Toledon katedraali – uskontojen yhteiseloa ja haudattuja kuninkaita

Viimeisenä Toledossa viettämänämme päivänä vierailimme kaupungin kuuluisassa katedraalissa. Viimeisen päivän kunniaksi aikataulu oli hieman vapaampi, ja kaikki saivat kiertää kaupungin nähtävyyksiä haluamassaan järjestyksessä ja muutenkin oman mielensä mukaan. Päivä oli todella lämmin ja aurinkoinen, joten valtavaan kiviseen ja pimeään katedraaliin astuminen ei aluksi tuntunut kovin houkuttelevalta ajatukselta. Mielestämme myös sisäänpääsyn hinta oli melko korkea varsinkin opiskelijalle, 10 euroa, joten harkitsimme pitkään, haluammeko mennä katedraaliin ollenkaan.

Yksi katedraalin torneista. Kuva: Josefa Ivorra Cardona

Kun astuimme sisään katedraaliin, kaikki epäilykset vierailun järkevyydestä kuitenkin hälvenivät. Katedraalissa vierailu oli jo itsessään lähes uskonnollinen kokemus. Varsinkin rakennuksen arkkitehtuuri sai miettimään, miten on ylipäätään ollut mahdollista rakentaa jotakin niin upeaa ja koristeellista yli 500 vuotta sitten. Lisäksi katedraalin taideteokset tekivät suuren vaikutuksen ja antoivat perspektiiviä siihen, millaiselta ihmisten arki on vuosisatoja sitten näyttänyt.

Toledon katedraali on kaikista Espanjassa näkemistäni katedraaleista vaikuttavin. Katedraalin ainutlaatuisuudesta kertoo muun muassa se, että se on luokiteltu Unescon maailmanperintökohteeksi. Sitä rakennettiin vuosina 1227-1493 ja sen pääarkkitehtinä toimi, ainakin joidenkin lähteiden mukaan, Petrus Petri (Pedro Pérez). Nykyisin katedraalin pääarkkitehdin titteliä pidetään kuitenkin melko kiistanalaisena, sillä 1900-luvulla suoritettujen tutkimusten mukaan alkuperäiset piirustukset olisikin suunnitellut eräs “Master Martín”. Varmaa on kuitenkin se, että katedraalin rakentamiseen ja suunniteluun on osallistunut useita aikansa arkkitehtejä, esimerkiksi itse El Grecon poika, Jorge Manuel Theotocópuli.

Katedraalin koristeellinen oviaukko. Kuva: Daniel Villa García

Tyyliltään Toledon katedraali edustaa goottilaista arkkitehtuuria, mutta kuten toledolaiseen arkkitehtuuriin olennaisesti kuuluu, rakennuksessa on vaikutteita myös mudéjar-tyylistä. Arkkitehtonisesti katedraali on vaikuttava ilmestys – korkeutta rakennuksella on 120 ja leveyttä puolestaan 60 metriä. Katedraali koostuu viidestä laivasta, ristiholvista, kuorikäytävästä sekä koko komeutta kannattelevasta 88 pylväästä ja 72 holvikaaresta.

Kuten toledolaisille rakennuksille on tyypillistä, myös katedraalissa on nähtävissä uskontojen – erityisesti islamin ja kristinusko – yhteiselo. Katedraalia alettiin rakentaa vuonna 1227 länsigoottilaisen kirkon päälle, joka oli aiemmin toiminut moskeijana. Islamilaisia arkkitehtonisia vaikutteita on muutenkin selvästi nähtävissä katedraalissa, sillä esimerkiksi Pyhän Lucian kappelissa sijaitsee edelleen islamilaistyylinen pylväs.

