Seuraan surulla ja pelolla Suomessa ja maailmalla käytävää tasa-arvokeskustelua, jonka tämänhetkisenä perustana tuntuu olevan julkisuudessa olevien henkilöiden yksityiselämässä esiintyneet ristiriidat, virheet ja mahdolliset väärinteot.

Tunnen surua, koska vahva vaikutelmani on, että tämänhetkinen keskustelu ei edistää tasa-arvon toteutumista, vaan se pikemminkin syventää erilaisten ryhmittymien välistä kuilua.

Tunnen pelkoa, koska yhteiskunta sekä sen monet instituutiot vaikuttavat ilmeisen turvattomilta, johtuen siitä tosiasiasta, että tasa-arvokysymyksiin, häirintään tai kiusaamiseen ei suhtauduta vakavasti ja näiden asioiden vakavuutta vähätellään hyvin useasti hyvin ilmeisellä tavalla.

Raivostuttavinta on kaikki lukuisat katteettomat väittämät nollatoleranssista ja matalista ilmoittamisen kynnyksistä, kun tiedetään, että tosiasiassa häirintä- ja kiusaamistilanteiden selvitykset ovat järjestäen puutteellisia ja huolimattomia, ja harvemmin niistä saa mitään tarkempaa tai vahvistettua kuvaa tapahtumien kulusta tai väitteiden totuudenmukaisuudesta. Tästä holtittomuudesta kärsi ihan kaikki!

Kohdistan kritiikkini niin poliittisiin puolueisiin, yliopistoihin ja oppilaitoksiin sekä työpaikkoihin, joista puuttuu rakenteet ja käytännöt selvittää häirintä- ja kiusaamistilanteita. Rakenteet ja käytännöt vaikuttavat olevan laajalti niin puutteellisia, että häirintäkokemuksia kokeneet ihmiset katostavat usein välttämättömänä käsitellä raskaita kokemuksiaan julkisuudessa.

Turvallisessa yhteisössä ilmoittamisen kynnys on matala, samalla kuin syyllistämisen kynnys on korkea. Tällä tarkoitan sitä, että kaikki epämiellyttäviin kokemuksiin pitäisi voida puuttua varhain, turvallisella tavalla, ilman että kenenkään osapuolen kokemusten kuormittavuutta vähätellään. Yhteisöiden tavoitteena tulisi myös aina olla varsinaisten tapahtumakulkujen mahdollisimman perusteellinen selvittäminen. Ihmisten tarpeetonta syyllistämistä tai häpäisemistä tulisi välttää. Tämä ajatukseni pohjautuu kaikkien ihmisten ihmisarvon kunnioittamiseen.

Kunnioittava ja mahdollisimman varhainen asioiden puheeksi-ottaminen olisi varmasti se tehokkain puuttumisen keino kaikissa yhteisöissä. Mutta turvallinen ja vastavuoroinen dialogi ei ole mahdollista, jos raskaita ja vaikeita asioita käsitellään pinnallisesti ja huolimattomasti.

Huolimattomuus ja pinnallisuus ovat myös takeita sille, että edes ilmeisiin epäasiallisuuksiin ei päästä tehokkaasti puuttumaan, samalla kuin annetaan turhaa sijaa huhuille ja väärinymmärryksille.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän opiskelijat ja opettajat ovat tuoneet tiedekunnassa kokemansa kiusaamisen julkiseen keskusteluun. Hyvä, koska laajaa keskustelua tarvitaan siitä, miten valtiotieteellisessä tiedekunnassa käsitellään ja puututaan kiusaamis- ja häirintätilanteisiin. Helsingin sanomien 16.10.2021 artikkelinkin perusteella, kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä vaan valitettavasta epäkohdasta, joka on ollut osa valtiotieteellisen tiedekunnan arkea vuosikymmenien ajan.

Haluan omalta osaltani kertoa yhdestä valitettavasta omasta kokemuksestani opettajan näkökulmasta. Minusta tehtiin ilmoitus epäasiallisesta kohtelusta opetustilanteen yhteydessä. Vaikka tulokulmani keskusteluun on hyvin erilainen kuin viestintäopiskelijoiden, koen samaistuvani yhteiseen agendaan; haluan luoda edellytyksiä sille, että valtiotieteellinen tiedekunta on turvallinen ympäristö opiskelulle, opettamiselle ja tutkimuksen tekemiselle kaikilla tieteenaloilla.

