Fuksivuosi Viikissä

Ainejärjestötoiminta oli sellainen vähän hämärä keskustelunaihe silloin, kun en vielä opiskellut. Jo yliopistossa opiskelevat kaverini juttelivat omista ainejärjestöistään ja niiden toiminnasta. Kavereita oli sekä tapahtuma- että kulttuurivastaavina ja taisipa joku toimia ihan puheenjohtajanakin. Joku pelkäsi sitä, ettei tule valituksi hallitukseen ja joku sitä, ettei aika riitä kaikkeen. Tyydyin nyökyttelemään, sillä kavereiden puheista ei koskaan kuitenkaan ihan kunnolla selvinnyt, minkälaista on oikeasti olla mukana ainejärjestötoiminnassa.

Se mistä monet kertoivat, ja mikä toisaalta jäi minulle myös erityisesti mieleen, oli että ainejärjestötoiminta on erittäin hauskaa. Niinpä, kun se hyväksymiskirje kouluun tuli, päätin oikeastaan jo silloin, että haluan lähteä mukaan tähän toimintaan! Tosin, kun viime kesänä näin päätin, en edes tiennyt markkinoinnin ainejärjestön nimeä saatikka mitään muuta siitä. Ajattelin vain, että jos hommat olisivat yhtään niin hauskoja, kuin kaverit olivat omista ainejärjestöistään kertoneet, viihtyisin toiminnassa varmasti.

V niin kuin Voluntas on siis markkinoinnin ainejärjestö. Voluntas on voittoa tavoittelematon opiskelijajärjestö, joka järjestää tapahtumia jäsenilleen. Jäseniä ovat markkinoinnin nykyiset ja entiset opiskelijat. Hallituksen muodostaa viisi jäsentä, jotka valitaan halukkaista vuosittain. Koska ainejärjestömme on pieni, hallituslaisiakin on vähän. Tuutorimme markkinoivat Voluntasta niin aktiivisesti viime syksynä, että monet meistä fukseista pyrkivät tämän vuoden hallitukseen. Itse toimin tiedottajana, joten ensisijaisia tehtäviäni ovat tapahtumakutsujen tekeminen, nettisivujen päivittäminen ja sähköpostien lähettäminen. Käytännössä homma toimii kuitenkin niin, että kaikki hallituslaiset tekevät vähän kaikkea. Esimerkiksi jos järjestämme juhlat, tarvitaan järjestelyissä oikeastaan kaikkien panosta, vaikka meillä erikseen tapahtumavastaava onkin.

Pienenä ainejärjestönä teemme paljon yhteistyötä muiden Viikin opiskelijajärjestöjen kanssa. Viimeisimpänä järjestimme sitsit huhtikuun alussa kahden muun järjestön kanssa. Sitä ennen heiluimme (ja vähän palelimme!) Voluntaksen rastilla Viikki GP:ssä maaliskuussa. Juhlia järjestämme paljon, mutta myös excursioita ja muita työelämätapahtumia. Viime syksynä voluntaslaiset kävivät tutustumassa Valioon sekä Sakuun ja tällekin vuodelle on jo suuria suunnitelmia… Näin fuksina odotan tietenkin myös innolla ensimmäistä opiskelijavappuani mustissa haalareissani!

Ainejärjestötoiminnassa on siis kyllä tekemistä, mutta mielestäni mielekästä sellaista. Ainakin tähän mennessä toiminta on vastannut odotuksiani. Nyt fuksivuoden aikana olen kuitenkin myös huomannut, että jos oikeasti haluaa tietää, minkälaista ainejärjestötoiminta on, täytyy lähteä itse mukaan!

”Kevät on jo oven takana.” Maailmassa on miljoonia ovia, mikä niistä pitäisi avata? Jokaisen avaamani oven takana minut kohtaa joko jäisen kylmä tihkusade, soran peittämä lumikasa tai talvesta perinnöksi jääneet, surullisen kuuluisat rästitehtävät. Kahden viikon päästä pitäisi jo istua vappupiknikillä vailla huolia.

