Kesällä 2019 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta isäni kuolemasta. Isä kuoli haimasyöpään alle 60-vuoden iässä. Sairaudelle tyypilliseen tapaan syöpä eteni nopeasti: maaliskuussa tieto syövästä vahvistui, heinäkuussa seisomme haudan äärellä. Tässä kirjoituksessa kerron, millaiseen prosessiin isän kuoleman vei minut, kolmilapsisen perheen nuorimmaisen, joka täytti 26-vuotta kuukausi hautajaisten jälkeen.
Isän sairaus oli sikäli hämmentävä, että hän oli melko hyvässä kunnossa ja eli arkea kotona. Jollakin tavalla isä vaistosi oman tilanteensa, sillä viimeisissä puheluissa hän kertoi olevansa valmis kuolemaan. Sunnuntaina söimme yhdessä perhelounasta. Isä halusi näyttää minulle tilitiedot ja selittää asuntolainan lyhentämiseen liittyvät seikat.
Maanantaina koitti epäusko. Mieheni oli vienyt isän kontrolliverikokeisiin, mutta olikin nyt matkalla sairaalaan. Kaikkien olisi tultava paikalle, koska tältä reissulta isä ei enää tulisi kotiin. Maailma tuntui pysähtyvän. Tajuntaan ei yltänyt, miten se olisi mahdollista. Eilenhän hän meille kokkasi. Sairaalassa tapasimme isän, jonka tajunnan taso vaihteli. Akuuttiosaston nuori lääkäri näki hädän ja hämmennyksen: hän varmisti, että selitti tilanteen meille jokaiselle henkilökohtaisesti. Lääkäri järjesti, että pääsimme isän luo huoneeseen, jonne oli omaisilta normaalisti pääsykielletty. Rukoilimme yhdessä siskoni kanssa Isä meidän-rukouksen. Kysyin, halusiko isä, että laulan. Hän vastasi kyllä. Aloin laulamaan tuttua virttä, jonka isä oli meille opettanut. Isä keskeytti sanoen: ”ei sitä vielä”. Ymmärrä, että virsi, ”Tule kanssasi Herra Jeesus”, kuuluisi laulaa vasta, kun isä on kuollut. En löytänyt sanoja muihin virsiin enkä lauluihin. Laulut jäävät laulamatta.
Syyllisyys sen sijaan muutti minuun asumaan: Miksi valitsin juuri tuon virren? Tuliko isällä paha mieli? Oliko isä pettynyt, kun en laulanutkaan? Kysymykset jäivät minuun: Kysymykset tarrautuivat jonnekin syvälle sisimpään, ne olivat kuin tahmea, liian paksu purkka, jota on mahdotonta irrottaa, kun siihen on sotkeutunut. En kertonut tästä kenellekään vuosiin, koska kysymyksiin liittyi niin paljon häpeää ja ahdistusta. Vaikeutta hyväksyä omaa kyvyttömyyttä. Ahdistusta luopumisen kivun syvimmässä kohdassa, katumusta viimeisissä hetkissä yhdessä.
Veli ehti isän luokse maailmalta. Isä avasi silmät vielä kerran. Veli sanoi, että pitää huolta meistä kaikista. Isä hymyili ja oli pois ennen kuin aamu koitti tiistaina.
Tuona päivänä alkaneet kyyneleet eivät koskaan loppuneet.