Joulukuussa 2020 opetin yhdessä kolmeen muun opettajan kanssa valtiotieteellisen tiedekunnan järjestämällä sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen kurssilla, jossa käsiteltiin väkivaltaa kokeneiden lasten kohtaamista lastensuojelutyössä. Opiskelijaryhmä koostui jo työelämässä olevista sosiaalityön maistereista. Viiden opintopisteen kurssi järjestettiin pandemiatilanteen johdosta etäopiskeluna ja se koostui käytännössä kahdesta etäseminaarista sekä ennakko- ja lopputehtävistä.

Jo ennen varsinaista kurssipäivää, saimme viestejä joiltain opiskelijoilta siitä, että lopputehtävässä, jossa edellytettiin opiskelijoita havainnoimaan sosiaalityön asiakastilannetta, ei voida toteuttaa. Viesteissä vedottiin siihen, että osa opiskelijoista eivät tee omassa tehtävässään asiakastyötä. Käsittelimme asiaa opettajien kesken ja konsultoin tästä asiasta myös valtiotieteellisen tiedekunnan sosiaalityön käytäntötutkimuksen professoria, joka sähköpostiviestissään antoi kehuja tehtävän selkeydestä ja tarpeellisuudesta, sekä antoi lisäksi kehittämisehdotuksen, jota päädyimme myös noudattamaan.

Ensimmäisenä seminaariopetuspäivänä käsittelimme seminaarin alussa ja lopussa lopputehtävää. Iltapäivän keskustelu oli kiivas, ja koin että meitä opettajia painostettiin joidenkin opiskelijoiden toimesta muuttamaan kurssitehtävää ja antamaan erivapauksia esimies- ja kehittämistyössä oleville opiskelijoille. Keskustelun päätteeksi teimme vielä uusia päivityksiä tehtävään. Päivitetyssä tehtävässä muutettiin tehtävää siten, että mikäli asiakastilanteen seuraaminen ei onnistu, opiskelija voi toteuttaa tehtävän haastattelemalla asiakastyötä tekevää sosiaalityöntekijää.

Viikko tämän opetustilanteen jälkeen, ja muutama tunti siitä, kun olin pitänyt THL:n julkisessa seminaarissa puheenvuoron niin kutsusta sosiaalityön uramallista, seitsemän opiskelijaa, joista kaikki, yhtä opiskelijaa lukuun ottamatta, toimivat esimies- tai kehittämistehtävissä, tekivät minusta ilmoituksen epäasiallisesta kohtelusta. Kirjallisessa ilmoituksessa minua syytettiin epäasiallisesta käytöksestä, koska olin systemaattisesti pysynyt kannassani kurssitehtävän suorittamisesta. Verrattain pitkässä ilmoitustekstissä oli myös väittämiä, jotka eivät olleet totuudenmukaisia.

Tästä itse ilmoituksesta tai siitä, että esimies ja kehittämistehtävissä olevat sosiaalityön erikoistumiskoulutuksessa olevat opiskelijat kokevat asiakastilanteen analyysin kohtuuttomana vaatimuksena voisi kirjoittaa oman tekstin. Olisi hyvin vaikea nähdä, että esimerkiksi erikoistumiskoulutukseen osallistuvat lääkärit kieltäytyisivät opetuksesta, jossa seurataan potilastyötä tai että opettajaopiskelijat eivät suostuisi auskultoimaan.   Mutta tässä tekstissä keskityn siihen, miten valtiotieteellisessä tiedekunnassa toimittiin tämän minuun kohdistuvan ilmoituksen seurauksena.

Helsingin yliopisto päätyi noin neljä kuukautta kestäneen ”selvitysprosessin” jälkeen kirjallisesti esittämäänsä kantaan, että en ollut syyllistynyt epäasialliseen kohteluun. Heittomerkit selvitysprosessi-sanan yhteydessä viittaavat siihen, että ilmoituksen jälkeen minua kohtaan käynnistettyä prosessia ei oikein voi pitää selvitysprosessina sanan varsinaisessa merkityksessä.

Omaan kokemukseeni viitaten esitän, että valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ei ole asianmukaisia menettelytapoja häirintä- ja kiusaamistilanteiden selvittämiseksi, mikä muodostaa vakavan uhan niin tiedekunnan opiskelijoille kuin täällä työtään tekeville opettajille ja tutkijoille.

Oikeastaan jokaisessa menettelyvaiheessa liittyen itseeni kohdistuneeseen ilmoitukseen toimittiin tavalla, joka vaatisi välitöntä korjausta.

