Kustaa Vilkuna (1979) kritisoi U. T. Sireliuksen tutkimusta kirveestä vuodelta 1921 huomauttamalla, että Sirelius ei ollut perillä siitä, miten kirveitä tehtiin tai miten niitä käytettiin. Näin ollen Sirelius kykeni Vilkunan mukaan kuvaaman vain esineen muotoja ja tyyppejä. Vilkuna puolestaan pystyi valottamaan esineen käyttötapoja ja funktioita; olihan hän taitava kirveenkäyttäjä itsekin. Vilkuna piti työmenetelmien tuntemista yhtenä tutkimuksellisen ymmärryksen avaimena.
Edelliset näkökulmat liittyivät klassiseen kansatieteeseen, jossa tutkimuksen kohteina olivat mm. esineiden muodot, mutta myös käyttötarkoitukset. Tieteenalamme paradigmaattisista muutoksista johtuen nykytutkimuksen lähtökohtina ovat tutkittavien kokemukset, kerronta ja merkityksenannot. Mutta miten on tutkijan omien kokemusten, kerronnan ja merkitystenantojen laita? Voiko tutkija tulkita haastateltavansa merkityksenantoja ilman jonkinlaista yhteistä ymmärryksen tasoa? Miten tutkija voi jakaa ja ymmärtää tutkittaviensa kerrontaa ja kokemuksellisuutta? Kysymykset ovat relevantteja, koska etnologinen tutkimus on tutkimusta ihmisistä. Siinä ovat aina mukana tutkittavat ja tutkija useine inhimillisine tekijöineen. Inhimilliset tekijät rajoittavat, laajentavat, syventävät, sulkevat pois, sokeuttavat ja valaisevat.
Etnologit ja antropologit ovat hyvin tietoisia siitä, että tutkija tekee työtään oman persoonansa kautta, omine erityisine ominaisuuksineen, taitoineen ja tunteineen. Silti tutkijan merkitys osana tutkimusprosessia jää usein vähälle huomiolle. Miten tutkimus voidaan tehdä niin, että sen lopputuloksessa näkyvät sekä tutkittavan merkityksenannot että tutkijan tulkinnat? Pohdimme työryhmässämme tutkija-subjektin merkitystä tutkimusprosessin eri vaiheissa, erityisesti analyysia ja tulkintoja tehtäessä. Vaikka tutkimuksen lähtökohdat ovat muuttuneet, voidaan edelleen esittää kysymys ”haapion veistämistaidosta”. Onko se edelleen relevantti ja jos on, niin millä tavoin?
Ota ”kirves” mukaan, veistellään yhdessä ”haapiota”.

 

ABSTRAKTIT

 

Marketta Luutonen

marketta.luutonen(at)gmail.com

Tutkijan suhde käsityötuotteen valmistusprosessiin

Käsityön tutkimuksessa on monesti mietitty, miten paljon tutkijan tulee osata tekniikoita, valmistusprosesseja tai tuntea materiaaleja voidakseen tutkia käsityötuotteita. Arvelen, että on hyvä tuntea prosessi ymmärtääkseen mikä on produkti. Tutkija voi luonnollisesti valita monta näkökulmaa ja avata ilmiötä eri tavoin. Joskus ns. ulkopuolinen näkökulma voi kertoa paljon ilmiön merkityksestä. Siten ei ole pelkästään hyvä, että käsityön osaajat tutkivat käsityötä. Oma innostus tutkittavasta asiasta saattaa joskus hämärtää näkökulmaa. Yhä useammat museot siirtävät arkistonsa digitaaliseen muotoon ja mahdollistavat esinetutkimuksen ilman konkreettista kosketusta tutkimuskohteeseen. Tämä herättää kysymyksen produktin tutkimisesta ilman prosessin tuntemista tai ymmärtämistä.

Tuotetutkimuksessa on oleellista päästä ulkoisen kuoren taakse ja nähdä tai ymmärtää, mitä esineen fyysinen olomuoto heijastaa. Tuotetutkimuksen painopiste voi olla tuotteen fyysisten ominaisuuksien dokumentoinnissa tai kulttuuristen merkitysten tutkimisessa. Useimmiten tutkimuksessa kuitenkin sivutaan tuotekokonaisuutta, joka sisältää fyysisen esineen ja merkitykset. Esineet kantavat mukanaan ihmisten fyysisen toiminnan tuloksia ja niitä voidaan tarkastella ne synnyttäneen luovan prosessin kautta, viestinä ja paneutumalla käyttöön.