Suomalaisiin kirkkoihin tottuneelle ehkäpä erikoisinta ja kiinnostavinta katedraalissa on sen koristeellisuuden lisäksi se, että Espanjan katolilaiset katedraalit sisältävät yleensä useita kappeleita, jotka ovat ikään kuin omia erillisiä pieniä kirkkojaan tai rukoushuoneitaan. Toledon katedraalikin sisältää toistakymmentä kappelia, jotka vaihtelevat kokonsa ja tärkeytensä mukaan. Kappelit on nimetty pyhimysten tai muiden katolilaiselle uskonnolle merkittävien tapahtumien mukaan – katedraalista löytyy esimerkiksi Capilla de San Juan Bautista (Pyhän Johannes Kastajan kappeli) sekä Capilla de Concepción eli Neitseellisen sikiämisen kappeli. Osa Toledon katedraalin kappeleista on säilynyt rakennuksen alkuajoista asti, osa taas on uudempia. Vanhimpia säilyneitä kappeleita ovat muun muassa Santa Anan (Pyhän Anan), Santa Gilin (Pyhän Gilin), Santa Leocaldia de Toledon (Toledon Pyhän Leocaldian) sekä Pyhän Johannes Kastajan kappelit.

Ainakin itselläni mieleen jäivät vaikuttava Capilla Mayor eli Pääkappeli, Capilla de los Reyes Nuevos (Uusien kuninkaiden kappeli) sekä Capilla Mozárabe (Mozarabikappeli). Pääkappelista löytyy muun muassa valtava ja koristeellinen alttaritaulu, joka on rakennettu 1500-luvulla ja edustaa myöskin goottilaista tyylisuuntaa. Alttaritaulua pidetäänkin yhtenä goottilaisen tyylin viimeisistä taidonnäytteistä ennen kuin se väistyi renessanssitaiteen tieltä. Taulu on valmistettu kullatusta ja maalatusta puusta ja sitä rakentamassa oli aikansa suuria nimiä, esimerkiksi Sebastián Almonacid sekä Felipe de Bigarny. Pääkappeliin on myös muun muassa haudattu useita merkkihenkilöitä, kuten kuningas Alfonso VII sekä Pedro de Aguilar. Lisäksi Pääkappelista on pääsy maanalaiseen kryptaan, jossa on luonnollisesti lisää hautoja ja näiden lisäksi alttareita ja merkittäviä maalauksia.

Uusien kuninkaiden kappeli, Capilla de los Reyes Nuevos, on saanut nimensä sinne haudattujen kuninkaallisten mukaan. Tämä kappeli toimii useiden Trastámara-dynastian kuninkaallisten hautapaikkana. Kuninkaallissuvun ehkäpä tärkeimmän vesan, Isabel Katolilaisen, viimeinen leposija ei kuitenkaan ole tässä kappelissa, vaan Granadassa.
Capilla Mozárabesta taas tekee mieleenpainuvan sen islamilaiset vaikutteet, kuten toledolaiseen tyyliin kuuluu. Kardenaali Cisneros määräsi tämän kappelin alun perinkin rakennettavaksi vuonna 1504, jotta siellä voitaisiin harjoittaa mozarabiperinteeseen kuuluvia uskonnollisia riittejä. Kyseisessä kappelissa harjoitetaan näitä perinteitä vielä tänäkin päivänä. Jorge Manuel Theotocópuli, El Grecon poika, on myöskin ollut mukana tämän kappelin suunnittelussa.

Koska El Grecon taiteelta on hyvin vaikea välttyä Toledossa, myös katedraalissa on esillä El Grecon maalauksia. Sakaristoon astuessaan ei voi olla huomaamatta useita tämän toledolaisen taiteilijan töitä, jotka esittävät Jeesuksen opetuslapsia. Sakaristo saa muutenkin kävijän suun loksahtamaan auki, ja taiteilija Lucas Jordánin uskomattoman realistista ja yksityiskohtaista kattomaalausta voisi jäädä ihastelemaan tuntikausiksi.

Sakariston kattomaalaus. Kuva: Hoteles.net

Kokonaisuutena Toledon katedraali on ehdottomasti näkemisen arvoinen kokemus, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Usean tunnin vierailun aikana emme edes ehtineet nähdä kaikkia katedraalin osia, eikä mielestäni yksi vierailukerta edes riittänyt kaiken historiallisen tiedon ja yksityiskohtien sisäistämiseen.

