Elokuva oli hyvin vaikuttava ja pisti minut uudelleen miettimään saattohoidossa olevien potilaiden ihmissuhteita kuoleman lähestyessä tai läheisen menetyksen jälkeen.

Kiinnostus ihmissuhteisiin ja niiden merkitykseen yksilön identiteetille ja selviytymiselle haasteiden kohdatessa näkyy suhteissa olemisen korostumisessa surun yhteydessä. Suhteiden korostuminen lähtee oletuksesta, jonka mukaan yksilön minuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa toisiin ihmisiin. Merkitykselliset ihmissuhteet muokkaavat yksilön kokemusta omasta itsestä ja identiteetistä. Suhteiden korostuminen näkyy myös surututkimuksessa, erityisesti niissä suruteorioissa, jotka korostavat ihmissuhteiden jatkumista menetyksen jälkeen.

Kotisaattohoitoa tutkiessamme keskityimme ihmissuhteisiin siksi, että kriisissä ihminen tarvitsee ympärilleen läheisiä ja merkitykselliset ihmissuhteet antavat toivoa myös kuoleman ja surun kohtaamiseen. Lisäksi läheiset ihmissuhteet auttavat kuolevaa henkilöä sopeuttamaan elämän tavoitteita oman voinnin ja fyysisen kestävyyden mukaan. Toisin sanoen läheiset ihmissuhteet tukevat kokonaisvaltaisesti kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Omaisen näkökulmasta saattoprosessi vaatii sekä merkityksellisyyden että ihmissuhteen uudelleen rakentamista. Jälkeen jäävän omaisen näkökulmasta ihmissuhteet eivät pääty kuolemaan, mutta suhteen muoto ja merkityksellisyys muuttuvat. Toisinaan kuoleman lähestyminen aktivoi ihmisen suhdetta Jumalaan tai korkeimpaan voimaan.

 Surututkimus korostaa suhteiden merkitystä

Aikaisempi surututkimus korostaa, että leskien aikaisemmat parisuhteet näkyvät myös kuoleman yhteydessä ja saattavat vaikeuttaa lesken suru-prosessia. Erityisesti näin on niissä tilanteissa, joissa aikaisempi parisuhde on ollut pitkä ja erityisen merkittävä. Tästä johtuen koko uuden ikäihmisten solmiman parisuhteen ajan edesmennyt puoliso on ollut läsnä tarinoissa ja usein myös kodin esineissä. Myös edellisestä liitosta syntyneet lapset muistuttavat edesmenneestä puolisosta.

Uusin tutkimus nostaa esiin kuitenkin sen näkökulman, että kaikki muistelun rituaalit eivät ylläpidä suhdetta vainajaan, vaan osa rituaaleista auttaa myös irrottautumaan liian kiinni pitävästä suhteesta menetettyyn läheiseen. Tässä nousevat esiin ihmissuhteiden ylläpitämisen riskit ja ongelmat. Eräänä riskinä nähdään se, jos leski pitää liikaa kiinni suhteesta edesmenneeseen puolisoon eikä ollenkaan suuntaudu uuteen. Ihmissuhteiden muokkaamista korostavissa tutkimuksissa suru ymmärretään sosiaaliseksi prosessiksi, josta neuvotellaan myös läheisten välillä.

Lesket muistelivat puolisoa ja suunnittelivat omaa tulevaisuuttaan

Hautajaisrituaalit ja muut kuoleman jälkeiset tapahtumat auttavat kanavoimaan tunteita ja ymmärtämään tunteiden ja muistamisen merkitystä. Koti oli monelle leskelle tärkeä jäähyväisten paikka. 72-vuotias leskimies kertoo puolison saattamisesta kotona tapahtuneen kuoleman yhteydessä:

Hänen poikansa kysyi multa, että voitko sä nukkua täällä. Mä sanoin, että miksen mä voi nukkua täällä, olenhan mä hänen vieressä nukkunu jo kuus vuotta, että xx:hän hän on edelleenkin. Sitten tämä poika sanoi, että me voitais nyt pitää nelistään sellanen muistoillallinen. Mä hain sitten sisäfileet Stockan herkusta ja poika haki viinit meille, ja me istuttiin jonnekin kolmeen, neljään asti yöllä ja käytiin aina välillä katsomassa häntä. Syötiin ja juotiin hyvin, ja sen jälkeen mä menin hänen viereensä nukkumaan. Sitten seuraavana päivänä puolenpäivän maissa hautaustoimisto haki. Pahimmalta tuntui siinä vaiheessa, kun ruumispussin vetoketju vedetään kiinni ja hän todella lähti.

Kyseinen henkilö ei ollut ollenkaan ainoa haastattelemistamme leskistä, joille saattamisen prosessi kotona oli merkittävä. Hän oli kuitenkin ainoa, joka kertoi nukkuneensa kuolleen puolison vieressä. Muut myös kertoivat rauhallisemmasta kahvittelusta saattamisen yhteydessä, tässä tilanteessa pidettiin kunnon muistoillallinen viineineen.

Iso osa haastattelemistamme leskistä oli kokenut menetyksen vain joitakin kuukausia ennen haastattelua ja heidän tarinoissaan ei vielä keskusteltu esimerkiksi kuolemasiivouksesta. Näille leskille oli tärkeää puhua läheisen sairaudesta, kuolemasta ja hautajaisista. Ajatus tulevasta ja kodin mahdollisesta uudelleen järjestelystä ei heille ollut vielä ajankohtaista.