Asia saatettiin minulle tiedoksi sähköpostilla vasta viikko ilmoituksen saapumisen jälkeen. Oletettavaa olisi, että näin kuormittavasta asiasta soitettaisiin ja pyrittäisiin keskustelemaan kasvotusten välittömästi.

Ilmoituksen sisältöä, ilmoittajien nimiä tai sitä mitä syytöksiä minua kohtaan esitettiin ei kerrottu. Vasta vaatimuksestani toimitettiin opiskelijoiden kirje, jonka ensimmäisestä saamastani versiosta oli poistettu ilmoituksen tehneiden henkilöiden nimet. Asianosaisena minulla on luonnollisesti oikeus kaikkiin asiaa koskeviin tietoihin.

Asian selvittäminen suunniteltiin aloitettavaksi vasta joululomien jälkeen 11.1.2021 alkavalla viikolla, yli kuukausi sen jälkeen, kun ilmoitus tehtiin. Työsuojeluviranomaisen suositus on, että selvittäminen tulee aloittaa välittömästi – viimeistään kahden viikon aikana ilmoituksesta.

Kuulemistilaisuudestani, joka saatiin vaatimuksestani järjestettyä ennen joulua, ei tehty asianmukaista pöytäkirjaa, opetustilanteessa olevia kolmea muuta opettajaa tai muita paikalla olleita opiskelijoita ei kuultu, eikä tilanteen varsinaista tapahtumakulkua tai taustoja edes pyritty selvittämään.

Valtiotieteellisen tiedekunnan laatimaa loppuselvitystä ei toimitettu minulle, enkä edes aluksi tiennyt, että sellainen oli laadittu. Kun sain sattuman kautta kuulla asiakirjasta ja sain sen lopulta myös luettavaksi (kun se oli kuulema ihan vahingossa jäänyt lähettämättä), ilmeni, että loppuselvityksessä todettiin opiskelijoiden esittämä syytös, mutta ei mitään mainintaa siitä mikä oli valtiotieteellisen tiedekunnan päätelmä asiasta. Olin saanut suullisesti tiedon, että asia ei johda työoikeudellisiin toimenpiteisiin kuulemistilaisuuden yhteydessä, mutta tätä asiaa ei avattu millään tavalla kirjallisessa loppuselvityksessä. Tästä syystä katsoin, että asiakirja oli leimaava ja minun kunniaani loukkaava.

Vaadin ammattiliiton asianajajan tuella, että loppuselvitysasiakirjaa tulisi muuttaa siten, että siinä toteutuu työsuojeluviranomaisen yksiselitteinen ohje. Jos työnantaja katsoo, ettei asiassa ole kyse kielletystä häirinnästä, tulee tämä kertoa ja perustella selkeästi osapuolille. Sain tällaisen asiakirjan sitä pyytäessäni oman yksikköni, Svenska social- och kommunalhögskolanin rehtorilta, mutta valtiotieteellisessä tiedekunnassa suhtautuminen vaatimukseeni oli vähättelevää.

Loppuselvitysasiakirjaa lopulta kyllä muutettiin, Helsingin yliopisto henkilöstöjohtajan aloitteesta. Henkilöstöjohtaja otti asian vastuulleen, korjasi asiakirjan, esitti pahoittelut epäselvästä menettelystä ja lupasi tarkistaa selvittelyprosessia vastaavien tilanteiden varalta. Sanaakaan en ole sen kommiin kuullut tästä asiasta valtiotieteellisestä tiedekunnasta, niiltä asiasta vastanneilta henkilöiltä tai dekaanilta, ja on jäänyt hyvin epäselväksi mihin korjausliikkeisiin tiedekunnassa on ryhdytty.

Nyt kun valtiotieteellisessä tiedekunnassa lähdetään selvittämään viestinnän opiskelijoiden kokemuksia häirinnästä ja kiusaamisesta olisi toivottavaa kaikkien kannalta, että keskitytään niiden varsinaisten häirintätilanteiden ja tapahtumakulkujen selvittämiseen, työsuojeluviranomaisten ohjeita ja hyviä hallintoperiaatteita noudattaen.

