– Suomenkielinen blogiteksti lyhyellä englanninkielisellä esittelyllä

 

Wasiq Silan ja Friederike Lüpke (Helsingin yliopiston tutkijakollegium / HCAS)

Internationalisation at Finnish universities: from regulating languages to integrating language learners

The University of Helsinki often states the need for internationalisation and the importance of integrating international researchers and faculty members into the university community. In this blog entry, two international researchers shed light on one important challenge related to internationalisation: the integration of learners of Finnish and/or Swedish.

The university language policies date from a period when international staff and students without knowledge of Finnish and/or Swedish constituted a tiny minority. Internationalisation then meant increasing the use of English mainly among Finnish staff and students who had L1 proficiency in one of the national languages and a very high proficiency in the other national language and English (Kuteeva 2023). Policies thus focused on regulating the roles of these languages without the need to give much thought to integrating new members who did not have prior knowledge of either of the two national languages.

Since the percentage of international staff and students has been rapidly growing, access to adequate language classes and opportunities for using Finnish and/or Swedish while still learning these languages are of prime importance in order to maintain multilingualism at Finnish universities. But the need for offering opportunities for learning and using the national languages have importance beyond the walls of higher education institutions. International staff members and students are making their lives in Finland. Without Finnish or Swedish, they face huge obstacles and linguistic discrimination, for instance through being excluded from the labour market outside of universities and sufficient education opportunities for their children. But crucially, they are preempted from participating fully in Finnish society – much of current affairs, political life, literature, arts, socializing and networking, and crucially also the possibility to seek Finnish citizenship are closed off to them.

A research-based argument for conviviality and care by two learners of Finnish

Friederike Lüpke and Wasiq Silan (Gao I-An, 高怡安) are affiliated with HCAS. They met in a Finnish-learning choir at Stoa and have been helping each other learn and speak Finnishever since. Their experiences in using (or, mostly, not being able to use) Finnish at their workplace and the challenges they encountered in Finnish language classes and at the University of Helsinki motivated them to write the following text in Finnish. How these obstacles can be overcome is intimately linked to concepts stemming from their respective research. Wasiq’s focus is on the concept of care in Indigenous communities in Taiwan and the Nordic countries. Friederike’s research concentrates on convivial multilingualism. Conviviality and care are useful concepts not only for participatory language learning in formal classrooms, but also for the creation of more inclusive work environments and integration into Finnish society.  

They have written the text below in Finnish, and it has been corrected for grammar and spelling mistakes. The text thus intentionally presents learner Finnish. Too often, language learners are excluded from discussions on language policies and language support at Finnish universities because these discussions take place among L1 users of Finnish and happen in Finnish, which international staff members are not supposed to master according to widespread opinion. Friederike and Wasiq want to contribute to the discussion and illustrate that international staff members and learners of Finnish are able to do so, also in Finnish, if learners are welcome to the table.

**

Ystävällisyys ja avoimuus esiin

Tänä vuonna suomen ja englannin kielten tilanteesta käyty keskustelu on kiristynyt yliopistoissa ja suomalaisessa yhteiskunnassa. Usein tässä kiivaassa väittelyssä, johon osallistuvat eksklusiivisesti suomalaiset, puhutaan näiden kielten kilpailusta. Väitämme, että keskustelun painopisteen tulisi olla ihmisissä eikä kielissä. Suomen kielen opiskelijat tulisi ottaa mukaan. Tässä artikkelissa osallistumme keskusteluun sekä yliopiston jäseninä että suomen kielen opiskelijoina.

Yhdellä meistä oli pitkästä aikaa iloisia kokemuksia suomen kielen käyttämisestä, vaikka syynä oli vahinko. Friederikellä oli polvivenähdys, ja sen vuoksi hän liikkui taksilla ympäri kaupunkia. Oli ilo ja helppoa keskustella suomeksi taksikuskien kanssa. He olivat kaikki maahanmuuttajataustaisia ja olivat opiskelleet suomea asuessaan täällä, kuten Friederikekin. Samanlaisia positiivisia kokemuksia tapahtuu kaupoissa, monissa palveluissa ja joskus lääkärissä myös suomalaisten kanssa.