Oma tutkimuksemme vahvisti aikaisemman surututkimuksen tulokset siitä, että osa suuntautuu tulevaisuuteen ja osa pitää kiinni suhteesta edesmenneeseen. Haastattelemiemme leskien tarinoissa eroja näkyy siinä, kuinka kiinnipitävä tuo suhde edesmenneeseen on ja kuinka paljon suhteen annetaan muuttua ja suuntautua myös tulevaisuuteen. Tulevaisuudesta ja uusista suunnitelmista olisi varmaan ollut enemmänkin puhetta haastatteluiden aikana, mutta koska haastattelut tehtiin tarkoituksella melko pian kuoleman jälkeen ei useimmilla leskillä ollut vielä voimavaroja miettiä tulevaa. Niiden haastateltavien kohdalla, joita tapasimme kaksi kertaa, toisella kerralla keskustelu usein käsitteli myös lesken tulevaisuuden suunnitelmia.

Suosittelen katsomaan Marikan kuolema-elokuvan, jos et ole sitä jo katsonut!

 

Julkaistu

Kohti syvempää ymmärrystä ikääntyvien eksistentiaalisista kysymyksistä; kirjoittajana Suvi-Maria Saarelainen

 Jotta ikääntyvien eksistentiaalista hyvinvointia olisi mahdollista tukea, tarvitaan syvällistä tutkimustietoa siitä, mikä tekee elämästä merkityksellistä iän karttuessa. Eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta on osoitettu, että nuoremmat sukupolvet tuntevat huonosti ikääntyneiden eksistentiaalisia tarpeita ja kokemuksia elämän merkityslähteistä. Vaikka eliniänodote on kasvanut merkittävästi, ja maailmassa elää nykyisin 125 miljoonaa yli 80-vuotiasta, ei ole pystytty osoittamaan, että ikääntyvä väestö voisi paremmin kuin heidän omat vanhempansa. Vuoteen 2050 mennessä yli 60-vuotiaiden osuus maailman väestössä kasvaa 12 %:sta 22 %:iin. Kasvavaa ikää seuraavat moninaistuvat terveysongelmat ja toimintakyvyn heikkeneminen: fyysiset muutokset ovat omiaan vaikuttamaan myös ikääntyneen eksistentiaaliseen hyvinvointiin. Tutkimustiedon kartuttaminen ikääntyvien elämän merkityksen kokemuksista voidaan pitää erittäin keskeisenä eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Ikääntyville suomalaisille oman kodin ympäristö on merkityksellinen osa elämää: suurin osa heistä toivoo, että voisi asua omassa kodissaan heikentyneestä toimintakyvystään huolimatta. Vaikka ikääntyvien itsenäinen elämä ja toimintakyvyn tukeminen on asetettu Suomessa poliittiseksi tavoitteeksi (esim. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö 18/2020), ihmisen ikääntyessä kotona pärjäämisen haasteet kasvavat. Uutiset ovat tuoneet tietoisuutemme vakavia heitteille jättämisiä niin yksityiskodeissa kuin asumispalveluiden parissa. Lisäksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on osoittanut, että kotihoidossa on suuria maakunnallisia eroja: Pääkaupunkiseudulla kotihoidon asiakasmäärä on kasvanut 40 %, mutta kotihoidon hoivakäyntien määrä on laskenut. Itäisessä Suomessa ikääntyvien määrän kasvuun kotihoidossa on pystytty paremmin varautumaan, koska alueellinen väestön ikääntyminen on ollut käynnissä pidemmän aikaa kuin Uudellamaalla.

On osoitettu, että ne ikääntyneet, jotka kärsivät masentuneisuudesta, kärsivät myös eksistentiaalisten kysymysten ja merkityksettömyyden kokemuksista. Esimerkiksi muutto tuettuun asumiseen vaikuttaa ikääntyneen elämäntilanteeseen heikentäväsi: Ikääntyneen fyysinen ja kognitiivinen kapasiteetti laskee. Muuton yhteydessä ihminen menettää merkitykselliseksi kokemiaan rooleja ihmissuhteissaan ja ihmissuhteiden määrä vähenee. Usein jo muutto itsessään koetaan suurena menetyksenä, sillä yksilön autonomia ja minäpystyvyys asetetaan kyseenalaiseksi. Tuetun asumisen piirissä asuvat ihmiset kokevatkin vahvasti depressiivisiä oireita (Stewart 2013): hoivakodissa asuvien ikäihmisten masennus on neljä kertaa yleisempää kuin itsenäisesti asuvien ikäihmisten.

Koronaepidemian vuoksi ikäihmisten eksistentiaalinen hyvinvointi on entistä ajankohtaisempi kysymys. Koronaa voidaan pitää sekä kansallisena että globaalina haasteena ikääntyvien eksistentiaaliselle hyvinvoinnille. Suomen hallituksen määrätessä poikkeustilan maahamme, kohdentuivat tiukimmat rajoitukset 70-vuotta täyttäneisiin, joita kehotettiin välttämään kontakteja ja kodista poistumista. Kevään 2020 koronaepidemia ja syksyllä 2020 alkanut toinen korona-aalto haastavat erityisesti ikääntyvien ihmissuhteiden ylläpitoa, osallisuutta ja kuulumisen kokemusta.

Kaiken tämän tiedon keskellä iloitsen suuresti, että pääsen maalikuussa aloittamaan tutkimusryhmän kanssa hankkeen, joka tarkastelee ikääntyvien (80+) kokemuksia elämän merkityksestä: Hankkeen keskiössä ovat kokemukset merkityslähteistä, merkityksellisyydestä sekä merkityksellisyyden horjumisesta. Laadullisen ja määrällisen aineiston yhdistelmällä tarkastellaan sekä yksityiskodeissa että tehostetussa palveluasumisessa asuvien ikääntyvien ihmisten kokemuksia elämän merkityksestä.