Tällä näkemykselläni en millään tavalla halua vähätellä kenenkään häirintäkokemuksia tai kyseenalaistaa näiden kokemusten oikeutusta. Pidän sitä erittäin tärkeänä ja toivottavana, että häirintätilanteista ilmoitetaan ja kiusaamistilanteista pyritään puhumaan mahdollisimman avoimesti. Olen työskennellyt valtiotieteellisessä tiedekunnassa tai sen välittömässä läheisyydessä yli kymmenvuoden ajan ja olen myös itse saanut kokea vähättelevää suhtautumista omaan tieteenalaani sosiaalityöhön. Tiedän, että häirinnän ja kiusaamisen esiintuominen on vaikeaa ja se vaatii erityistä rohkeutta. Tästä syystä, kaikenlaisen ilmoittamisen kynnys tulee olla mahdollisimman matala.

On kuitenkin aivan ensiarvoisen tärkeää, että asioiden selvittelyn lähtökohtana tulee aina olla tekojen ja tapahtumien puolueeton selvittäminen. Aiheeton kantelu, ja asioiden selvittämättä jättäminen voi myös olla kiusaamista.

Oma kokemukseni on, että valtiotieteellisessä tiedekunnassa ei varsinaisesti haluttu selvittää tai ottaa kantaa niihin opetustilanteen tapahtumiin, jota minua kohtaa tehty ilmoitus koski, vaan pyrittiin mahdollisimman kevyen ja epämääräisen prosessin myötä saamaan koko asia pois päiväjärjestyksestä. Yksi asian ”selvittämiseen” osallistunut oman tieteenalani professori totesi minulle sähköpostiviestissään: ” Mitä vähemmän asiassa syntyy resuamista, sitä nopeammin opetusstandardin läpinäkyvyyden kehittämistä koskevat keskustelutkin ovat ohi.” Minusta tässä lauseessa kiteytyy koko häirintä- ja kiusaamiskäsittelyjen keskeisin ongelma yliopistoyhteisössä. Epäkohtien esiintuominen yliopistomaailmassa on monien mielestä resuamista ja rivien välistä ilmaistu viesti on usein, että kannattaisi vain vaieta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksistaan. Ikään kuin se, että häirintäasioita ei tarkasteltaisi läpinäkvyästi – palvelisi jotain yleistä etua.

Onneksi meillä on uusi sukupolvi muuttamassa valtiotieteellistä tiedekuntaa paremmaksi ja turvallisemmaksi työ- ja opiskelupaikaksi kaikille. Kiitos Anna Enbuske ja kaikki te rohkeat viestinnän opiskelijat. Uskalsin kirjoittaa tämä tekstin teidän rohkeaa esimerkkiänne seuraten – vaikka pelottaa ihan hirveästi!

Toisaalta minua pelottaa nykyään myös opettaminen valtiotieteellisen tiedekunnan kursseilla.  Erikoisalaani ei ole vain lapsuudentutkimus ja lastensuojelu, vaan myös sellaiset sensitiiviset aiheet kuin sukupuoli- ja tasa-arvokysymykset – erityisesti maskuliinisuus. Tiedän, että opetukseni tematiikka on sellainen, että se herättää toisinaan ristiriitaisia tunteita.

Jos tämä kirjoitukseni antaa aihetta kysymyksille niin, pyydän olemaan yhteydessä sähköpostitse: harry.lunabba@helsinki.fi. Minulla ei ole tähän tai mihinkään muuhun työhön liittyvään asiaan mitään salattavaa.

Digitalisering är ett faktum som präglar alla livsområden: arbete, utbildning, fritid och konsumtion. Mycket gott kommer från digitalisering framförallt i fråga om tillgänglighet och kommunikation då allt och alla finns på nätet. Men, det finns också avigsidor med den digitala utvecklingen som många människor känner av. Då allt och alla är tillgängliga blir det också en förväntning på oss själva att ständigt vara anträffbara.

Känner av denna stress och har gjort det under en längre tid. Känner också att jag måste göra något åt saken för att bevara både hälsan och lyckan i livet. Det jag tänkte göra är att leva ett mera analogt liv!

Ett mera analogt liv handlar inte om att motarbeta digitalisering. Faktum är att jag kommer att jobba uttryckligen just med digitalisering under det kommande året. Det handlar inte heller om att ondgöra sig på den digitala utvecklingen. Ett mera analogt liv handlar för mig om att stundvis och regelbundet koppla loss från allt vad digitala distraktioner innebär.

För det är just distraktionerna jag vill komma åt. Dvs. allt det som dels skapar ineffektivitet för allt utförande: onödiga störningsmoment under arbete och fritiden. Är innerligt trött på att så mycket i mitt arbete blir ogjort, framförallt beträffande allt som kräver tid och fördjupning. Känner mig i regel oförberedd varje gång jag skall undervisa eller hålla en föreläsning. Under den gångna hösten har jag varken läst eller skrivit någonting som lite också osar forskning. Det mesta jag gör på arbetet är hastverk, som nog tycks fylla gängse förväntningar – men är själv långt ifrån nöjd.