LÄHTEET:
• CHUECA GOITIA, Fernando (1975): La catedral de Toledo. León: Everest.
• GÓMEZ MORENO, Elena (1947): Mil Joyas del Arte Español, tomo I: Antigüedad y Edad Media. Barcelona: Instituto Gallach.
• DE LA MORENA, ÁUREA & Azcárate, José María de (1998): Castilla-La Mancha; La España Gótica. Madrid: Ediciones Encuentro.
• SOBRINO, Miguel (2009): Catedrales. Madrid: La Esfera de los libros.
• KING, Georgianna Goddard (1915): ”French Figure Sculpture on Some Early Spanish Churches”. American journal of archaeology: the journal of the Archaeological Institute of America. Macmillan Co. p. 250.
• Catedralprimada.es http://www.catedralprimada.es/es/info/catedral/historia/

Atochan kasvihuone – viidakko keskellä kaupunkia

Vietettyämme opintomatkamme ensimmäiset päivät Salamancassa matkamme jatkui kohti Toledoa. Junareittimme sisälsi muutaman tunnin mittaisen vaihdon Madridissa, ja meidän piti siirtyä Chamartínin juna-asemalta Atochan asemalle. Käytimme luppoajan hyödyksi ja kävelimme muutaman kilometrin mittaisen matkan sateisessa Madridissa Puerta del Solilta Retiron puiston läpi Atochalle.

Atochan juna-asema on saanut nimensä alueen historiallisen elinkeinon, espartoheinän (esp. atocha) punonnan, mukaan. Tuskin kukaan ryhmästämme kuitenkaan odotti tältä juna-asemalta mitään erityistä – ajattelimme sen olevan vain valtava rakennus, johon saapuu junia ja josta junat myös lähtevät. Hämmästyksemme olikin siis suuri, kun lähdimme laskeutumaan pitkiä liukuportaita kohti alempia kerroksia, joissa laiturit sijaitsevat – juna-aseman sisällä on nimittäin ainoana maailmassa valtava kasvihuone täynnä trooppisia ja subtrooppisia kasveja. 

Näkymä liukuportaista. Kuva: Suvi Tynnilä

Atochan aseman kasvihuone otettiin käyttöön vuonna 1992. Alun perin kasvihuoneen paikalla oli junien laitureita, jotka nykyisin sijaitsevat aseman alemmissa kerroksissa. Kasvihuoneella on kokoa 4000 neliömetriä ja sen kasvilliseen repertuaariin kuuluu 7200 yksittäistä kasvia sekä 260 eri lajia, jotka ovat peräisin mm. Aasiasta ja Australiasta. Kasvihuone on vapaasti matkailijoiden käytettävissä, ja se onkin tarkoitettu virkistystilaksi junaa odottaville matkustajille. Kasvihuoneessa on käytäviä, joiden varrella on matkailijoiden levähdyspaikoiksi tarkoitettuja penkkejä. Toledon-junan odottelu näillä penkeillä viidakon puiden katveessa olikin varsin eksoottinen, mutta kuitenkin myös rentouttava kokemus. 

Viidakon käytävä. Kuva: Ilona Pajunen

Kasvihuoneen ilmastoa pidetään laitteiden avulla trooppisena: lämpötila on 22-24 astetta ja ilmankosteus pysyy 60-70 prosentissa. Juna-asemalta löytyykin monia trooppisia kasveja, joista kuuluisin lienee árbol del viajero, matkustajainpuu. Legendan mukaan kaikki matkailijoiden puulle esittämät toiveet toteutuvat. ”Viidakosta” löytyy myös muita nimettyjä kasveja, esimerkiksi costilla de Adán, ”Aatamin kylkiluu” tai suomalaisittain jättipeikonlehti, jota pidetään rakastavaisten nimikkokasvina, sekä kasvihuoneen korkein kasvi la washingtonia, joka on nimetty Yhdysvaltain entisen presidentin mukaan ja yltää 30-40 metrin korkeuteen. 