Yhteishakuaika on ohi, talvi yrittää luoda nahkansa ja kääntyä kevääksi. Vuosi sitten tuijotin ylioppilaskirjoituksista turtuneena ikkunasta, kuinka lumi paljasti altaan mädäntyneen nurmikon ja laiskojen koiranulkoiluttajien matkamuistot. Olin lievästi sanottuna ulapalla tulevaisuuteni suhteen. Kannoin joka paikassa mukanani pääsykoekirjoja, jotka sattuivat olemaan samalla loppuun kulutettuja lukiokirjojani.  Päätin, että jos pääsen sisään Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan, otan paikan vastaan vailla odotuksia ja annan virran viedä. Kuinka ollakaan, istun tässä tuijottaen ulos uudesta ikkunasta ja antamassa kannustuksen sanoja tämän vuoden hakijoille, tyytyväisempänä kuin ehkä ikinä osasin arvatakaan.

Ilahduin kuullessani, että tänä vuonna tiedekuntamme hakijamäärä on kasvanut. Hakukohteena Viikki ei ole monelle ensisijainen, sillä täällä Helsingin peräkylässä tarjottavat pääaineet särähtävät monen korvaan liian ”landeina” tai epämääräisinä. Rohkaisen kuitenkin kaikkia tutustumaan lande- ja skutsitieteellisen tiedekuntamme tarjontaan rohkeasti ja ennakkoluulottomasti! Viikissä on reikälehmiä (googlaa Viikki, reiät ja lehmät) ja lupsakkaa seuraa! Itsellenikin oli vielä viime keväänä täysin pimennossa, minkälaisille elämän poluille Latokartanonkaaren pielessä pönöttävistä yliopiston rakennuksista voi päätyä.

Perustimme trooppisten metsien opiskelijoille uuden VITRIS-kerhon luomaan suhteita vaihto-opiskelijoihin ja tukemaan trooppisia opintoja suorittavien mielenterveyttä järjestämällä jännittäviä ekskursioita mm. trooppiseen makumaailmaan. Maaliskuussa järjestimme ultramielenkiintoisen fuksi-illan, jossa jo valmistuneet, entiset opiskelijat kertoivat mitä onnekkaimmista ja kiinnostavimmista urapoluistaan. Tilaisuus kannusti ottamaan selvää, millaisia ovia oman turvallisen kotioven lisäksi maailmasta löytyykään.

Nyt, fuksivuoteni viimeisen periodin loppupuolella, oloni on yhtä toimeton kuin vuosi sitten. Jollain käsittämättömällä tavalla aika ei kuitenkaan tunnu riittävän kaikkeen, vaikka kulutan luentosalien penkkejä vain muutaman tunnin viikossa metsä- ja puuteknologian luentokalvoja tuijottaen. Olen vähentänyt juhlimistakin radikaalisti, mistä monet ovat ehtineet jo huolestua. Ehkä siksi juuri ahdistaakin? Eihän näin nuorena voi vielä uupua?

Alkuvuosi kului lainkaan toisistaan eroavia kortteita, rahkasammalia ja talvikkeja tihrustaessa kasviluokassa. Ylpeänä voin todeta luku-urakan olevan ohi, sillä viime viikolla taakka putosi harteiltani saatuani kasvitentistä täyden vitosen. Poikkitieteellisissä juhlariennoissa 355 kasvin osaaminen latinaksi aiheuttaa kadehtivaa kunnioitusta ja ihailua. Nyt elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Haluan lisää kasveja!

Equisetumeja, Eriophorumeja ja sphagnumeja kaivaten,
Reetta

Kevät 2012, biologian pääsykoe. Tuijotan paperissa olevia kysymyksiä, mietin kasvintuotannon pääsykoetta. Kirkkaana hetkenä, siellä kauniissa vanhassa luentosalissa käsittämättömän epäergonomisilla penkeillä istuessani tajuan, että tässä hetkessä kasvintuotanto suuntautumisvaihtoehtoineen on se, mitä haluan opiskella. Kirjoitan satunnaisia ajatuksia luonnospaperille, jätän ensimmäistä kertaa elämässäni tyhjät koepaperit ja lähden hymyillen kotiin lukemaan kasvintuontannon pääsykoekirjaa “Maailma muuttuu- muuttuuko maatalous?”.

Pohjakoulutuksenani on viestintä-alan perustutkinto. Koulutuksestani olen unohtanut autuaasti kaiken muun paitsi elettyjen aikojen tallentamisen. En koskaan käynyt lukiota, ja tähän mennessä olen kaivannut sen tarjoamista opinnoista lähinnä matematiikkaa.

Ammattikoulusta voi hyvin hakea yliopistoon. Pääsykokeissa suorituksesi arvioidaan pelkkien koevastausten perusteella, samalla tapaa kuin puolella muistakin kokeeseen osallistuneista. Opinnot itsessään ovat täysin erilaisia kuin mihin olet tottunut, mutta itselleni se on ollut valtaisa helpotus.