Distraktioner påverkar också negativt mitt liv utanför arbetet. Skulle gärna sova längre nätter, känna mig mera närvarande då jag umgås med min familj och mina vänner. Skulle gärna läsa skönlitteratur, upprätthålla mina musikfärdigheter och motionera mera. Har ett cykelprojekt som jag också gärna skulle lägga mera tid på.

Nu gäller det att satsa på det analoga. Rent praktiskt innebär det bl.a. följande livsval

1. Analog kalender

2. Rutiner beträffande skärmtid

3. Ta mig friheter att vara otillgänglig

4. Rigorös tidsplanering.

Den analoga kalendern är redan införskaffad och det känns redan nu riktigt befriande att det är ingen annan än jag som gör markeringar i den. Jag måste se över min skärmtid på allvar; framförallt hänger jag alltför mycket över min telefon. Jag tar mig friheten att vara otillgänglig, men då jag finns där så lovar jag vara det till 100 procent. Rigorös tidsplanering skiljer sig från tidigare tidsplanering genom att jag aldrig tidigare satt in tid för mig själv i min kalender. Nu skall jag planera tid för att göra det jag faktiskt vill och skall göra och inte fylla min kalander enbart med andras ärenden.

2019 jag är redo!

 

 

After giving it some thought I have deactivated my Twitter account after using it regularly since 2010. This is why.

1. I strongly believe and hope that the civilised world will soon get enough of irresponsible media. By irresponsible media I refer to media-companies such as Twitter who are utterly careless and irresponsible what comes to hate speech, racism and bullying.
2. I have no control over the newsfeed an I unwillingly consume media that I don’t want to see or read.
3. I have lost a too big extension of my feed to heartless politicians who do not deserve my attention.
4. I don’t want to be exposed to internet trolls who have psychopathic and narcissist tendencies.  
5. I don’t like using it anymore.
6. I feel better without it. 

Kirjoitin huhtikuussa pöytälaatikkoon jääneen blogikirjoituksen jos haistatin pitkät koko #sote-uudistukselle. Harkitsin myös vakavasti blogini ja twitter-tilini sulkemista.

Syynä tälle oli syvä turhautuminen kaikkeen mikä liittyi sote:en. Turhautunut olen vieläkin, ja olen pidemmän sote-tauon tarpeessa. Mutta, twitter-tili saa jäädä, kuten myös tämä blogi.

Turhautumiselleni on hyvät syyt. Ehkä keskeisin syy on se tosiasia, että vasta nyt – perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen – hallituksessa ollaan ymmärretty se viesti, jonka sote:n johtavat virkamiehet Pöysti, Sillanaukee, Hetemäki ja Välimaa antoivat jo keväällä 2017! Sote-uudistus ja ennen kaikkea valinnanvapaus tarvitsee aikaa ja vaiheistusta!

Sote-uudistusta on todistetusti tehty laput silmillä, asiantuntemuksesta ja tiedosta piittaamatta. Tämä on ollut omiaan, nostamaan ainakin minun verenpainettani tasolle, joka ei enää ole hyväksi terveydelle. (Alipaine yli 90!)

Tehtiin eduskunnassa miten tahansa, jään minä sote-tauolle.

Kohta pääsenkin jo lomalle, mutta ennen sitä, kehittelen digitaalista opetusta ja kehittelen videontekotaitojani. Tästä ja muista asioista joskus myöhemmin.

Hyvää kesää!

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/sote-uudistuksen-avainvirkamiehet-kokoomukselle-tarkeaa-valinnanvapautta-lykattava/

 

 

 

 

I vloggen berättar jag om praktikundervisning och praktiksamarbete i socialt arbete. Frågan lyder: kunde din arbetsplats eller enhet förbinda sig i ett mera långvarigt praktiksamarbete?

 

 

Olen tällä viikolla käyttänyt kohtuuttoman paljon aikaa yrittäessäni ymmärtää suunnitteilla olevaa sote:n kapitaatiojärjestelmää.

