Ajatuksia tiedeyhteisön tavoitteista

Kansainvälisesti tunnettu italialainen astrofyysikko Margerita Hack (2010) kirjoitti pamfletin maansa tiedeyhteisön tilasta. Hänen mielestään “innovaatiot ovat teknologian hedelmiä ja teknologia on perustutkimuksen tuotos: sellainen tutkimus siis, joka ei ratkaise käytännön sovelluksiin liittyviä ongelmia, vaan haluaa löytää maailmankaikkeutta, planeettaamme ja kehoamme hallitsevat säännöt. Tutkimus, joka tavoittaa tietoa tiedon
vuoksi. Miksi tieteellisellä tutkimuksella on Italiassa niin vähän merkitystä??, hän kysyy.

Miksi tänä päivänä soveltuva tutkimus on Suomessa perustutkimusta arvokkaampi, voisin minä kysyä yhtä lailla. Eikö kuitenkin perustutkimus ole sellainen, joka parhaiten sopii yliopistojen ikivanhaan perustehtävään (siis opetukseen)?

Hack siteeraa Piero Calamandrein (toimittaja, juristi, poliitikko, yliopiston professori, 1889-1956) 11.2.1950 pitämää puhetta, jolla hän puolusti valtiollista yliopistoa, sen yhteiskunnallisia tehtäviä ja sen tarpeita. Calamandrein mielestä “koulu [on] demokratian keskeinen elin, koska sen tehtävänä on ratkaista demokratian pääongelma: parhaimmiston luominen”. Parhaimmisto, joka tulee aikanaan istumaan eduskunnassa [poliittinen], joka tulee aikanaan johtamaan tehtaita ja suuryhtiöitä, joka tulee aikanaan luomaan uutta kulttuuria taiteellisilla taidoillaan (kirjailijoita, muusikoita, maalareita, jne.). Yhteiskunnan etu on, että jokainen voi parhaiden kykyjensä mukaan osallistua omalla työllään ihmiskunnan edistykseen.

Mielestäni Calamandrein yli 60 vuotta vanhat ja Hackin tuoreemmat ajatukset sopivat hyvin myös nykyaikaiseen suomalaiseen tiedeyhteisöön, sillä molempien maiden tiedeyhteisöt kamppailevat yhä niukkenevien resurssien
kanssa ja ovat yksityistämisen partaalla. Pärjääminen kansainvälisissä vertailuissa tai elinkeinoelämän tuotekehityksen tarkoituksien palveleminen ovat mielestäni toisarvoisia strategisia tavoitteita yhteiskunnan demokraattiseen evoluutioon verrattuna.
On toivottavaa, että nämä ajatukset otettaisiin huomioon Helsingin yliopiston uutta strategiaa laadittaessa.

Ennio Zuccaro
Osastosihteeri ja luottamusmies

Lähde: Hack, Margerita 2010 Libera scienza in libero stato (Vapaa tiede vapaassa valtiossa), Rizzoli, 159 s., ISBN 978-88-17-0386-2

3 thoughts on “Ajatuksia tiedeyhteisön tavoitteista

  1. Innovaatiot ja teknologia toisaalta luovat mahdollisuuksia, kysyntää ja välineitä tulevan perustutkimuksen tekemiselle. Ne myös vaikuttavat suuresti taiteeseen.

    Kenties ne soveltavaa tiedettä arvostavat suomalaisesi tekevät vain kuten käsket; päättävät osallistua omalla osaamallaan tavalla globaalin yhteiskunnan rakentamiseen, siis, tekemällä pääasiassa ns. soveltavaa tiedettä.

    Vaikuttaisi ainakin ensisilmäykseltä, että enemmistö maailmaa mullistavasta perustutkimuksesta olisi tehty suurissa keskuksissa. Metropoleissa sijaitsevilla suuryliopistoilla on perinteisesti ollut varaa ottaa riskejä ja tehdä tutkimusta, jonka arvoa ei välttämättä voida mitata tarkasti ja heti, tai edes mitenkään, koskaan.

    Koska soveltavan ja perustieteen välillä valitsee edellä mainitun kaltainen dialektinen suhde, seuraa siitä myös että uuden perustutkimuksen tekemiseen vaaditaan paljon teknologiaa ja teknistä osaamista. Esimerkiksi CERN Large Hadron Collider hehkuttaa sivuillaan muuttavansa käsitystämme maailmasta. Epäilemättä, mutta sitä ei voi tehdä HY (eikä olisi järkevääkään). Näin ei tietenkään aina ole, että perustutkimus vaatii massiivisia resursseja, mutta ei pidä unohtaa edellä mainitun suhteen olevan kaksisuuntainen ja sekoittunut, eikä liioin sitäkään, että näiden ääripäiden yhteistyön avulla voidaan saada aikaiseksi hyvää tulosta.

  2. Mielestäni strategiaa laadittaessa kannattaisi tarttua juuri tällaisiin puheenvuoroihin ja miettiä yliopiston painopisteitä ajateltaessa kulttuurista osaamista, koulutusta ja luovaa taloutta. Ylipäänsä panostus sivistykseen ei saa jäädä jalkoihin. Se jos mikä on osa demokratian evoluutiota.

