Blogin on kirjoittanut Terhokodin ylihoitaja Mirja Sisko Anttonen
Reilu vuosi sitten elämä mullistui puolisoni sairastumisen vuoksi. Siitä hetkestä alkoi kamppailu, johon liittyi epätietoisuutta, surua, hämmennystä ja menettämisen pelkoa. Mitä pidemmälle asia eteni, huomasin, kuinka ärtymys kasvoi, miksi meille kävi näin, miksi tuon ihanan elämänkumppanin pitikään sairastua juuri nyt. Kysymykset risteilivät mielessä, millaiseen tilanteeseen on varauduttava, kuinka paljon apua tarvitaan ja missä vaiheessa, miten kaikki järjestyy. Samaan aikaan oli ilo tuntea elossa olemisen kirkkaus, me olemme vielä me.
Saattohoidossa sairastuneen ihmisen ja hänen läheistensä tukeminen on erittäin tärkeää. Siihen on oltava osaamista, rohkeutta ja mahdollisuuksia. Kysymykset, jotka sairastuminen aktivoi, ovat hyvin samansuuntaisia myös silloin, kun puhutaan kuolemasta. Tällä hetkellä ajattelen niin, että kyseessä on sekä eksistentiaalisten kysymysten pohdinta: sopeutumisprosessi siihen, mitä elämä on eteen tuonut. Vaikka terveydenhuollon ammattilaisena tietää näin voivan tapahtua, niin pitkään kun on terveyttä, sairastuminen ja sairaus on toisen todellisuutta ja niin sitä voi myös käsitellä.
Tässä ajassa puhutaan paljon resilienssistä, joka tarkoittaa ihmisen muutoskykyisyyttä, ”takaisin ponnahtamista”. Elämä tuo eteen tilanteita, joita ei itse valitse eikä niihin aina voi vaikuttaa. Ainoastaan tapa, jolla tilanteisiin suhtautuu, on ainakin jollain tavalla valittavissa. Resilienssi muodostuu terveydestä, tavoitteista ja niiden merkityksestä, itsesäätelystä, järkeilystä, sinnikkyydestä ja yhteistyöstä toisten ihmisten kanssa. Resilienssi voi olla myös koko perheen yhteinen ominaisuus, tapaa keskustella, jakaa ja tukea toisiaan erilaisissa elämäntilanteissa.
Lähestyvä kuolema haastaa kaikki resilienssin osa-alueet. Järkytys elämän päättymisestä koettelee terveyttä, tavoitteita, järkevää toimintaa ja myös yhteistyötä. Mistä elämän mielekkyys löytyy silloin, kun elämää on jäljellä enää pari päivää tai viikkoa. Ehtiikö sairastunut ihminen tai läheiset asettua tilanteeseen, elämään hetki hetkeltä luopumisen ja surun maailmassa, riittääkö energia ja aika palauttaa toimintakykyä? Kuuleeko kukaan heidän kysymyksiään, uskaltavatko he itsekään niitä ajatella, saatikka ottaa vastaan tukea ja apua?
Vaikka resilientillä ihmisellä on omia voimavaroja käsitellä vaativia elämäntilanteita, ei se poissulje tunteita eikä hämmennystä sairauden ja kuoleman edessä. Tuki voi olla tilanteen selkiyttämistä, tiedon saamista ja tapahtumien ennakoimista. Yksilökohtaisen tuen antaminen ja sen vastaanottaminen on haaste auttajille, koska sen edellytys on avoin dialogi auttajan ja autettavan välillä. Dialogin rakentamiseen tarvitaan aikaa. On hyvä tunnistaa ne ihmiset, jotka potilaan ja perheen elämässä ovat jo kannattelevia suhteita. Yhteisen puheen tavoitteena on auttaa potilasta ja läheisiä löytämään oman tiensä, jonka avulla he kohtaavat yhden elämänsä suurimmista kokemuksista. Vaativa tilanne vie voimavaroja, jotka myös yleensä palautuvat. Resilienssin ilmentymä voisi silloin olla tulevaisuusorientoitunut elämä, jossa luopumisen surulla on paikkansa eletyssä elämässä.