Pohtiessani surun ensimmäistä vuotta, mielikuvat eivät ole kovin selvät. Muistan, että makasin sängyllä, katsoin ikkunasta ulos. Sisällä oli loputon tyhjyys. Pelottavinta oli kuitenkin viha, sillä tunsin sen joka solullani. Olin lukenut tutkimuksista, että viha on ”normaali” osa surua. Silti vihan voima kauhistutti minua, en tunnistanut itseäni. En edes osannut kohdistaa, mistä viha nousi. Ärsytti jokainen ihminen, joka kertoi, että ”meillä on yhteinen suru”. Omaa perhettä lukuun ottamatta, en tunnistanut muiden surussa mitään yhteistä. Myös Jumala sai osansa tästä vihasta enkä voinut nähdä isän kuoleman syytä, tarkoitusta tai merkitystä. Teologille tämä viha oli ”hieman” haastavaa, mutta onneksi muutaman kerran keskustelutuki antoi ymmärryksen, että vihalle täytyy antaa sen vaatima aika. Ajaessani autolla töihin purskahdin lohduttomaan itkuun joka päivä, kun ohitin risteyksen, josta vanhemmilleni käännyttiin. Päätä huumaava migreeni jäi hoitamatta, vaikka verenpaine heitteli 100/200 tienoilla. Työni tein hyvin, mihinkään muuhun ei voima riittänyt. Liikunnasta oli tullut kilpaurheilijalle etäinen muisto. ”Ihme, että itse selvisit”, totesi lääkäri työterveydessä, kun tilanne oli tasaantunut. Olin kovin vieras itselleni niin monella tapaa. Niin vieras, että en edes osannut hakea apua. Olin kuin pimeässä tunnelissa, jonka loppua ei näkynyt, mutta jotenkin keplottelin hetki kerrallaan eteenpäin.
On vaikea määritellä, missä kohdassa pahin kääntyi parempaan. Ensimmäiseen vuoteenkin mahtui hyviä hetkiä. Muistan kuitenkin, että odotin ensimmäistä joulua jännittyneenä: miten siinä pärjäisin. Opin että isänpäivän ja sitä seuraavan pyhäinpäivän yhdistelmä oli paljon raskaampi kuin joulu. Opin, että vuoden haastavimpiin päiviin kuului kuolinpäivä: vuosi toisensa jälkeen koin kehollista uupumusta ja vaikeutta tarttua asioihin kuolinpäivän tienoilla. Lohtua toi ystävän tekstiviesti: Miten voit? Useana vuotena hän muisti ja teki suruni sallituksi vuosi toisensa jälkeen. Ihmisiä, jotka ymmärsivät surun keston, tuntui olevan ympärilläni vain kourallinen.
Isänpäivä oli suuri musta möykky aina siihen asti, että oma lapseni syntyi 2014. Tosin raskausajan suurin kysymys oli, kuka kastaa lapseni, kun pappi-isäni on pois. Monesti surin, että lapseni ei oppisi tuntemaan pappaa. Isänpäivän saadessa uusia värejä, oli suru muuttanut muotoaan täysin erilaiseksi. Opin myös, että lapseni tuntee papan oikein hyvin. Yhdessä jaetut muistot ja puheet papasta toisaalta jäsentävät omaa muuttunutta suhdetta isääni, toisaalta antavat lapselleni yhteyden kokemuksen. Ilo oli yhteinen, kun viisivuotiaani hihkaisi: ”Nyt mä tajuan. Mulla on kaksi pappaa, vaikka sitä toista en oo nähnyt”.
Suru on merkki rakkaudesta. Siksi kyyneleet nousevat silmiin hetkissä, kun isän kaipaus on suurin. Kymmenenkin vuoden jälkeen, arjen askareissa ja työn tohinoissa, kaipaan isää. Isä oli loputtoman kiinnostunut työstäni ja tutkimuksesta, hän tuki ja kannusti eteenpäin. Isältä opin, että tässä elämässä on kysymyksiä, jotka jäävät vastausta vaille. Nuoren aikuisen – isin pikkutytön – elämään tämä kuolema jätti paljon pohdittavaa loppuelämän taipaleelle. Kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän omakohtaisesti, että elämän vastoinkäymiset eivät aina saa syvempää merkitystä: eksistentiaaliset kysymykset ovat edelleen vastaamatta. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan enää vie pohjaa elämältäni tai vakaumukseltani. Tahmeus on poissa, rakkaus ei ole haihtunut.
Yhdessä jaettu rakkaus ei koskaan katoa, siksi kaipaus on aina osa elämää. Suru muuttaa muotoaan. Haikeus, rakkaus ja ilo sekoittuvat tunteeksi, jossa viivähtäminen tuntuu lohdulliselta.