Arbol del viajero. Kuva: Pinterest.
Costilla de Adán. Kuva: Clara.es
La washingtonia. Kuva: Wikipedia

Edellä mainittujen kasvien lisäksi Atochasta löytyy esimerkiksi kookospalmuja, kuubankuningaspalmuja, banaanipuita, helikonioita, kahvipensaita sekä mauritiuksenpullopalmuja, joista jälkimmäisin on kuollut sukupuuttoon luonnollisessa elinympäristössään. 

Kasvihuoneessa sijaitsi ennen myös kilpikonna-allas, mutta se jouduttiin poistamaan jatkuvien väärinkäytösten vuoksi – madridilaiset hylkäsivät lemmikkikilpikonniaan sekä jopa käärmeitä ja kaloja altaaseen toistuvista kielloista huolimatta.

Mielestäni Atochan juna-aseman kasvihuone on nerokas tapa parantaa yleisesti ottaen ei-niin-viihtyisien juna-asemien viihtyisyyttä ja luoda ilmainen ja eksoottinen nähtävyys keskelle yhtä Madridin vilkkaimmista paikoista. Kasvihuone on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja kasveja kannattaa jäädä tarkkailemaan pidemmäksikin aikaa, mikäli joutuu odottamaan junaansa asemalla yhtään pidempään. 

LÄHTEET 

Monasterio de San Juan de los Reyes – Katolilaisten kuninkaiden symbolinen vallannäyte

Monasterio de San Juan de los Reyes -luostari kohoaa Toledon vanhan kaupungin juutalaisalueen laidalla, jonka kukkulalta avautuu näkymä Tajo -joelle ja Puente de San Martín -sillalle. Rakennuksen julkisivu on näyttävä ja mahtipontinen, väritykseltään vaaleaa graniittia ja tiiltä. Kaksikerroksisen pylväskäytävän suurista ikkunoista avautuva luostarin sisäpiha tarjoaa vierailijoilleen aivan oman pienen maailmansa. Ympärillä kävelevistä turisteista huolimatta tunnelma on rauhallinen. Vehreät appelsiinipuut ja suloiset pienet polut ovat kuin maalauksesta. Sama tunnelma jatkuu myös kirkon kappelissa, jonne moni vierailija on tullut selkeästi hiljentymään.

Kuva: Noora Alatupa

Fransiskaaniluostari syntyi 1400-luvulla voimakkaiden poliittisten ja uskonnollisten motiivien seurauksena. Se on rakennettu sekä katotilaisten kuninkaiden, Ferdinand toisen ja Isabella ensimmäisen, pojan syntymän että vuonna 1476 voitetun Batalla de Toro -taistelun kunniaksi osoittamaan erityisesti kuninkaiden ja katolilaisuuden uskonnollista valta-asemaa. Paikaksi valikoitui Toledo kaupungin keskeisen maantieteellisen sijainnin ja symbolisen merkityksensä johdosta, ja näin luostari edustaisi uutta yhtenäistä Espanjaa Castillan ja Aragonin liittoutuessa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan luostariin olisi pitänyt tulla myös katolilaisten kuninkaiden hautapaikat, mutta myöhemmin sijainniksi valikoitui kuninkaiden valloitusten huippua kuvaava Granada.

Kuva: Satu Korhonen

Luostarin monessa erässä toteutettu rakentaminen aloitettiin vuonna 1477 arkkitehti Juan Guasin suunnitelmien pohjalta, valmistuen lopulta vuonna 1504. Rakennus koostuu pääkappelista, sen sivukappeleista sekä luostarin pylväskäytävistä kahdessa kerroksessa ja niiden ikkunoista avautuvasta vehreästä sisäpihasta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana pääjulkisivun seinältä löytyy Granadasta vapautettujen kristittyjen vankien kahleita. Kirkosta löytyy myös vaikuttava kotkien pitelemä katolilaisten kuninkaiden vaakunoiden sarja.