 Myös tämän hankkeen tuloksia jaamme kanssanne mielellämme!

 Kirjallisuutta

Alastalo, H. et al. (2017). Kotihoidon asiakasmäärät kasvussa, henkilöstön määrän kasvu ei kaikissa maakunnissa seuraa perässä. THL. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-899-9

Choi, N., Ransom, S., & Wyllie, R. (2008). Depression in older nursing home residents: the influence of nursing home environmental stressors, coping, and acceptance of group and individual therapy. Aging mental health, 12(5), 536-547.

Helminen, S. (2012). Vanhoista vanhimpien terveys ja elämäntilanne ‒ tuloksia vuoden 2010 Tervaskannot 90+ -tutkimuksesta. Gerontologia, 26(3), 162-171.

Jongenelis, K., Pot, A. M., Eisses, A. M., Beekman, A. T., Kluiter, H., & Ribbe, M. W. (2004). Prevalence and risk indicators of depression in elderly nursing home patients: the AGED study. Journal of affective disorders, 83(2-3), 135-142.

MacKinlay, E. (2017). The spiritual dimension of ageing. London: Jessica Kingsley Publishers.

Saarelainen, S-M. (2019). Geronteknologia eksistentiaalisten kysymysten ja keskusteluiden mahdollistajana – Tutkimus ikääntyvien Palvelu-TV -toiminnasta. Diakonian tutkimus, 1/2019, 6-28.

THL (2016). https://www.thl.fi/fi/web/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/hoidon-jarjestaminen

Van der Vaart, W., & van Oudenaarden, R. (2018). The practice of dealing with existential questions in long-term elderly care. International journal of qualitative studies in health and well-being, 13, 1-11.

 

Julkaistu

Koronapandemia, eutanasia ja saattohoito – muuttuuko käsitykset elämästä, kuolemasta ja surusta; kirjoittajana Mirja Sisko Anttonen

Pandemia on aiheuttanut jo tähän mennessä lähes 1,7 miljoonan ihmisen kuoleman. Sairastuminen ja siihen kuoleminen on ollut osittain sattumanvaraista, vaikka kuoleman riski selkeästi kasvaa yli 70-vuotiailla ja perussairauksia sairastavilla (THL 2020). Maailmanlaajuista vertailua vaikeuttaa terveydenhuoltojärjestelmien erilaisuus, testaus- ja hoitokapasiteetti sekä tilastoinnin erilaisuus ja luotettavuus.   Koronaan liittyvää lääketieteellistä tutkimusta tehdään tällä hetkellä kiivaasti rokotteen saamiseksi ja nyt ensimmäiset rokotukset ovat jo alkaneet Britanniassa ja Venäjällä.

Korona muuttaa ihmisten elämän perusteellisesti. Ihmisten välisestä kanssakäymisestä tuli taudin leviämisen kanava ja käsitykset oikeista toimenpiteistä veivät aikansa. Turvavälit, käsi- ja yskimishygienia ja kasvomaskien käyttö eivät edelleenkään ole ihan jokaisen arkea. Sairastumisen ja kuoleman vaara eivät näytä koskettavan kaikkia, ei myöskään se, että voi kuljettaa oireettomana tartuntaa eteenpäin ja välillisesti aiheuttaa toisen kuoleman.  Tässä näyttäytyy samankaltainen kuolemattomuuden kokemus, joka vaikeuttaa ymmärrystä ihmisen kuolevaisuudesta. Toiset kuolevat, minä elän.

Samaan aikaan koronan kanssa ihmisiä kuolee parantumattomiin sairauksiin, ja ennen kuolemaa myös kärsivät elämästä ja kuoleman viipymisestä. ErikoistoimittajaTiina Merikannon Helsingin Sanomien artikkelissa 13.12.2020 ALS-sairauteen sairastunut henkilö toivoi eutanasiaa, koska pelkää sairauden loppuvaihetta ja hyvän saattohoidon puuttumista. Tämä on hätkähdyttävää, koska saattohoitoa on kehitetty vuosikymmeniä ja edelleen ihmiset pelkäävät joutuvansa sietämättömän kärsimyksen eteen ennen kuolemaansa. On olemassa eri tavoin kärsiviä ihmisiä, jotka elävät, vaikka eivät haluaisi ja on ihmisiä, joiden on pakko kuolla, vaikka eivät haluaisi. Olisiko loppuelämä helpompaa, jos tietäisi, että sairastuneen halutessa kärsimykselle on myös olemassa aikaistettu päätepiste.

Kärsimyksen ratkaisemiseksi puolet lääkäreistä kannattaa eutanasialainsäädäntöä (Lääkäriliitto 2020). Kommenteissa korostuu potilaan itsemääräämisoikeus ja kärsimyksen tarkoituksettomuus. On myös vaikea määritellä, kenen kärsimyksestä on kyse. Jos eutanasia tullaan sallimaan Suomessa, eivät eettiset ongelmat vähene vaan lisääntyvät. Eutanasiakuolema itsessään, siihen valmistautuminen, läheisten ja ammattilaisten kysymykset kuoleman tapahtuman jälkeen ja läheisen kuoleman pitkäaikaisseuraukset voivat olla muuttuvia tekijöitä, joiden näkyväksi tekeminen tutkimuksen avulla olisi tärkeää.