Tarkastelen kysymystä omien tutkimusteni avulla. Miksi olen tutkinut villapaitoja ja käyttänyt niitä esi-merkkiaineistona tutkiessani tuotteiden merkityksiä? Mikä sai minut kokoamaan neulottuja ja virkattuja esineitä tarkastelevan aineiston? Mitä olisi jäänyt pimentoon, mikäli en osaisi neuloa ja virkata? Oma tutkimusaineistoni on koostunut pääasiassa museoihin tallennetuista esineistä, valokuvista ja kirjallisesta aineistosta. Lisäksi olen tehnyt joitain tekijöiden ja keräilijöiden haastatteluja sekä paneutunut asiaan valmistamalla itse vastaavia tuotteita.

Tutkimuksen kaikissa vaiheissa on luonnollisesti mukana inhimillinen tekijä, alkaen aiheen valinnasta ja päätyen aineiston analyysiin ja johtopäätöksiin. Tutkimuksen tulee olla Leila Haaparantaa ja Ilkka Niini-luotoa seuraten (1998) järjestelmällistä ja järkiperäistä uuden tiedon hankintaa. Omaan tutkimukseeni kehitin tuotteen olemusanalyysin välineeksi perustella valinnat ja systematisoida käsittely. Analyysi auttaa myös havainnoimaan tutkijan ratkaisut.  Palaan tekemiini tutkimuksiin pohtimalla inhimillistä tekijää tutkimuksen eri vaiheissa.

 

FM Marjukka Piirainen

marjukka.piirainen(at)gmail.com

Puutarhapuhetta ja puheen tulkintaa – puutarhuri tutkijana

Väitöstutkimukseni aiheena on koristekasvien käyttöön liittyvä piha- ja puutarhakulttuuri. Tutkin puutarhanhoitoon ja koristekasveihin liitettyjä käsityksiä sekä esteettisiä arvostuksia, jotka saavat ilmaisunsa kotipihoilla. Tavoitteenani on selvittää, miten ne vaikuttavat pihojen käytännön toteutukseen ja millaisia merkityksiä ihmiset niille antavat. Tutkimusaineistoni muodostuu mm. vanhoista puutarhakirjoista, puutarhaharrastajien ja puutarha-alan ammattilaisten haastatteluista sekä pihojen havainnoinnista.

Nuoren puutarhakulttuurin alueelle Kainuuseen sijoittuvan tutkimuksen yhtenä lähtökohtana ovat vahva puutarhataustani sekä puutarha-alan ammatillinen osaamiseni. Teen tutkimuksessa näkyväksi puutarhanhoitoon ja asuinympäristöihin liittyvää kokemuksellista, hiljaista tietoa, jota voi olla vaikea pukea sanoiksi. Puutarhurin näkökulman yhdistyessä tutkijan katseeseen alkaa tutkimusaihe puhutella uudella tavalla: puutarhuri havaitsee asioita, jotka jäisivät kulttuurintutkijalta huomaamatta. Esimerkiksi ruumiillisuudella on suuri merkitys puutarhan kokemisessa ja sitä kautta merkitysten muodostumisessa ja tulkitsemisessa. Ruumiillisuuden kokemuksista kertomista voi helpottaa se, että kuulijana on käytännön työskentelyn omakohtaisesti tunteva puutarhuri. Myös sillä on merkitystä, että haastattelija ymmärtää kukoistavan puutarhan eteen tehdyn työn määrän tai kasviharvinaisuuden menestymisen taustalla vaikuttavan taidon ja osaa antaa sille arvoa.