Paneutumiseni taustalla on Helsingin sanomien 10.4.2018 julkaisema uutinen: Uusi tieto sote-uudistuksesta: Jokainen suomalainen pisteytetään sen mukaan, miten paljon hän rasittaa terveydenhuoltoa

Uutisesta nousi juuri sellainen kohu, kun mitä siltä voi odottaa. Valinnanvapauslain 65 § taustalla oleva pisteytys-järjestelmä on länsimaalaisessa vertailussa hyvin poikkeuksellinen tapa kanavoida julkista rahaa perusterveydenhuoltoon. Näin ei toimita missään muualla vaikka muunlaisia kapitaatioon perustuvia järjestelmiä on, esimerkiksi ruotsissa.

Se mikä minua on eniten pistänyt silmään on se tapa, miten THL, KELA ja STM on vastannut kapitaatiojärjestelmästä tehtyihin kriittisiin havaintoihin.

Esimerkiksi THL antoi perättäisinä päivinä kaksi täysin toisistaan ristiriitaista lausuntoa. Tutkimusjohtaja Timo Seppälä lausui Helsingin sanomissa 10.4.2018: ”Korvauksen pitää ehdottomasti olla yksilökohtainen. Jos se perustuu vain muutamaan muuttujaan kuten ikään, asuinpaikkaan tai koulutukseen, terveysyrityksille syntyy aivan liian suuri houkutus valikoida asiakkaita”. Heti seuraavana päivänä THL:n johtaja Markku Pekurinen lausui samaisesta järjestelmästä Ylelle 11.4.2018: “– Se ei tarkoita sitä, että jokaiselle sosiaaliturvatunnukselle määritellään ihan spesifisti eri hinta, vaan että jos on samanikäisiä miehiä, joilla on vaikka diabetes ja jotka käyvät töissä, niin heillä on sama hinta.”

Eli se taho joka vastaa kapitaatiomallin kehittämisestä on kuvannu järjestelmää sekä yksilökohtaisena ja ei spesifinä!

Ristiriitaisuudet eivät rajoitu vaan THL:n sisälle vaan ristiriitaista viestiä tulee myös kun vertaa THL:n ja KELA:n lausuntoja.

THL lausui painokkaasti Kauppalehdessä 11.4.2018, tutkimusjohtaja Seppälän suulla, että ”Ei tule mitään uutta rekisteriä …”.

KELA, jolla olisi tulevaisuudessa vastuu kapitaatiokorvauksen laskemisesta myöntää Suomenaan uutisessa 12.4.2018 erityisasiantuntija Maritta Korhosen suulla, että Kelaan kyllä ”syntyy jonkinlainen rekisteri” josta Kelalla on myös ”tietosuoja-asetuksen mukainen rekisteripito velvoite”.

Ministeri Annika Saarikko on myös tuonut lisää hämmennystä asiaan. Toisin kuin KELA:n erityisasiantuntija, Saarikko puolestaan linjasi blogissaan 11.4.2018 että  “Ihmisiä ei siis ”pisteytettäisi” henkilökohtaisesti vaan tiettyyn ryhmään kuuluvina”. Mutta, samassa blogissa on myös seuraava lause: “Ihmisillä on myös oikeus kaikkiin henkilökohtaisiin terveystietoihinsa. Mikäli niihin tulevaisuudessa liitetään myös kustannustietoja, myös nämä tiedot on oikeus nähdä.”

Valinnanvapauslaista vastuussa oleva ministeri esittää siis, että ihmisiä ei pisteytetä henkilökohtaisesti, mutta toteaa kuitenkin, että tulevaisuudessa terveystietoihin liitetään mahdollisesti kustannustietoja!

Sain tänään sosiaali- ja terveysministeriöstä, 12.4.2018 järjestetyn tiedotustilaisuuden diat. Niissä todetaan kryptisesti näin: ”Yksilöllä on oikeus tarkastaa häntä koskevat tiedot rekistereistä ja myös 
Kelan rekisteristä, jos Kelalle sellainen katsotaan nyt muodostuvan.”

Torstaina 12.4.2018 sosiaali- ja terveysministeriössä ei siis vielä tiedetä perustetaanko valinnanvapauslain myötä KELA:an rekisteri missä kansalaisten terveysriskit ovat hinnoiteltu!

Vahva vaikutelma on, että 13.4.2018  kukaan ei oikeastaan tiedä mikä on Valinnanvapauslain sisältö. Ei ministeri, ei valiokunnan jäsenet, eikä järjestelmää kehittävät asiantuntijat.