On totta, että hyväkään saattohoito ei poista kaikkea kärsimystä, mutta sen kanssa saattaa olla mahdollisuus elää turvalliseksi koetussa hoidossa. Turvallisuutta ja luottamusta hoitoon lisää oireiden hyvä hoito ja ymmärrys kärsimyksestä. Vaikka tuki potilaalle ja perheelle on tärkeää, se ei poista kuolemaan liittyvää yksinäisyyttä. Kuoleman rajan jokainen ylittää kuitenkin yksin.

Koronapandemia on jo muuttanut konkreettisesti saattohoitoa, suremista ja hautaamista. On iso muutos kaventaa läheisten läsnäoloa saattohoidon aikana ja viettää hautajaisia koronan asettamilla ehdoilla.  Toistaiseksi voi vielä ajatella, että muutos ei ole lopullinen ja että lääketiede ratkaisee pulman rokotteella.  Eutanasian suhteen kysymykset ovat yhä avoinna, kun odotetaan STM:n Elämän loppuvaiheen hoitoa ja eutanasiaa käsitelevän työryhmän esitystä kesään 2021 mennessä tarvittavasta lainsäädännöstä saattohoidon kehittämiseksi.

Elämän, kuoleman ja surun kysymykset ovat aina olleet myös tutkimuksen kiinnostuksen kohteena. Näitä isoja teemoja olisi tarpeen tutkia suhteessa koronaan, saattohoitoon ja eutanasiaan ihmisten kokemuksina ja ajatteluna. On tärkeää tietää, tuottavatko nämä isot teemat myös parempaa ymmärrystä elämän merkityksellisyydestä ja sen rajallisuudesta ja kuinka tämä kaikki muuttaa surun kokemusta ja sen käsittelyä.

 

Turvallista Joulunaikaa meille kaikille!

 

Mirja Sisko Anttonen

 

 

Julkaistu

Hautajaisten tärkeys korostuu korona-aikana

Kuukausi sitten julkaisin tutkimuspyynnön korona-ajan hautajaisista.  Yllätyin, kuinka nopeasti kirjeitä alkoi kertyä. Tämä osoittaa, että aihe koettiin tärkeäksi ja moni oli sitä miettinyt jo ennen kuin törmäsi kirjoituspyyntööni. Vastaajien joukko on monipuolinen, ikähaarukka reilusta kolmestakymmenestä liki kahdeksaankymmeneen. Maantieteellisesti hautajaiskokemukset kattavat suurimman osan maata, ison osan kertoessa eteläisestä Suomesta. Suurin osa kirjoittajista on luterilaisia, mutta joukossa on uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomia, ja ainakin yksi baptisti ja kuvaus ortodoksihautajaisista. Tässä kirjoituksessa jaan päällimmäisiä tuloksia siitä, mitä kirjoittajat jäivät kaipaamaan, mistä he iloitsivat ja miltä tuntui jäädä pois hautajaisista.

Korona vei halaukset hautajaisista

Iso osa kirjoittajista jäi kaipaamaan halauksia ja muita tapoja osoittaa osanottoa ja yhteisöön kuulumista. Näin kirjoittivat nekin, jotka itse kokivat, etteivät he ole kovinkaan spontaaneja eivätkä muualla kuin hautajaisissa halaa sukulaisia ja ystäviä. 49-vuotias mies Pirkanmaalta kirjoittaa:

Yllättävän harmilliseksi osoittautui halaamiskielto, jonka noudattamisen suhteen  serkku laittoi etukäteen tiukan viestin. Tämä painoi kyllä hautajaisissa koko ajan.     Sukuni on kaiken kaikkiaan hyvin pidättyväistä toisiin koskemisen suhteen – mutta kun   se kerrankin olisi ollut ’sosiaalisesti hyväksyttyä’, olikin se kiellettyä/mahdotonta.  Jostain syystä se tuntui jotenkin pakahduttavalta – ikään kuin tärkein keino osoittaa osanottoa olisikin jäänyt äkkiä pois.

Useissa hautajaisissa muistotilaisuus oli jätetty pitämättä tai siirretty myöhemmin pidettäväksi. Näistä kertomuksista näkee, että itse hautaan siunaamisen lisäksi muistotilaisuudet ja niissä tapahtuva vainajan muistaminen ovat tärkeä osa suruprosessia. 43-vuotias nainen Etelä-Suomesta kirjoittaa:

Koska muistotilaisuus järjestettiin kontaktien vähentämisen vuoksi sukulaisten kesken,   osa kukkien laskijoista piti arkun luona pienen puheen tai lauloi laulun.  Muistotilaisuudessa oli läsnä sukulaisten lisäksi pappi ja kanttori, jotka tunsivat       vainajan hyvin henkilökohtaisesti. Näistä hautajaisista ei mielestäni oikeastaan mitään jäänyt puuttumaan – paitsi halaaminen!

Edellä kuvattu muistotilaisuus oli rajattu vain lähisukulaisiin, mutta myös vainajan hyvin tunteneet pappi ja kanttori osallistuivat siihen. Kukkien laskusta tuli samalla muistotilaisuus niille, jotka eivät voineet varsinaiseen muistotilaisuuteen osallistua.

Rajaus pieneen toi helpotuksen tai aiheutti mielipahaa

Monet kirjoittajat kertoivat, että korona-rajoituksista huolimatta olivat voineet osallistua hyviin hautajaisiin. Näiden kirjoittajien mukaan maskit ja turvavälit eivät haitanneet tärkeintä, eli vainajan saattamista ja hänen muistamistaan pienellä porukalla. Moni hautajaisia järjestämässä ollut myös tunsi olonsa helpottuneeksi, kun oli hyvä syy rajata hautajaiset vain lähipiiriin.  Rajaus tuntui osalle hautajaisia järjestäneistä helpotukselta, mutta heille, jotka jäivät ilman kutsua, se näytti tuovan mielipahaa.