Kuva: Satu Korhonen

Luostari edustaa vahvasti aikansa arkkitehtuuria: kirkon päälaivan pylväät ovat katolilaisten kuninkaiden aikakauden myöhäisgoottilaista tyyliä, mutta esimerkiksi toisen kerroksen katon puupaneelikoristelut ovat Toledossa vallinnutta mudéjar -tyyliä. Goottilais-flaamilaisen tyylin mukaan rakennetun kirkon kaavana on latinalainen risti pienillä tukipalkeilla. Lisäksi tämä tyylisuunta on näkyvissä luostarin pylväskäytävien ikkunoiden kaarien muodossa ja koristelussa.

Luostari kärsi tuhoja 1800-luvun alussa käydyssä itsenäisyyssodassa, ja esimerkiksi luostarin kirjasto sekä pääkappelin alkuperäinen alttari tuhoutuivat silloin tulipalossa. Lisäksi luostari rappeutui vähitellen maallistumisen seurauksena.

Pylväskäytävien ikkunakaaret esittävät tulen liekkejä. Kuva: Satu Korhonen

Rakennuksen restaurointi aloitettiin 1883 arkkitehti Arturo Melidan johdolla. Nykyinen kirkon alttari on peräisin Toledon Santa Cruz -sairaalasta, jonne sen teki veistäjä ja maalaaja Francisco de Coomontes. Restauroinnin jälkeen vastuu luostarista on ollut jälleen fransiskaanimunkeilla vuodesta 1954 lähtien.

Luostarissa vieraillessa on helppo aistia sen pitkä historia. Rakennuksen myöhäisgoottilainen tyyli yhdistyy  tunnistettavasti paikalliseen mudéjar-tyyliin, jonka jälkiä on nähtävillä kaikkialla Toledossa. Mahtipontinen julkisivu kätkee sisäänsä rauhoittumisen ja hiljentymisen mahdollistavan tunnelman.

Kuva: Satu Korhonen

LÄHTEET

http://www.sanjuandelosreyes.org/en/welcome-to-san-juan-de-los-reyes/

https://www.lonelyplanet.com/spain/toledo/attractions/monasterio-san-juan-de-los-reyes/a/poi-sig/483194/360759

https://audioviator.com/audioguia/monasterio-de-san-juan-de-los-reyes/

De visita en casa de Unamuno

Imagen 1: Unamuno, autor: Meurisse, 1925

Preparando el viaje de estudios con los futuros filólogos y compañeros de la Universidad de Helsinki a Salamanca y Toledo me di cuenta de que en Salamanca había vivido un importante escritor, Miguel de Unamuno y Jugo (29.12.1864 – 31.12.1936) perteneciente a la Generación del 98.

 

Como íbamos a visitar la Casa-museo de Unamuno tuve la curiosidad de leer alguna de sus obras y cayó en mis manos Niebla, 1914, su obra más famosa que cuenta la vida de varios personajes que buscan el amor y el camino que toman sus vidas dependiendo de las circunstancias.

A partir de ahí me interesó conocer su trayectoria profesional y descubrí facetas de su vida personal también. Unamuno era huérfano de padre desde los 5 años, a los 19 años se graduó en Filosofía y Letras y con 20 años se convirtió en Doctor con una tesis sobre la lengua vasca. Seguidamente, empezó a trabajar como profesor y a publicar artículos. Durante su carrera, fue 3 veces rector de la Universidad de Salamanca, aunque fue destituido del cargo debido a sus inclinaciones políticas. Era un hombre contradictorio, pasó de ser uno de los padres de la República a apoyar el golpe de estado de 1936 por ser consecuente con su forma de pensar. En 1981 se casó con Concha Lizárraga, su novia de toda la vida, tuvieron nueve hijos de los que uno murió por enfermedad y eso marcó la vida y obra posterior de Unamuno.