Tilanne muuttuu aina dramaattisesti, kun saavumme työpaikallemme Helsingin yliopistoon. Kollegoiden ovet ovat suljettuina, ja kun tapaamme suomalaisia kollegoita kahvihuoneessa, tervehdys tulee usein englanniksi. Vain tärkeät hallintokokoukset käydään pelkästään suomeksi. Arjen keskustelut pysyvät siis englanninkielisinä, mutta vallankäytössä käytetään ainoastaan suomea.

Kysymys nousee esiin: onnistuuko suomen kielen käyttö vain, kun puhumme opiskelijoiden kesken tai yliopiston ulkopuolella? Miten voimme osallistua yliopiston yhteisöön suomeksi? Mitkä ovat ne haasteet, jotka estävät meitä käyttämästä kieltä opiskelijoina suomea äidinkielenään puhuvien kollegoiden kanssa? Olemme Helsingin yliopiston henkilökunnan jäseniä, jotka ovat pitkään opiskelleet suomea. Tutkimuksemme liittyy monikielisyyteen (Friederike) ja alkuperäiskansojen hoivaan (Wasiq). Tässä artikkelissa yhdistämme suomen kielen oppimisen ja käytön haasteet kahteen tutkimuksessamme keskeiseen käsitteeseen. Ne ovat conviviality – eli ystävällisyys ja avoimuus vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, joita ei nähdä samanlaisina, sekä care – eli halukkuus auttaa muita kasvamaan ja viihtymään.

Integraation ja kieltenoppimisen kompastuskivet

Suomen kielen oppimisessa ja käytössä olemme kohdanneet kolme toisiinsa liittyvää haastetta. Suurin haaste on vanhentunut suomen kielen opetusmalli, joka keskittyy kirjakielen kielioppiin ja muodollisiin konteksteihin ottamatta huomioon modernia kielipedagogiikkaa. Puhuminen kuin Linnan juhlissa ei auta meitä arjessa, vaikka toki toivomme, että eräänä päivänä tulee kutsu Mariankadulle, ja meillä on vihdoin tilaa käyttää hienostunutta kirjakieltämme.

Lisäksi (ja anteeksi stereotypioiden herättämisestä, mutta vähintään Finnish Nightmares -sarjakuvan tekijä Karoliina Korhonen on samaa mieltä), kynnys vuorovaikutukseen on erittäin korkea suomalaisessa yhteiskunnassa. Se nousee vielä korkeammaksi, kun puhumme suomea vieraskielisinä: me emme uskalla käyttää suomea, koska emme koe puhuvamme tarpeeksi hyvin, eikä keskustelukumppanimme ajattele meidän puhuvan tarpeeksi hyvin. Esimerkiksi, jos haluamme harjoitella suomea kollegan kanssa jutellessamme aiheesta, josta me jo osaamme puhua suomeksi, ja hän puhuu monimutkaisesta asiasta nopeasti käyttäen suomea liian korkealla tasolla, tunnemme olomme masentuneiksi, ja vuorovaikutus epäonnistuu. Tällainen kokemus vahvistaa molemmille osapuolille, että suomen kielen taitomme ei riitä. Vaihto englantiin on siis välttämätön. Mutta jos meillä ei ole mahdollisuutta parantaa kielitaitoamme puhumalla, me emme koskaan pääse korkealle tasolle. Ilman tätä tukea emme voi opettaa suomeksi tai osallistua hallinnollisiin kokouksiin. Jos meillä ei ole suomalaisia sukulaisia tai ystäviä, se tarkoittaakin, että me pysymme täysin suomenkielisen yhteisön ulkopuolella.

Kolmas haaste on suomen kielen kurssien puute. Vaikka alkeistasolla on laaja tarjonta, kurssien määrä vähenee merkittävästi keskitasolta lähtien. Edistyneille opiskelijoille ei juuri ole tarjolla kursseja. Syynä on kurssien laatuun liittyvä noidankehä. Niin monet oppijat keskeyttävät tai toistavat samaa tasoa yhä uudelleen ja uudelleen, että edistyneitä oppijoita ei ole tarpeeksi. Monet suomen kielen opettajat ovat normalisoineet oppijoiden epäonnistumisen ja ajattelevat, että tämä johtuu siitä, että he eivät yritä tarpeeksi kovasti. Mutta neuvot, kuten Wasiqille annettu suositus parantaa kielitaitoa Kalevalaa lukemalla, kun hän ei pystynyt edes avaamaan pankkitiliä suomeksi, ovat usein haitallisia. Ja jos 90% opiskelijoista ei käytä suomea, he eivät ole ainoita häviäjiä. Häviäjät ovat myös suomen kieli ja suomalainen yhteiskunta.