Kyllä- osa kursseista on vaikeita, ja niin niiden pitääkin olla! Ensimmäistä kertaa saan haastaa itseni opinnoissa, oikeasti lukea tentteihin, hyötyä itsenäisestä opiskelusta ja luentomateriaalin ulkopuolisista lähteistä huimasti, ja koko ajan kaikkialta vyöryy uusia, toinen toistaan kiinnostavampia kursseja. Akateemisissa opinnoissa luetaan ja kirjoitetaan paljon, mutta kasvintuotanto on myös kovin käytännönläheistä.  Ellei neljän kuukauden harjoittelu maatilalla tai puutarhassa ole konkreettista, en tiedä mikä.  Ja vaikeista kursseista vielä- ne vaikuttavat olevan haastavia useille, riippumatta pohjakoulutuksesta.

Aiemmissa opinnoissani olen menettänyt kiinnostukseni, kun vastauksena “miksi”-alkuiseen kysymykseen annetaan tieto siitä, ettei teidän tarvitse tietää moista. Yliopistossa tätä ongelmaa ei ole, vaan kysymiseen kannustetaan, tiedonhakuun rohkaistaan, ja kyseenalaistamista suositellaan lämpimästi. Täällä, jos missä, SAA kysyä “miksi”. Parasta on se, että mitä pidemmälle opinnot etenevät, sitä paremmin itse voi vastata omiin kysymyksiinsä.

Huh, huh, huh sanon nyt! Kun on juuri saanut tehtyä yhden kurssin lopputyön, on aloittamassa seuraavaa ja lukee samalla huomiseen tenttiin, on kai hyvä välillä tehdä jotain muutakin. Koska sukulaiseni, monet ystäväni sekä ihan tuntemattomatkin ovat monesti kyselleet, mitä oikein tarkoittaa markkinoinnin opiskelu Helsingin yliopistossa, haluaisin tässä kirjoituksessa nyt selventää sitä. Tai ehkäpä tästä on hyötyä sinulle, joka olet hakemassa markkinointiin.

Kun noin vuosi sitten päätin hakea maatalous-metsätieteelliseen, en itsekään tiennyt tästä tutkinnosta juuri mitään. Tiesin vain sen, että markkinointi kiinnosti ja kiinnostikin sen verran, että parin lukion välivuosihaahuilun jälkeen olin löytänyt alan, mitä halusin lähteä opiskelemaan. Se, mitä en tiennyt, tai ehkä tiesinkin, koska olinhan selannut maa-metsiksen opinto-oppaan monta kertaa, mutta en kai vain ollut sisäistänyt sitä, oli että markkinoinnissa valitaan oikeastaan jo heti ensimmäisellä viikolla suuntautumisvaihtoehdokseen maatalous- ja metsätieteiden maisteri MMM tai elintarviketieteiden maisteri ETM.

Oikeastaan kai muutamaa hassua poikkeusta lukuun ottamatta kaikki markkinoijat ovat valinneet suuntautumisvaihtoehdokseen ETM:n, mikä tarkoittaa sitä, että kandin tutkintoon sisältyy elintarviketieteitä sivuaineen verran. Tämä sivuaine 25 opintopistettä jakautuu niin että 13 opintopistettä ovat kaikille samoja pakollisia elintarviketieteiden kursseja (muun muassa ravitsemustieteitä ja elintarviketeknologiaa.) Loput 12 opintopistettä saa sitten taas itse valita elintarvikkeisiin liittyvistä kursseista (tähän käy vaikka laatujohtamista tai tuotekehitystä).

Koska meillä syksyllä alkoi yliopisto elintarviketieteillä, tammikuun lopussa sain huokaista helpotuksesta. Silloin tuli tieto, että viimeinenkin pakollinen elintarvikekurssi oli mennyt hyväksytysti läpi! Nyt keväällä olemme sitten päässeet opiskelemaan enemmän markkinointiin liittyviä kursseja, niin kuin markkinointitutkimusta, yhteisöviestintää ja kuluttajakäyttäytymistä. Syksyllä ajattelin, että kouluhommat helpottuvat kun elintarviketieteet loppuvat, mutta nyt olen saanut huomata olleeni väärässä. Vaikka kurssit ovatkin muuttuneet, oikeastaan ihan yhtä paljon hommia on saanut nyt alkukevään tehdä. Kai se vaan on niin, että vuodenajasta tai kurssiaiheista riippumatta yliopistossa on aina jotakin tehtävää!