En aquella época la Universidad de Salamanca estaba en pleno auge y ofrecía al rector una casa donde vivir. El escritor vivió allí catorce años (1900 – 1914) y nacieron varios de sus hijos. En la actualidad la casa tiene función de museo, se conserva el mobiliario y objetos personales de Unamuno y su familia.

La Casa-museo está situada en la calle Libreros 25 en pleno centro de Salamanca. Se construyó en el año 1758. Para visitarla hay que comprar una entrada que cuesta 4 euros, para estudiantes y jubilados, 2 euros.  La visita dura una hora aproximadamente y un guía va explicando con detalle la vida de Unamuno, así como también muestra las dependencias de la casa.

La casa tiene dos plantas. Cuando Unamuno vivía allí la primera planta se utilizaba para funciones de la universidad, como reuniones o congresos, y la segunda para vivienda del rector. Al entrar en el recibidor vimos al mismísimo Unamuno de cartón a tamaño real, así que nos hicimos unas fotos para el recuerdo. A la derecha había unas escaleras que llevaban a la segunda planta. Nos dirigimos hacia la izquierda, por donde el guía nos condujo a una sala amplia con pocos muebles, antiguos y macizos, donde nos sentamos y nos mostró un vídeo sobre la vida del escritor.  El guía era un hombre que conocía muy bien la obra de Unamuno, además, nos explicó la historia del mobiliario y sus usos.

Imagen 2: Mueble con ocho cerraduras. Autor: Juan Antonio, 2017

Me llamó la atención una cómoda muy bonita donde se guardaban importantes documentos de la universidad, para abrirla se necesitaban 8 llaves diferentes que pertenecían a 8 personas distintas, las cuales tenían que estar de acuerdo y abrir las cerraduras mismo tiempo.

Después subimos a la segunda planta y lo primero que encontramos fue un pasillo con muchos paneles donde se especificaban hechos puntuales de la vida de Unamuno marcados cronológicamente, como estos:

Imagen 3: Panel 1 con información cronológica sobre la vida de Unamuno. Autora: Pepa I, 2019
Imagen 4: Panel 2 con información cronológica sobre la vida de Unamuno. Autora: Pepa I, 2019

Los paneles clasificaban la vida del escritor en cuatro partes: “La infancia del escritor vivida en Bilbao”, “Salamanca y la Universidad”, “Destierro y exilio” y por último “Unamuno y la república”.

Al mismo tiempo el guía fue explicándolos, pero pudimos observarlos solo rápidamente, no tuvimos mucho tiempo para detenernos ya que cuando terminó la hora otro grupo tenía que entrar y nosotros salir. Personalmente me hubiera gustado tener la posibilidad de quedarme un poco más para verlo todo tranquilamente.

Al final del pasillo estaba la biblioteca personal de Unamuno repleta de libros y al fondo había un pequeño balcón por donde entraba el sol. Allí me imaginé a Unamuno leyendo o descansando. También vimos su mesa de trabajo, otras habitaciones y diferentes salas con objetos personales como pajaritos de papel. El escritor de pequeño estuvo mucho tiempo enfermo en casa y aprendió papiroflexia.

Por otra parte me llamaron la atención algunos cuatros, en uno estaba escrito a puño y letra el poema Es de noche en mi estudio, 31.12.1906, un poema que habla de la soledad. En la habitación también destacaba un gran Cristo de Diego Velázquez. Unamuno era una persona muy creyente y el guía nos explicó cómo intentó entender a Dios y a su propia fe después del fallecimiento de su hijo. Buscando información de este cuadro he descubierto que Unamuno escribió un poema llamado El Cristo de Velázquez que expresa de manera poética lo que Velázquez plasmó en la cruz.

Imagen 5: Carteles de películas. Autora: Pepa I, 2019

En la última parte de la casa vimos más carteles pero esta vez de películas que han hablado de la vida u obra de Unamuno.