Poisjäänti läheisen hautajaisista aiheutti monelle mielipahaa, vaikka kirjoittajat kertoivatkin ymmärtävänsä osallistujien rajauksen syyt. Poisjäänteihin oli kaksi pääsyytä, se että jäi kutsutta ja toisena syynä se, että itse jätti osallistumisen väliin tartunnan pelossa. Näistä jälkimmäisen syyn valinneet olivat pääosin tyytyväisiä omaan valintaansa ja osa heistä seurasi tilaisuutta etänä tai osallistui vaikka vain kukkien laskuun haudalla. Kirjoittajista eniten mielensä pahoittivat he, jotka kokivat halunneensa osallistua läheisen ihmisen saattamiseen ja muisteluun paikan päällä. 77-vuotias nainen Etelä-Suomesta kertoo:

Näin äärimmäinen rajoitus tuntuu hieman tylyltä ja koronan liioittelulta…              Hautajaisten puuttuminen saa aikaan paradoksaalisen tunteen: muistelen ystävääni enemmän tässä tilanteessa kuin jos elettäisiin normaalia aikaa.

Korona-rajoitukset rajasivat osallistujat pääosin lähimpiin sukulaisiin ja edellä olevan lainauksen mukaisesti moni vainajan läheinen ystävä koki, että heidän menetyksensä jäi huomioimatta.

 

Etäyhteys vaihtoehto vain pakon edessä

Suurin osa kirjeiden kirjoittajista ei kerro mitään etäyhteyksistä hautajaisten toteutuksessa. Osa kertoo, että harkitsivat sitä, mutta päätyivät etteivät kuitenkaan käytä. Etäyhteys tuntui osalle liian monimutkaiselta toteuttaa ja osa halusi vain keskittyä paikalla olijoihin. Muutamat päätyivät rajoitusten kiristyessä hyödyntämään etäyhteyksiä. 58-vuotias nainen Pohjanmaalta kirjoittaa:

Ryhdyimme kartoittamaan striimauksen mahdollisuutta. Hankimme webbi-kameran,  sille telineen ja läppärin. Esikoisemme tutki eri tekniikkavaihtoehtoja. Muutama päivä   harjoittelimme tietotekniikkaa ja striimausta, jotta muualla asuvat vainajat sukulaiset voisivat osallistua.

Edellä kuvatuissa hautajaisissa vain kymmenen läheisintä osallistui paikan päällä ja perhe näki tarpeelliseksi mahdollistaa muiden läheisten osallistumisen etäyhteyksien kautta.

 

Lopuksi

Britanniassa ja Pohjoismaissa tekeillä olevat korona-ajan hautajaistutkimukset näyttävät keskittyvän etäosallistumiseen ja näissä pohditaan rituaalien muutosta etäyhteydestä johtuen. Suomalaiset tutkimukseen osallistuneet kuvasivat etämahdollisuuksia melko vähän eikä kukaan nostanut esiin sitä mahdollisuutta, että korona-ajan rajoitukset muuttaisivat hautajaisia pysyvästi. Useampi korosti sitä, että pandemia tuo kuoleman näkyvämmäksi ja hautajaiset tärkeämmäksi kuin tavallisesti.

Mitä sinä jäit miettimään luettuasi edellä kuvattuja hautajaiskokemuksia? Oletko itse osallistunut hautajaisiin korona-aikana tai jättänyt osallistumatta johtuen pandemiasta? Mitä tunteita tämä sinussa herätti? Vielä ehdit osallistua tutkimukseen (auli.vahakangas@helsinki.fi), sillä aineiston kerääminen jatkuu vielä!

 

Julkaistu

Hyvä saattohoito huomioi koko ihmisen ja saattaa lähestyvään kuolemaan

Meaningfull Relations-tutkijatiimimme on ahkeroinut tulosten kirjoittamisen parissa puolivuotisen korona-ajan. Tuloksista nousee yhä uudelleen potilaiden ja omaisten näkemys siitä, mikä on hyvää saattohoitoa. Haastateltavien mukaan hyvässä saattohoidossa huomioidaan niin potilas kuin omainenkin ja myös muuten kuin sairauden kautta. Hyvä ja koulutettu henkilökunta osaa kohdata jokaisen potilaan ja omaisen yksilönä. Tulostemme mukaan hyvä henkilökunta osaa ottaa kuoleman luontevasti puheeksi ja ymmärtää sen olevan keskeinen osa saattohoitoa.  Useat näistä potilaista ja omaisista, jotka kokivat saaneensa erinomaista saattohoitoa, olivat Terho-kodin ja Pirkanmaan saattohoitokodin kotisaattohoidossa.

Kaikki haastattelemamme potilaat ja omaiset eivät kuitenkaan olleet kokeneet saavansa kokonaisvaltaista kohtaamista. Erityisesti monet omaiset kokivat, että he eivät saaneet riittävästi tukea hoitohenkilökunnalta saattohoidon aikana eivätkä erityisesti sen jälkeen. Osa potilaista taas koki, että heidän kanssaan ei keskusteltu lähestyvästä kuolemasta tai heidän eksistentiaalista ahdistustaan ei kohdattu. Osa koki, että tukea tarjottiin diagnoosin yhteydessä, jolloin heillä ei vielä ollut valmiuksia ottaa sitä vastaan. Monet näistä negatiivisen hoitokokemuksen omaavista haastateltavista olivat olleet useiden eri palvelujen piirissä ja tämä siirtyminen eri hoitopaikkojen välillä näytti osaltaan vaikeuttavan oikea-aikaista tuen saantia.