Kirjahyllyni näyttää nykyään tältä. Essentials of Marketing Research, Marketing an introduction, Taloustieteen oppikirja… mitä näitä nyt on! Päädyin kuitenkin avaamaan Riitta Viitalan ja Eila Jylhän pääsykoekirjan Liiketoimintaosaaminen – menestyvän yrityksen perusta. Hymy nousi huulille, kun aloin selailemaan kirjaa ja siinä olevia viime vuoden muistiinpanojani. Koska en kehtaa paljastaa muistisäännöistäni yhtäkään ja vähän kuitenkin lupailin pääsykokeisiin lukijoille tästä kirjoituksesta jotakin, tyydyn antamaan yhden neuvon: alleviivaa nimet ja tyypin teoriat, perustärkeä teksti sekä listat, kaikki eri väreillä! Näin niihin on helppo palata. Ja ehkäpä toinenkin vinkki vielä: lue ja opiskele aikaisempien vuosien pääsykokeet huolella!

Metsätieteiden fuksit elävät jännittäviä aikoja. Laskiaistiistai lähestyy, eivätkä haalarimme ole vielä saapuneet. Voiko metsäläinen olla uskottava laskaisriehalainen pulkkamäessä ilman kirkkaanpunaista asuaan? Ei taida riittää, että posket punoittavat pakkasesta ja minttukaakaosta. En kuitenkaan käytä aikaani hätäilyyn, sillä juhlavajeen (jos sellaista nyt on ehtinyt muodostua) täyttää fuksikurssimme järjestämät vuoden romanttisimmat ystävänpäiväjuhlat. Luvassa on kuumia tunteita ja toivon mukaan uusia tuttavuuksia jokaiselle.

Hektisen syksyn jälkeen alkuvuosi on antanut tilaa hengittää. Ennen joulua hirviömäinen seitsemän tentin viikko vei kaikki voimat, ja kuukauden loma vastasi rukouksiini. Loman alkaessa olin valmis pyyhkimään pöytää jokaisella luentomuistiinpanolapulla, jonka olin syksyn aikana raaskinut raapustaa. Opiskelumotivaatio halusi hautautua lumen alle, mikä ei olisi ollut vaikea tempaus ottaen huomioon pääkaupunkiseudun lumimäärän. Hankin motivaatiolleni sukset ja lumikengät, ja ensi viikolla aion intoa täynnä, tai ainakin puolillaan, aloittaa kasvitenttiin valmistautumisen. Opiskelu on paljon mielekkäämpää, kun pystyy kunnolla syventymään muutamaan aihepiiriin sen sijaan, että yrittäisi hikikarpalot otsalla päntätä seitsemään tenttiin. Todennäköisesti kuitenkin kiitän itseäni myöhemmin ansaitsemistani opintopisteistä. Hengissä ollaan, joten eteenpäin, sanoi Reetan motivaatio lumessa!

Olen havainnut, että mitä lyhyempi matka luentosaliin on, sitä varmemmin sieltä myöhästyy. Nykyään matka metsänarvioimistieteen luennolle taittuu vaikka silmät kiinni kontaten. Onko juurtuminen negatiivinen asia? Minua uhkaa viikkiytyminen. Matka luennoille, kauppaan, juhliin, kurssikavereiden luokse ja yliopistoliikuntatunneille kestää maksimissaan pari minuuttia. Pitääkö ravistaa jalkoja, ettei juurru? Tuulen mukana lehahtava lannan tuoksu tuntuu jo kovin kotoisalta.

Juurtumisen estämiseksi olen katsastanut suunnilleen jokaisen opiskelijatapahtuman, joka on kuulostanut tarpeeksi erilaiselta kuin edellinen. Olen kurkistanut biologien, teekkareiden ja lääketieteen opiskelijoiden maailmaan. Olin myös mukana aloittamassa uutta akateemisten olutmaistelumittelöiden perinnettä. Ainoana naisosanottajana pärjäsin hienosti! En muutenkaan usko, että seinät kaatuvat päälle ja Viikin lumiset polut ehtisivät alkaa masentaa, sillä kevätkin on täynnä odottamisen arvoisia pieniä ”eväsretkiä”. Odotan kauhulla Räkäposkella-hiihtoja Joensuussa ja maaliskuista Pietarin-risteilyä!