Esityksessäni pohdin puutarhurin ammatillisen tiedon ja käytännön kokemuksen roolia tutkimuksen eri vaiheissa: mitä mahdollisuuksia ne tarjoavat ja mitä haasteita ne asettavat tutkimukselle? Miten tutkimuksessa kohtaavat puutarhurin tieto, puutarhaharrastajan tieto ja kulttuurintutkijan tieto? Koska kyseessä on hermeneuttinen tutkimus, on olennaista tiedostaa, mistä esiymmärrykseni rakentuu. Ymmärränkö todella, vai luulenko vain ymmärtäväni? Jätänkö asioita kysymättä, koska pidän niitä itsestäänselvyyksinä? Miten vältän ylitulkinnan? Estääkö vahva ennakkotieto ihmettelyn? Tutkijan omat merkityksenannot on erotettava haastateltavien merkityksenannoista. Siksi monitasoinen reflektointi on välttämätöntä läpi koko tutkimuksen.

 

Sanni Sivonen

Jatko­opiskelija, Kulttuuriantropologia

Suomenkieli ja kulttuuritieteet, Itä­Suomen yliopisto

sansivo(at)student.uef.fi

Kivenveiston kokeilu osana antropologista kenttätutkimusta Mamallapuramissa, Etelä-Intiassa

Antropologi Tim Ingoldin (2013) mukaan siinä missä etnografi tutkii jotakin, tavallaan ulkopuolisena tarkastelijana, antropologi sen sijaan osallistuu itse mukaan tutkimukseensa ja oppii tutkimuskohteestaan. Omassa kulttuurinantropologian oppialaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen kivenveistoa ja uskonnollisaiheista turistitaidetta Mamallapuramin kaupungissa, Tamil Nadun osavaltiossa eteläisessä Intiassa. Tutkimukseni kohteena ovat pääasiassa erilaisia hindujumaluuksia esittävät kivipatsaat ja niiden taiteelliset ja uskonnolliset merkitykset veistosten valmistajien, ulkomaalaisten turistien ja muiden paikallisten ihmisten näkökulmista. Näitä patsaita veistetään ja myydään Mamallapuramin kansainvälisillä turistimarkkinoilla ja ne ovat osittain samankaltaisia kuin kaupungissa tehtävät perinteiset, hindutemppeleitä ja kotialttareita varten valmistettavat jumalpatsaat.

Kerätessäni aineistoa tutkimuskohteessani kokeilin myös itse kivenveistoa. Kivenveiston kokeilu on melko suosittu aktiviteetti ulkomaalaisten turistien keskuudessa ja useat turistitaidetta valmistavat ja myyvät kaupat mainostavat sitä. Tätä kautta veistäjät saavat myös lisää asiakkaita ja istuskellessaan kadunvarsilla olevissa työpajoissa ulkomaalaiset turistit tutustuvat sekä veistäjiin, toisiinsa että muihin paikallisiin ihmisiin. Haastatellessani ulkomaalaisia turisteja turistitaiteen merkityksistä hyvin monen vastaajan mukaan omakohtainen kokemus veistotyöstä muutti heidän suhtautumistaan kivenveistoon ja myös kaupungissa myytävään turistitaiteeseen. Mamallapuramin veistosmarkkinoille on tunnusomaista samankaltaisten veistosten runsaus ja ylitarjonta, joka luo vaikutelman massatuotannosta ja mielikuvituksettomuudesta. Tämä taas osittain laskee esineiden markkinahintaa sekä harvinaisuusarvoa, vaikka se toisaalta myös vahvistaa käsitystä paikalle ja kulttuurille ”tyypillisestä” esineestä ja käsitystä Mamallapuramista kivenveistokaupunkina.

Esitelmässäni pohdin omakohtaisen kivenveistokokemuksen merkitystä ja vaikutusta omaan ymmärtämiseeni yhtäältä suhteessa Mamallapuramin kivenveistoon sekä toisaalta ulkomaalaisten turistien näkemyksiin. Kivenveiston kokeileminen antaa yleensä tuntuman työn haasteellisuudesta ja auttaa arvostamaan käsityönä valmistettua turistitaidetta uudella tavalla. Samaan aikaan lyhytaikainen veistokokeilu jää hyvin pinnalliselle tasolle, eikä saavuta sitä kokemusta, joka veistäjillä itsellään on työstään vuosikausien harjoittamisen tuloksena.

