Tiedon saaminen omasta kuolemasta on monelle järkyttävä tieto. Väitöstutkimuksessani syöpään sairastuneet kertoivat jo diagnoosin olleen heille ensimmäinen ymmärrys siitä, että kuolema koskettaa myös heitä. Toisen kerran järkytys tuli siitä, että parantava hoito lopetettiin.
Tieto ja tietoisuus ovat kaksi eri asiaa. Tietoa tarvitaan siihen, että ihminen voi aloittaa oman ajatus- ja tunneprosessinsa elämän rajallisuudesta. Tietoisuus omasta kuolemasta on vaikeampi saavuttaa. Oman olemassaolon päättymisen pohdinta voi lisätä kärsimystä ja psyykkistä kuormitusta. Monelle kuolema itsessään ei ole pelottavaa, vaan aika ennen sitä. Mieli askartelee perimmäisissä kysymyksissä: mitä kuolemassa tapahtuu, kuinka avuttomaksi muutun, kuka minua auttaa, kestänkö oman kuolemani. Kuinka paljon voin luottaa läheisten apuun ja miten yhteiskunnan palvelut turvaavat minun kuolemaani. Millaisen hoitolupauksen hyvinvointiyhteiskunta voi antaa, jotta kuolevana voin siihen turvata.
Suomessa tehdään nyt historiallisen laajaa työtä parantumattomasti sairaiden ihmisten hoidon järjestämiseksi ja osaamisen varmistamiseksi sairaanhoitajille ja lääkäreille. Palliatiivisen hoidon tarkoitus on tukea ihmistä elämään elämänsä loppuun saakka. Silloin puhutaan sairauden oireiden hoidosta, taudin etenemisen hidastamisesta ja monipuolisesta psyykkisestä, henkisestä ja sosiaalisesta tuesta. Tavoitteena ei ole kuoleman kieltäminen mutta ei myöskään elämän kieltäminen.
Palliatiivisen hoidon lääkäri Juho Lehto totesi, että varhainen tuki on kuin pelastusvene: sen on oltava kunnossa ennen kuin laiva uppoaa. Tästä on kyse parantumattomasti sairaan elämässä. Hoitojärjestelmän hiominen sellaiseksi, että pelastusveneet ovat kaikkien tarvitsevien ulottuvilla, tarkoittaa ennakoivien hoitosuunnitelmien tekemistä, hoitolinjauksia ja syvää ymmärrystä ihmisen kokonaisvaltaisesta hoitamisesta. Palliatiivisen hoidon varhainen integrointi ei hyödytä pelkästään sairastunutta vaan myös läheisiä ja hoitohenkilökuntaa