Kuolemasta puhuminen ei ole helppoa, mutta siitä voi oppia puhumaan luontevasti ja myös tässä aiheessa harjoitus tekee mestarin. Eräs haastateltavistamme, jonka olemme nimenneet Henrikiksi, oli puolisonsa kanssa hoitanut omat ja puolison saattohoidossa olleet vanhemmat kotonaan. Kun haastatteluissa kysyimme häneltä, miltä oma kuolema tuntuu, Henrik vastasi, että luontevalta. Hän oli pohtinut kuolemaa jo aiempien sukupolvien saattohoidon yhteydessä ja puhunut omasta lähestyvästä kuolemasta puolisonsa kanssa. Kuolema ei ollut hänelle outo ja pelottava, se oli osa elämää.

Analysoimme Suvi-Maria Saarelaisen johdolla Henrikin ja muiden saattohoidossa olevien potilaiden uskonnollisia kokemuksia ja näkemyksiä spiritualiteetista kuoleman lähestyessä. Artikkelia kirjoittaessamme pohdin, mikä tekee saattohoidosta hyvää. Aineistosta nousi yksi mahdollinen vastaus, se että saattohoito antaa tilaa erilaisille uskonnollisille kokemuksille, myös epäilylle. Kuoleman lähestyessä moni pohtii elämän syviä kysymyksiä, osalla on niihin selvemmät vastaukset, osa on vähän hämmentyneitä siitä, mitä kuolemassa ja kuoleman jälkeen oikein tapahtuu. Tuo Religions-aikakauskirjassa julkaistu artikkeli on avoimesti saatavilla seuraavasta linkistä https://www.mdpi.com/2077-1444/11/7/336/htm

Viime päivien uutinen saattohoitoa tarjoavan Terhokodin talousvaikeuksista palautti parinkymmenen vuoden takaiset muistot mieleeni. Isäni kuoli vuoden 2002 joulukuussa, mutta ennen sitä hän sai katsoa Terhokodin salissa pidetyssä itsenäisyyspäivän juhlassa presidentinlinnan vastaanottoa ja kohottaa maljan itsenäiselle Suomelle muiden juhlaan osallistuneiden kanssa. Tuo tilaisuus oli isäni saattohoidon huippuhetki, juhla jossa hän sai kokea elävänsä, vaikka tekikin kuolemaa. Terhokoti on ollut hyvän suomalaisen saattohoidon uranuurtaja, meillä vauraassa Suomessa tulee olla rahaa jatkossakin yhtä erinomaiseen saattohoitoon!

 

 

 

Julkaistu

Koti- pakollisen karanteenin paikka vai turvasatama?

 

Nämä menneet kolme vuotta ovat opettaneet itselleni paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaishoitajana toimivien puolisoiden keskinäisistä suhteista ja muista tärkeistä lähiverkostoista. Haastattelujen yhteydessä olen kuullut eletystä elämästä, jota on hyvä muistella. Olen myös kuullut tarinoita luopumisen haikeudesta ja siitä, kuinka kotisaattohoidossa oleva kokee tulevansa eristetyksi, kun ei itse enää jaksa ja pysty liikkumaan mihinkään neljän seinän sisältä.

Näitä eristyksessä olemisen kokemuksia olen miettinyt viime päivinä tehdessäni etätyötä korona-viruksen takia. Olen perusterve keski-ikäinen eikä minulla pitäisi olla mitään pelättävää, mutta linnoittautuminen useiksi päiviksi kotiin virittää pohtimaan, miltä oma koti tuntuu silloin kun sieltä ei enää pääse pois? Kuolevan potilaan tilanne on aivan eri kuin korona-viruksen takia etätyötä tekevän tutkijan, mutta jotakin uutta olen tämän kokemuksen kautta ymmärtänyt haastattelemiemme ihmisten arjesta.

Vuonna 2017 pidimme ryhmäkeskusteluja palvelu TV:n (PTV), erään etäyhteyden muodon kautta, kotona asuville ikäihmisille. Nämä ihmiset eivät siis olleet saattohoitopotilaita, vaan kohtalaisen hyväkuntoisia liki 90-kymppisiä yksinasujia. Eräs näiden keskustelujen teema oli kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen. Kuoleman ja kuolevaisuuden kohtaaminen nähdään yhtenä eksistentiaalisen ahdistuksen teemana.  Kuoleman ahdistavuus voi tulla esille vakavan sairauden myötä tai ikääntymisen myötä tapahtuvana voimien hiipumisena. Toisilla eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyy kokemus maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä tahansa voi tapahtua.

 

Ryhmiimme osallistuneille ikäihmisille kuolemasta puhuminen ei ollut ahdistavaa vaan enemmänkin normaali osa elämää. Suurin osa heistä oli leskiä ja monet läheiset ystävät olivat jo kuolleet, tästä johtuen yksinäisyys ja sosiaalisten verkostojen vähentyminen tuottivat ahdistusta. PTV-ryhmiin osallistuneiden palaute oli, että on erittäin tärkeää saada jakaa tätä ahdistusta muiden kanssa. Jakaminen auttoi ymmärtämään omia tunteita ja vähensi pelon ja ahdistuksen kokemuksia. Osallistujien korkeasta iästä huolimatta he olivat hyvin näppäriä käyttämään muista hoivapalveluista tuttua teknologiaa ja PTV kanavana oli heille luonteva myös keskusteluryhmässä.  Nämä löydökset tukevat ajatusta siitä, että teknologian välityksellä on mahdollista luoda terapeuttisia ympäristöjä, jotka lisäävät kommunikaatiota ja vähentävät eristyneisyyden kokemusta.