 

 

En estos momentos la Casa-museo tiene como objetivo custodiar y mantener la memoria de Miguel de Unamuno, difundir su obra, conservar su legado patrimonial además de ofrecer programas culturales y educativos. Además, se les permite a los investigadores el acceso a sus obras originales.

La Casa-museo me sorprendió por su sencillez, con muy pocos muebles, pero robustos y de buena calidad. Pienso que es un buen lugar para que un escritor pueda pensar y concentrarse al escribir. Después de visitar la Casa-museo me entraron ganas de leer más obras de Unamuno. Visitar la casa en la que vivió ha permitido que descubra otras y facetas de la vida del escritor además de conocer una ciudad preciosa como Salamanca. Gracias al viaje de estudios he podido hallar a un brillante escritor español del que seguramente nunca me olvidaré.

Referencias:

    • Información sobre los horarios y precios para visitar la Casa-museo de Unamuno: http://unamuno.usal.es/
    • Poema “El Cristo de Velázquez”, 1920, Unamuno
    • Novela “Niebla”, Unamuno, 1914, Editorial Renacimiento, España
    • Poema ”Es de noche en mi estudio”, Unamuno, 1906

P.Ivorra

 

Muy buen texto, mucha información sobre Unamuno y su casa y también tu propia experiencia, como se sintio visitarla. Muy buen tema, Unamuno es un personaje importante en Salamanca y vale la pena conocerlo mejor y visitar su museo.

Salamancan valopilkku

Yksi Salamancan hienoimmista nähtävyyksistä oli henkilökohtaisesti katedraalit, niin uusi kuin vanhakin. Ymmärsin vasta jälkeenpäin, miten vaikeaa oli kuvista hahmottaa rakennuksen mahtipontisuutta ja hienoutta. Pidin esitelmän tästä nähtävyydestä, ja jo tietoja etsiessäni haltioiduin molempien katedraalien vaikuttavista yksityiskohdista. Voitte siis vain kuvitella, millainen kokemus oli nähdä tämä ikiaikainen rakennus omin silmin.

Kävelimme pitkin Salamancan ydinkeskustan kauniita ja omaperäisiä katuja. Kahviloita ja ravintoloita oli vieri vieressä, joissa vallitsi selvästi omanlaisensa lämmin tunnelma. Rakennukset olivat suloisen kotoisan näköisiä, ja niin erilaisia verrattuna oman kotimaani, Suomen, totuttuihin rakennuksiin. Pienen mutkan jälkeen saavuimme aukiolle, jonka takana yllättäen säteili muusta ympäristöstä selvästi erottuva suuri rakennus: katedraali.

Astuessamme sisään uuden katedraalin kautta, koko kehoni tuntui hetkeksi pysähtyvän ja mielessäni pyöri vain yksi ajatus: ’’WAU!’’. Kävelin todella korkeaa ja isoa salia pitkin, ja mietin samalla, miten jotkut menneisyyden ihmiset ovat olleet niin taitavia rakentamaan jotain näin suurta ja ikuista. Ympärillä oli niin monenlaisia kauniita kappeleita ja yksityiskohtia, että silmäni pysyivät  lumoutuneina. Suurenmoinen rakennus täynnä historiaa lattiasta kohti korkeuksia. Tämän ’’tutkimusmatkan’’ ohella yritin keskittää hetkeni vain ihasteluun kuvien ottamisen sijaan, mutta myönnän kuvanneeni ne itselleni vaikuttavimmat elementit niin uudesta kuin vanhasta katedraalistakin.