Huomioitavaa on myös, että laki on jo valiokuntakäsittelyssä ja päätöstä oltaisiin tekemässä kesäkuussa 2018!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minns våren 2017 som en kort period då det här med #sote kändes lite förhoppningsfullt. Idén om systemiskt barnskydd hade vind i seglen efter ett intensivt och tacksamt utvecklingsarbete inom LAPE-projektet (spetsprojektet för barn- och familjer). Under en tid levde också idén om att sote-centralerna skulle vara förstalinjens lågtröskelenheter där man förutom hälsovårdstjänster också erbjuder socialt arbete.

Det fanns en tid då man kunde få genklang för tanken om att socialt arbete borde bli en del av den preventiva grundvården och inte något som bara görs alltför sent eller i marginalerna.

Men, så blev det inte, eller så verkar det inte bli!

Sote-centralerna reducerades till läkarstationer. Utsikterna för att skapa systemiska och mångprofessionella barnskyddsteam ser minst sagt dystra ut, i ljuset av finansministeriets sparplaner i kombination med den kostnadsökning som valfrihet och kundsedlar innebär.

Snart har vi ett innovativt social- och hälsovårdssystem som styrs egenväldigt av ”vem nu sen råkar vara finansminister.” Snart har vi 18 marionettlandskap och kanske tre stora sote-företag som konkurrerar med priser och kvalitet lika ivrigt som Kesko och S-gruppen!

Vänj dig att betala för det där lilla extra på din hälsostation, precis som du gör då du reser med flyg. Förvänta dig motsvarande kunderbjudandesamtal som du får från DNA och Elisa, då Terveystalo eller Mehiläinen ringer och erbjuder dig introduktionsförmåner om du och din familj väljer att skriva in sig på deras lista.

Man får helt enkelt gilla läget!

Moni mies on todennut, että #metoo kampanja on mennyt liian pitkälle. Minä en ole tätä mieltä vaan näen me too -kampanjan välttämättömänä poikkeustilana.

On täysin totta, että median rooli korostuu nyt vallitsevassa globaalissa poikkeustilassa. On myös totta, että media toimii tuomioistuimena, jossa häirintää kokeneet uhrit saavat oikeutta ja häirinnän tekijät tuomitaan. Se lienee myös selvää että tämä tilanne ei ole oikeusvaltioperiaatteiden kannalta kestävää. Lohdullista on, että kestämättömien tilanteiden ominaispiirre on, että ne ei kestä ja ovat tästä syystä alttiita muutoksille.

Sosiaaliset muutokset eivät tosin tapahdu itsestään vaan ne edellyttävät toimijuutta. Kriittistä realismia edustava sosiaalitieteilijä Margaret Archer puhuu kahdenlaisesta toimijuudesta. Morphostasis viittaa vallitsevia sosiaalisia rakenteita ylläpitävään toimijuuteen ja morphogenesis viittaa toimijuuteen, joka tuottaa muutoksia sosiaalisiin rakenteisiin.

Me too -kampanjan yhteydessä tehdyt ulostulot ovat esimerkkejä sosiaalisia rakenteita muuttavasta toimijuudesta. Se rakenteellinen muutos joka on jo tapahtunut tämän globaalin kampanjan myötä, on luonut uuden sosiaalisen olosuhteen jossa naisten esiintuomiin epäkohtiin suhtaudutaan vakavasti ja niitä kuullaan. Näinhän ei aikaisemmin ole ollut!

Neljäs valtiovalta, media, on mielestäni kantanut vastuunsa me too -kampanjassa verrattain mallikkaasti; raportoinut esiin tulleista epäkohdista ja kuullut eri osapuolia. Median ylikorostunut rooli ei kuitenkaan ole pidemmällä tähtäimellä ongelmaton. Media ei voi olla se ainoa valtiovallan osapuoli, joka valvoo tasa-arvon toteutumista ja joka puuttuu häirintään. Toimijuutta edellytetään myös muilta valtiomahdeilta: parlamentilta, valtioneuvostolta ja oikeuslaitokselta.

Lainsäädäntöä tulee uudistaa niin, että se tunnistaa sukupuolittuneen häirinnän yhteiskunnallisen ja yleisen haitan. Tapaus Rebekka Härkönen on ollut minusta hyvin silmiä avaava. Nykyinen oikeusjärjestelmä kun ei tunnista sukupuolittuneen häirinnän laajoja yhteiskunnaallisia vaikutuksia. Tämä on käytännössä tarkoittanut sitä, että julkinen syyttäjä ei näe, että toimittaja Rebekka Härköseen kohdistuneet uhkailut, täyttäisivät erittäin tärkeän julkisen edun vaatimusta. Näin lainsäädäntöä tulkitaan, vaikka uhkailu ja häirintä vaikuttaa toimittajien mahdollisuuksiin tehdä työtään. On myös täysin ilmeistä, että häirinnän kohteena on useimmin nainen.