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suosittaa välttämään riskiryhmien eli ikääntyvien ja pitkäaikaissairaiden tapaamista, jotta he välttyisivät virukselta. Näitä ihmisiä ei silti saa nyt jättää yksin. Puhutaan paljon etäyhteyksien kautta kanavoidusta hoidosta ja hoivasta, nyt tulisi siirtää myös muut verkostot paljolti etäyhteyksien virusvapaaksi yhteydenpidoksi. Koti on monelle erittäin rakas paikka, jossa halutaan olla mahdollisimman pitkään ikääntymisestä ja sairauksista huolimatta. Koti ei kuitenkaan saa olla ahdistava karanteenin paikka, jossa tulee olo kuin olisi vankilassa.  Pidetään yhteyttä kaiken ikäisiin läheisiin, jotka ovat koronan tai sen pelon takia eristyksissä!

 

 

 

Julkaistu

Ennakointi ikäihmisen itsemääräämisoikeuden turvana

Vierailevana kirjoittajana sosionomiopiskelija Sonja Manu-Rajala Diakonia-ammattikorkeakoulusta

Jadessa olivat 20.11.2019 yliopistomaailmasta  asiantuntijat  Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Auli Vähäkangas kertomassa Jaden ryhmälle, kuinka he voivat varautua ”vajaakykyisyyteen”. Termillä vajaakykyinen asiantuntijat tarkoittivat henkilön heikentynyttä kykyä tehdä itse päätöksiä, liittyen omien talousasioiden hoitoon tai henkilön varsinaiseen hoitoon. Aihe on tärkeä, vaikka se tuntuu äkkiä ajateltuna kovin vieraalta ja kaukaiselta asialta. Näin ei kuitenkaan ole. Meistä jokainen ikääntyy. Meistä jokainen voi myös joutua onnettomuuteen, jonka seurauksena saatamme menettää niin kognitiivisen – kuin fyysisen toimintakykymme. Voimme myös sairastua muistisairauteen, joka vaikuttaa niin kognitioomme kuin psyykkiseen ja fyysiseen toimintakykyymme.

Asiantuntija kertoi osallistujille edunvalvontavaltuutuksen tekemisestä tapauksessa, jossa henkilö haluaa valtuuttaa valmiiksi oman lapsensa, puolisonsa tai ystävänsä hoitamaan esimerkiksi taloudellisia tai hoidollisia asioita henkilön oman tilanteen muuttuessa ”vajaakykyiseksi”. Edunvalvontavaltuutuksessa on hyvä huomioida, ettei valtuutus tule voimaan heti kun siinä on nimet alla ja se on lähetetty Maistraattiin, vaan valtuutuksen voimaantuloa haetaan erikseen Maistraatista, kun on sen aika. Aihe herätti kiinnostusta osallistujissa, mutta sai heidät miettimään, mitä jos edunvalvontavaltuutettu käyttää henkilön varoja väärin tai kuolee? Hyvä kysymys eikä lainkaan aiheeton. Varsinkin nykypäivänä ikääntyneiden taloudellinen hyväksikäyttö ei ole kaukaa tempaistu huolenaihe. Asiantuntijan sanoma tässä tilanteessa toi osallistujille mielenrauhan. Asiantuntija painotti, että edunvalvontavaltuutetun tulee toimia aina henkilön etua ajatellen. Edunvalvontavaltuutuksen voi myös purkaa, jos herää epäilys taloudellisesta hyväksikäytöstä. Edunvalvontavaltuutuksen voi purkaa myös, jos henkilön tilanne muuttuu siten, ettei valtuutusta enää tarvita. Jos edunvalvontavaltuutettu kuolee, edunvalvontavaltuutus raukeaa automaattisesti.

Asiantuntija kertoi osallistujille myös hoitotahdosta ja erilaisista hoitotahtojen muodoista. Sanoma olikin, että jos tahdot vaikuttaa omaan hoitoosi tulevaisuudessa, tee se nyt, kun olet vielä terve ja täydessä ymmärryksen tilassa. Muun muassa THL:n sivuilta löytyy hoitotahto-pohja, jossa henkilö voi vaikuttaa siihen, miten hänen elämänsä loppuvaiheen hoito toteutetaan. Haluaako henkilö siis, että hänen elämänsä loppuvaiheessa otetaan enemmän huomioon se, että elinpäiviä pyritään samaan lisää, vai siihen, että henkilön jäljellä olevien päivien ajan, hän saa laadukasta hoitoa. Hoitotahdon tekeminen on varsin monelle kynnyskysymys. Hoitotahto kuitenkin turvaa sen, että henkilön oma tahto saadaan tuotua esille, vaikka henkilö ei enää sitä pystyisi itse kertomaan. Hoitotahdosta on tärkeää kertoa myös omaisille ja hoitohenkilökunnalle siinä vaiheessa, kun henkilö siirtyy pitkäaikaishoivan piiriin. Saimme kuulla myös, mikä on laajennettu hoitotahto. Laajennetun hoitotahdon avulla henkilön on mahdollista vaikuttaa myös siihen, miten esimerkiksi hänen kauneudenhoito tai musiikkimaku tulisi ottaa huomioon siinä vaiheessa, kun henkilö ei osaa enää itse siitä kertoa hoitajille.