Hyviä malleja sosiaaliseen vuorovaikutukseen perustuvaan kielenoppimiseen

Mutta onko kaikki huonoa suomen kielen opetuksessa ja jakamisessa oppijoille? Onneksi meillä on myös monia hyviä kokemuksia, jotka antavat meille toivoa.

• Yliopistojen kielibuusti on hyvä esimerkki uudistuneesta opetusmallista, joka integroi arkipuhetta. Harmi vain, että samalla kurssien määrää ja opetustunteja per kurssi on vähennetty ja että kurssit siirrettiin kokonaan verkkoon. Yliopisto-opettajina meillä ei ole oikeutta opettaa etänä, paitsi kun on hyvä pedagoginen syy. Miksi suomen kieltä opiskelevat henkilöstön jäsenet, joiden on rakennettava sosiaalisia verkostoja ja saatava parasta mahdollista tukea käyttääkseen suomea työpaikallaan, kohdellaan huonommin kuin opiskelijoita?
• Innovatiiviset interaktiiviset kurssimuodot, kuten Mari Nikosen Ask a Finnish Teacherin Puhetta-kurssisarja, auttoivat Friederikeä puhumaan suomea yli minuutin ajan ilman aivohalvausta. Kursseilla käytetään upeita innovatiivisia osallistavia kieltenoppimisen menetelmiä.
• Vertaistukiryhmät, joissa suomen kielen opiskelijat ja suomenkieliset kollegat juttelevat vapaasti ja ilman pelkoa tehdä virheitä, kuten Topelian B rapussa ja aina torstaina kollegiumissa, ovat erittäin tärkeitä – kiitos meitä tukeneille kollegoille! Sen lisäksi, että nämä tilaisuudet auttavat meitä kehittämään suomen taitojamme, ne tarjoavat suomenkielisille kollegoille mahdollisuuden oppia, miten he voivat kommunikoida oppijoiden kanssa ja tukea heitä.
• Tila, jolla on erityinen paikka sydämissämme on Johanna Lehtinen-Schnabelin johtama Stoan ”Opi suomea laulaen” kuoro, joka on osa ELLA (Embodied Language Learning through theArts) projektia. Kuoro on auki kaikkien tasojen oppijoille ja opettaa sekä suomen kielen ääntämistä, uusia sanoja, kuuluisia kansalauluja, pop-biisejä ja iskelmiä että erityisesti luotuja kappaleita kieliopin oppimiseen. Ennen kuoroon liittymistä olimme molemmat lähellä luopumista suomen kielen opiskelusta. Kuoro on parantavaa, hauskaa, sosiaalista ja inspiroivaa.

Vetoomus kollegoillemme, opettajillemme ja yliopiston johdolle

Toivoisimmekin lisää tällaista ystävällisyyttä ja avoimuutta vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, joita ei nähdä samanlaisina, sekä halukkuutta auttaa muita kasvamaan ja viihtymään. Tämä voisi inspiroida suomen kielen oppimista kaikkialla. Päätämme lauluun, jonka opimme kuorossa – Happoradion ”Puhu äänellä, jonka kuulen”:

Puhu äänellä, jonka kuulen

Sanoilla, jotka ymmärrän

Runoilla, jotka käsitän

Sinuun tarvii tekstityksen

Salaisuuksien selittäjän

Kertojan kaikkitietävän

Puhu äänellä, jonka kuulen

Laulu kuvastaa sitä ystävällisyyttä, hoivaa ja huolenpitoa, joiden avulla selviämme monista haasteista, jotka estävät meitä oppimasta ja käyttämästä suomen kieltä. Sillä tavalla voimme oppia kohtaamisten kautta sen sijaan, että itkisimme yksin Suomen Mestari -kirjan äärellä.

 

*Kuteeva, Maria. 2023. Tension-filled English at the multilingual university: A Bakhtinian perspective. Bristol: Multilingual Matters