Metsätieteiden opiskelijoiden opiskelijaedut ovat ainutlaatuisia. Helsinkiläisenä en olisi ikinä uskonut löytäväni itseäni tilanteesta, jossa minulla oli kaksi asuntoa joista valita. Muissa tiedekunnissa opiskelevat eivät usko korviaan, kun kerron tilanteestani. Fuksikurssistamme lähes puolet asuu Viikissä. Tilanteen voisi helposti kokea jopa ahdistavaksi, mutta toistaiseksi asetelmasta on ollut pelkästään hyötyä. Juhlimisen vastapainoksi metsäylioppilaiden naisväki on saanut jalansijaa Viikin monitoimitalolla, jossa nykyisin juoksemme pallon perässä kerran viikossa.

Nyt juoksen viikkiläiseen lähikauppaani hakemaan täytettä viikkiläiseen jääkaappiini ja askartelen viikkiläisiä sydämiä viikihköihin ystävänpäiväjuhliimme viikkiläisen asuntoni lattialla.

Ikuisesti Viikin…Stop! Ei sittenkään.

Ikuisesti sinun,
Reetta

Vuosi on kääntynyt kauniiksi, lumiseksi talveksi, päivä on alkanut jälleen pidentyä ja vuoden suurin kulutusjuhla on jo takana. Tuntuu että syksy on ollut sisällökkäämpi ja pidempi kuin yksikään syksy aiemmin, ja ensimmäiset kaksi periodia ovat kuluttaneet ajan lisäksi myös energiaa, uskomuksia ja vanhoja oletuksia. Syksyyn on kuulunut joogaa ja uimista, pyöräilyä, paljon illanistujaisia, naurettavan hyvää ruokaa, metsäretkiä, neulontaa ja kehräämistä, liian vähän unta ja hyviä, herätteleviä kirjoja. Luentojen ulkopuoliset opiskelija-aktiviteet ovat suhteellisen kosteita teemoiltaan, oli pukukoodina sitten haalari tai fiinimmät vaatteet, ja se ei välttämättä jaksa innostaa. Jos akateemisten pöytäjuhlien mainoslauseeksi ei mielestäsi riitä se, että edellisissä vain yksi oksensi ruokapöytään, ei huolta; opiskelijatoiminnasta löytyy myös paljon vaihtoehtoja joissa alkoholi ei ole pääosanesittäjänä.

Mitä yliopisto on tähän mennessä antanut? Helpottavan ymmärryksen siitä, miten vähän oikeasti tietää, ja miten äärettömän paljon on mahdollista oppia. Laajan kirjon luennoitsijoita, hyvää pohjustusta tulevia opintoja varten, kivoja uusia tuttavuuksia. Mahdollisuuden kyseenalaistaa, kysyä ja tehdä valintoja.

Kun hain opiskelemaan, olin innoissani luomusta. Tähän saakka eletyn elämäni parhaimman paksun kirjekuoren tipahdettua postiluukusta kesällä olin kiinnostunut mehiläisistä. Syksyn mittaan katse on kääntynyt koko ajan enemmän kokonaisvaltaisempaan ympäristönsuojeluun ja siihen, mikä olisi paras väylä vaikuttaa tasapainottavasti kasvaviin jäte-ja päästömääriin suuremmassa skaalassa. Loppujen lopuksi kaikki nämä nivoutuvat yhteen. Olen kiinnostunut mehiläisiä uhkaavien tekijöiden turvallisemmista vaihtoehdoista, ja luomusta siksi, että kehittämällä luomua voidaan tukea luonnon monimuotoisuutta ja tasapainoa. Olen kiinnostunut Itämeren tilasta ja Talvivaaran kaltaisista, täysin ihmisen aikaansaamista ongelmista ja niiden ennaltaehkäisemisestä, sekä jo aiheutettujen vahinkojen mahdollisimman kestävästä ja tehokkaasta korjaamisesta. Olen kiinnostunut siitä, miten on mahdollista ruokkia kasvava väestö ja jättää tuleville sukupolville muutakin kuin muistoja pienestä, sinisestä pisteestä jolla elämme.

Mitä tällainen puidenhalaaja sitten tekee kasvintuotannossa? Opiskelee, jotta voisi nähdä paremmin ja ymmärtää enemmän, käsittää maatalouden kehittymistä jotta voisi osallistua sen kehittämiseen. Moni asia toimii, mutta jos on mahdollisuus vähentää vesistöihin valuvien lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden määrää ilman että tuotantotehokkuus merkittävästi kärsisi, siitä hyötyisivät kaikki.