Asiantuntija kertoi kävijöille myös, mikä on edunvalvontavaltuutuksen  ja edunvalvonnan ero. Vaikka näiden helposti ajatellaan olevan yksi ja sama asia, edunvalvontavaltuutuksella ja edunvalvonnalla on selkeä ero. Suurin ero on byrokratia, lisäksi edunvalvontapäätöstä ei voida purkaa. Edunvalvontavaltuutus on aina henkilölle vapaaehtoinen. Edunvalvonta taas ei sitä ole. Edunvalvonta on viimeinen ratkaisu ja toimintakeino, kun huomataan, että henkilö ei ole enää kykenevä hoitamaan esimerkiksi omia laskuasioitaan. Edunvalvonta päätös tehdään käräjäoikeudessa, ja voi olla, että edunvalvoja on yleinen edunvalvoja eli viranomainen tai edunvalvojaksi suostuva omainen. Edunvalvoja pystyy hakemaan tarvittaessa myös sosiaalietuuksia henkilön puolesta.

 

Julkaistu

Perinteisiä ja persoonallisia muistelun rituaaleja

Suomalainen yhteiskunta on pitkään ollut katsomusten ja niihin liittyvien rituaalien osalta melko homogeeninen. Tämä tilanne on nyt muuttumassa, kertoo Helsingin yliopiston pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas. Perinteistä halutaan edelleen pitää kiinni mutta niiden rinnalle ja yhteyteen rakennetaan erilaisia persoonallisia muistelun rituaaleja.

Kotisaattohoito-hanke

Haastattelimme monitieteisessä Meaningful Relations-tutkimushankkeessa kuolevia potilaita, heidän omaishoitajiaan ja menetyksen kokeneita omaisia, yhteensä 33 syntyperältään suomalaista henkilöä. Yhteisestä syntyperästä huolimatta heillä on ollut hyvin erilaisia näkemyksiä kuolemasta ja muistelun merkityksestä kuoleman jälkeen.

Suruprosessissa erilaiset persoonalliset muistelun rituaalit korostuvat perinteisten hautausrituaalien lisäksi. Muistamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä juuri rituaalien, niin uskonnollisten kuin arkielämän rituaalien, kautta tapahtuvaa kuolleen muistelua.

Hautajaisrituaalit ja muut kuoleman jälkeiset tapahtumat auttavat kanavoimaan tunteita ja ymmärtämään tunteiden ja muistamisen merkitystä. Muistelun rituaalit ovat monelle surevalle tärkeä kanava työstää suhdetta kuolleeseen ja pohtia omaa tulevaisuutta menetyksen jälkeen.

Perinteiset rituaalit saavat uusia muotoja

Perinteistä kiinni pitäminen on monelle tärkeää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö perinteitä haluta myös muokata enemmän omannäköiseksi. Melkein kaikki haastattelemamme suomalaiset halusivat kuitenkin pitää kiinni luterilaisista hautausrituaaleista. Ainoastaan yhden haastattelemamme puoliso haudattiin uskonnottomin menoin:

Me kummatkaan ei kuuluta kirkkoon, että meillä oli tämmöset. Eka kerta kun mäkin oon ollu sellasissa hautajaisissa, mihin ei pappi tule, ja mulle jäi siitä tosi positiivinen kuva, että me järjestettiin itse.

Tässä esimerkissä paikalla ei ollut ketään ulkopuolista toimittamassa tilaisuutta ja tämä kannusti omaisia suunnittelemaan ja toteuttamaan tilaisuudesta persoonallisen. Aikaisempi tutkimus on nostanut esiin persoonalliseksi tekemisen tärkeyden hautajaisissa, niissä suunnittelu ja toteutus olivat tärkeitä riippumatta siitä, kuka rituaalia oli toimittamassa.

Osalle haastattelemistamme surevista tärkeä muistelun paikka oli perinteinen hautausmaa:

Niin, kun joku kysy, onko se ahdistavaa, mä sanoin et päinvastoin. Ja mulla on siellä, välillä mä otan eväät sinne ja siinä penkillä istun ja syön, ja eilenkin join kahvit siinä taikka oli semmosta kylmää kahvia, ja kävelen siellä ympäriinsä.

Hautausmaalla noudatetaan usein hartaita perinteitä, mutta yllä oleva kertomus osoittaa, että siellä myös luodaan uusia muistelun perinteitä.

Tosille rituaali liittyi johonkin yhteiseen harrastukseen, jonka kautta muisteltiin kuollutta läheistä. Eräälle pariskunnalle musiikki oli ollut tärkeää. Leski muisteli edesmennyttä puolisoa:

Joo katselen valokuvia ja meillähän oli semmonen soittolista Spotifylla–sitten siitä on tullu, että ei tarvitse kuin istua keittiön pöydän ääressä viinilasillisen kanssa ja kuunnella sitä musiikkia, niin kyllä siinä itku tulee, kun ajattelee niitä asioita.

Arjen rituaali, yhteisen musiikin kuuntelu oli tälle leskelle tärkeä mahdollisuus surra ja itkeä. Persoonalliseksi sen teki ennen yhdessä kuunneltu musiikki ja valokuvien tuomat muistot.

Samalla kertaa perinteisiä ja persoonallisia

Muistelun rituaalit vahvistavat olemassa olevia perinteitä, mutta niiden avulla myös luodaan uusia perinteitä. Halu lisätä rituaalien persoonallisuutta ei välttämättä tarkoita sitä, että perinteitä ei enää haluta noudattaa. Muuttuva suomalainen yhteiskunta kuitenkin haastaa huomioimaan myös muualta tulevat rituaaliset vaikutukset. Jään kiinnostuksella seuraamaan, miten muistelun rituaalit muokkautuvat 2020-luvulla.

Blogi on ensin julkaistu Katsomuksia-blogissa ja nyt muokattuna heidän luvallaan.