Vuodesta 1513 vuoteen 1733 rakennetussa uudessa katedraalissa oli paljon kaunista nähtävää, mutta selvänä huomion keskipisteenä oli pääkappeli, joka sijoittui keskelle katedraalia, muiden kappelien ympäröimänä. Tämä Neitsyt Marian ylösnousemusta kuvaava alttari ei tarvitse paljoa yksityiskohtaa ympärilleen, vaan se on jo yksinkertaisuudessaan vaikuttava ja puhutteleva. Todella mieltä rauhoittava alttari, jonka äärelle olisin voinut jäädä istumaan pidemmäksikin aikaa. (Ps. kuvasta on vaikea hahmottaa koko kappelin kokoa, mutta todellisuudessa se täytti koko katedraalin keskiön; kuva antaa esimakua alttarista, ja jos jonain päivänä paikan päältä itsensä löytää, voi kokemus olla toisenlainen.)

Mainitsen vielä toisen silmiäni hivelevän nähtävyyden, joka löytynee juuri edellä mainitun pääkappelin vierestä. Kyseinen tila on nimeltään Kanookkien kuoro, joka koostuu kahdesta eritasoisesta ryhmästä.  Toisin sanoen, kuoro aikoinaan oli jaettu niin sanotusti korkeaan ja matalaan kuoroon. ’’Korkeamman’’ kuoron penkkien selkämykset on veistetty kokovartalokuvista, joista voi nähdä seuraavia merkittäviä henkilöitä kuten Kristus Vapahtaja, evankelistit sekä Salamancan paikallisen kirkon Pyhimykset. ’’Alemman’’ kuoron selkämykset ovat puolestaan puolivartalokuvia pyhimyksistä sekä neitsyeistä. Kun omin silmin pääsin näkemään tämän tilan, suuren vaikutuksen teki se, miten yksityiskohtaisesti tämä luomus on rakennettu erilaisine ’’korkean ja matalan’’ kuoron kuvineen.

Lyhyesti, uusi katedraali oli upea kaikkine piirteinensä, ja tämä oli siis vain puolet koko katedraalista. Seuraavana vuoroon astuu katedraalin vanha puoli, joka piti sisällään toisenlaisen kokemuksen.

Kun astuin XII-XIII -luvuilla rakennettuun vanhaan katedraaliin, jo tuoksun perusteella arvelin tulevani johonkin täysin toiseen maailmaan. Vaikka mainitsin, että uudessa katedraalissa huomion keskipisteenä oli selvästi pääkappeli, ei tämä kappeli kuitenkaan niin sanotusti jättänyt muita pienempiä kappeleita varjoonsa. Toisin sanoen, kaikki olivat harmoniassa.    Vanhassa katedraalissa huomioni kiinnittyi välittömästi koko salin täyttävään pääkappeliin. Ympäriltä löytyi myös jo hieman kuluneita, mutta yllättävän hyvin säilyneitä nähtävyyksiä. Pääkappeli oli kuitenkin selvästi se vaikuttavin huomion viejä. Tämä alttaritaulu koostuu 53 kuvasta, joiden tarina perustuu Neitsyt Marian elämään syntymästä ylösnousemukseen. Helpottaakseen taulujen lukemista, kannattaa lukeminen aloittaa alhaalta vasemmalta, sekä jatkaa sieltä oikealle ylös. Voisin todeta, että tämä kappeli oli koko katedraalin kaunein teos.

Tämä oli ainoa kuva, jonka otin vanhasta katedraalista. Kuvan ottamisen jälkeen istahdin alttarin ääreen vain miettimään tätä upeaa kokemusta kaiken näkemäni ja kokemani jälkeen. Rauhoituin, kuuntelin hiljaisuutta ja vain haltioituneena ihastelin. Ehdottomasti kokemisen arvoinen elämys, jonka aikana sai kokea myös aikakoneen historiaan.

Jos Salamanca houkuttelee matkakohteena, suosittelen lämpimästi vierailemaan tässä kahdesta katedraalista koostuvassa rakennuksessa. Vaikka Salamancassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, omien kokemuksieni pohjalta itselleni tämä nähtävyys oli mieleenpainuvin. Paljon ihailtavaa rajatussa tilassa, ja sitäkin suurempi kokemus – On tämä Salamancan valopilkku!

 

Matkaterkuin,

Jenni