    Suomen panostus teknologiaan on ollut kova, ja varmasti niin on jatkossakin. On kuitenkin löydettävä myös vaihtoehtoja teknologiselle osaamiselle ja siihen panostamiselle. Tai pikemminkin olisi hyvä nähdä miten kulttuurintuotanto ja sen analyysi sekä paljon puhutut sisällöt ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin teknologinen osaaminen.

    Luovaa osaamista, pedagogisia taitoja jne. ei niin vain mitatakaan ulos tai kammeta markkinoilta, kuten tietyn erityisalan teknistä osaamista. Mielestäni päättäjien on viimeistään nyt nähtävä, että materiaaliset vientituotteet eivät ole ainoa kiinnekohta mihin voimme nojata. Näin pieni maa ja sen resurssit on äkkiä ostettu pois markkinoilta…

    Lisäksi yliopistolla on tärkeitä velvotteita maan, sen kulttuurin ja koulutuksen ylläpitämisessä. Myös tässä on yksi keino hyvinvoinnin lisäämisene.

  3. Kiitos kommenteistanne!
    Alkuperäisellä kirjoituksellani ei ollut tarkoitus antaa mitään absoluuttisia totuuksia, eikä käskeä kentään mihinkään.
    Tarkoituksenani on ollut herättää keskustelua siteeraamalla alan ansioituneita ihmisä, jotka ovat pitkäaikaisen kokemuksensa pohjalta lausunneet jotain kokerakoulupolitiikan suhteen. En voi tietenkään ottaa kantaa siihen, millaisia arvoja siteeraamillani ihmisillä on ollut.
    Arvot eivät kuitenkaan saa pysätyttää kehtiystä: Gandhi vastusti junia ynnä muuta koneita ja siksi kutosi itse omat vaatteensa – vaikka se oli symboolinen ja idealistinen teko, ei se silti ole kovin kantava (ei voi edellyttää, että jokainen kutoisi itse vaatteensa itsellen). Kehtiyksen mukaan siis pitää pysyä!
    Maailmaa mullistavat innovaatiot syntyvät tosiaan suurissa globaalitason kasvukeskuksissa, joissa on edellytyksiä ns. ”ylimääräisiin” ponnistuksiin. Nämä akateemiset hubit houkuttelevat osaajiaa maailmanlaajuisesti mm. maineensa vuoksi (Harvard, Oxford, Cambrigde, yms.). Eräs Jysväskylän professori kertoi, että ylipistouudistuksen tavoitteet ovat olleet pikkusen pilvissä, koska vertailukohtina ovat olleet MIT, Harvard, ym. ylivoimaisia globaaleja pelureita.
    Suomi on maantieteellisesti periferiaa: tämä seikka aiheuttaa kaikenlaisia miinuksia eikä ainoastaan logiistisesta näkökulmasta. Tässä valossa Suomen panostus maailmanlaajuisen tekniikan kehitykselle on erittäin vartenotettava (mukana kannettava puhelin on paras esimerkki siitä).
    Toisaalta innovaatiot voivat syntyä myös sattumalta: esim. kun verenpainelääkettä kehiteltiin lopulta syntyi viagra – joka on kaupallisesti arvostettu tuote sinänsä). Lopputuotteiden kaupallisuus on kuitenkin erotettava yliopistojen sivistystehtävästä, koska nämä asiat eivät sovi yhteen.
    Samalla tavalla yliopistoissa perustutkimuksen ja soveltuvan tutkimuksen suhde on yhtä dialektinen kuin korkeakoulujen opetuksen ja tutkimuksen rooli. Itse olen sitä mieltä, että yliopistoissa tutkimuksen funktio on palvella opetuksen tarkoituksia, eikä toisin päin. Vain opettamalla (ja sivistämällä) kansan parhaita voimme taata, että jatkossakin on eri alojen asiantuntijoita sekä yliopistojen omiin, että isänmaan, kuten myös koko ihmiskunnan tarpeisiin.
    Suomi on taas kerran esimerkillisesti esiintynyt kehityksen kärjessä 15-vuotiaiden nuorten lukutaitoa sekä matematiikan ja luonnontieteiden osaamista mittaavassa PISA-tutkimuksessa, OECD maiden huipulla. Tämä kertoo, että meillä suomailaisilla on paljon annettavaa myös pedagogisella tasolla. Uskon, että tästä suomalaiset yliopistot voivat kasvattaa mainettaan ja opiskelijamääriään… rahalliset tuotokset tulevat sitten perään aikanaan.
    Valitettavaa on, että nykyinen uusliberaalistinen kulttuuri (joka tavoitttelee pikaisia tuloksia ja rahallisia tuottoja jopa julkissektorin organisaatioilta) ei sovi yliopistojen pitkäjänteisen sivistystyön kanssa. Sijoittajien pitää odottaan vähintään 3-4 vuotta ennen kuin opiskelija valmistuu… saatikka, että hänestä tulisi tohtori tai tiedemies.
    Mutta kuka on sijoittajana, jos ei yhteiskunta itse?

Kommentointi on suljettu.