Muutosta tulee myös tapahtua muilla institutionaalisilla tasoilla, eikä vain valtiovallan tasoilla. Tapaus Aku Louhimies on tuonut esiin, että elokuva-alan tuotantoyhtiössä ei kanneta vastuusta näyttelijöiden hyvinvoinnista ja ruumiillisesta koskemattomuudesta. Kaikesta päätellen elokuva-alan tuotantoyhtiöissä ei ole ollut sellaista turvallista tahoa missä häirintä ja kiusaaminen voidaan ottaa puheeksi ja jossa näyttelijöiden nostamiin epäkohtiin suhtaudutaan vakavasti. Elokuva-alalla – kuten kaikkilla muilla työpaikoilla – tulee uudistaa rakenteitaan niin, että tällainen turvallinen taho on olemassa kaikille ja tällä taholla on turvattu asema puuttua myös organisaation kultapossun käytökseen.

Jokainen ihminen voi myös miettiä miten sitä voi omalla käytöksellään muuttaa sosiaalisia olosuhteita turvallisemmaksi. On täysin varmaa, että ilmeisiä epäkohtia ja häirintäkokemuksia kokeneiden ihmisten syyllistäminen, haukkuminen tai heidän motiivien epäileminen ei tee maailmasta parempaa.

Nähtäväksi jää kuinka pitkään me too -poikkeustila jatkuu? Se jatkunee ainakin niin pitkään kunnes eri instituutioiden toimijat luovat sellaiset rakenteet missä me too -kampanjan nostamiin epäkohtiin päästään tehokkaasti puuttumaan.

Kukaan ei halua käsitellä häirintäkokemuksiaan julkisesti, jos tarjolla on jokin muu turvallinen paikka tällaisten vaikeiden asioiden puimiseen ja puuttumiseen.

Parempaa tulevaisuutta odotellessa. Kiitos kaikille rohkeille!

Sote:n valinnanvapauslaista tiedotettiin eilen puolenpäivän aikaan. Aikaisemmista tiedotustilaisuuksista poiketen, tiedotuksesta vastasivat ainoastaan Keskustalaiset vastuu-ministerit. Kokoomus loisti tilaisuudessa poissaolollaan.

Ensivaikutelma lakipaketista on, että se on teknisesti kunnossa. Yhtiöittämisvelvoite on purettu, toteutusta on vaiheistettu ja yksityisten sote-keskukset eivät saa oikeutta päättää asiakasseteleistä. Valinnanvapautta ollaan toteuttamassa mutta puheista päätellen toteutuksen suunnittelu jää maakunnille. Kaikesta päätellen hallitus on tehnyt sen mitä perustuslakivaliokunta on siltä edellyttänyt.

Omaa suhtautumista sote:een voi kuvata pessimistisenä. Koko syksyn ajan olen pitänyt sen toteutumista epätodennäköisenä. Viime keväänä runnottu paketti kun oli sote-keskusten ja liikennelaitoksen työnjaon kannalta kestämätön ja aikataulu valinnanvapauden toteutukselle oli epärealistinen. Nyt pakettia on valmisteltu pragmaattisemmin ja nöyremmin. Kiitokset tästä kuuluu ministeri Annika Saarikkolle.

Mutta, valmista tämä ei vielä ole, ja nähtäväksi jää miten Kokoomus asettuu ehdotuksen taakse. He kun eivät seisseet lakipaketin takana eilen iltapäivällä kun asiasta tiedotettiin.

Kokoomuksen toimintaa onkin lähes mahdoton ennakoida. On jäänyt epäselväksi nähdäänkö Kokoomuksessa ylipäätänsä tarvetta luoda leveämpiä maakuntajärjestäjän hartioita, riittääkö heille vaiheistettu maakuntien hallinnassa oleva valinnanvapauspaketti, ja ovatko Kokoomuslaiset valmiita sitoutumaan järjestelmään joka kasvattaa sosiaali- ja terveysmenoja useiksi vuosiksi eteenpäin. Jos Paula Risikko olisi ollut eilen tiedotustilaisuudessa, häneltä oltaisiin voitu kysyä näitä asioita. Voi myös olla, että Kokoomuksessa ei kukaan vielä tiedä mitä mieltä olla Keskusta-ministerin valmistelemasta lakiehdotuksesta.