 

Anne Holappa

Turun yliopisto, digitaalisen kulttuurin jatko-opiskelija

anmahol(at)utu.fi

Kun tutkijan itserefleksiivisyys, kulttuurinen tietämys ja kokemushistoria ovat tulkinnan avainasemassa

Väitöskirjatutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, miten ihanteellinen puoliso ja heteroparisuhde kuvataan internetin kumppaninhakuilmoituksissa kielellisten ilmaisujen ja visuaalisten elementtien avulla. Erityisesti minua kiinnostaa se, mitä uutta digitaalinen ympäristö tuo kumppaninhakuun. Tutkimuksen tavoite on osoittaa yhteisesti jaettuja merkityksiä, kulttuurista tietoa eli skeemoja, sille, millaisena koetaan, nähdään ja esitetään ihanteellinen kumppani ja suomalainen heteroparisuhde 2010-luvulla verkkomaailmassa. Käytän teoreettisena lähtökohtana kulttuurista mallia.

Aineiston keruun suhteen olen pyrkinyt kattavuuteen, vaikka samalla tiedän, ettei yleistyksiä voi tehdä näin pienestä aineistosta. Käytännössä tarkastelen ilmoitusten kielellisiä aineksia, sisällöllisiä aineksia, sekä kuvien ja digitaaliseen ympäristöön liittyvän aineiston (linkit, hymiöt, sovellukset yms.) antamia lisämerkityksiä ilmoitusten välittämään viestiin. Tutkimusmenetelminä käytän teoreettista lähilukua, kulttuurista tekstianalyysia, ja teoriasuuntautunutta sisällönanalyysia. Ensin osoitan käytetyt metaforat, avainsanat ja erityisesti internetin kumppaninetsinnän kontekstiin liittyvän sanaston. Niistä ilmaisuista tai avainsanoista, joiden suhteen esiintyy toistoa, muodostan kategorioita teemoittain. Sama tehdään visuaalisen aineiston suhteen. Tutkijan refleksiivisyys, oma kulttuurinen tietämys ja oma kokemushistoria, on olennaista intertekstuaalisten ja -mediaalisten vihjeiden tunnistamisessa. Olen yrittänyt ratkaista tähän liittyvää subjektiivisuuden ongelmaa sillä, että johtopäätösten tekemisessä tutkijan kokemushistoriaa täydentää kuitenkin useampi vertailuaineisto.

Refleksiivisen antropologian hengen mukaan tutkija on aina mukana tutkimuksessaan.  Se tarkoittaa, että näkökulmaan vaikuttaa aina tutkijan ikä, persoona, sukupuoli, etnisyys ja muut vastaavat tekijät.  Siksi onkin luontevaa, että objektiivisuuden taakse piiloutumisen sijaan tutkija ja oma henkilökohtainen tutkijuus valintojen taustalla tuodaan näkyvästi esille. Mutta riittääkö tämä oikeasti tieteen tekemiseen?

 

Anna Rauhala

Helsingin yliopisto, kansatiede

anna.rauhala(at)helsinki.fi

Neulontaprosessi autoetnografisena kokemuksena

Neulonta elää 2000-luvulla uutta tulemista ja uudenlaista arvostusta. Pysähtyneisyyttä kuvanneet stereotypiat keinutuolissa harmaata villasukkaa neulovista mummoista ovat väistyneet ja tilalle on tullut trendikäs, tekijänsä luovuutta ilmentävä harrastus. Käsityön ja henkisen hyvinvoinnin yhteys on havaittu ja herättänyt keskustelua 2000-luvulla. Käsityön tekemisen on todettu olevan yksi keino lisätä tekijänsä subjektiivista hyvinvointia ja kokemuksia hyvästä elämänlaadusta. Paljon käsitöitä tekevät ovat myös kuvanneet tuntevansa itsensä onnettomiksi, mikäli eivät saa käyttää käsiään.

Neulonnan harrastajana tunnistan myös itsessäni edellä mainitut seikat käsityön tekijänä. Tarkastelen esityksessäni Neulontaprosessi autoetnografisena kokemuksena niitä kehollisia ja tunnetilan muutoksia, joita minussa tapahtuu neulontaprosessin aikana. Lisäksi pohdin omaa rooliani tutkittavana ja tutkijana tutkimusprosessin eri vaiheissa. Kerään aineiston tekemällä muistiinpanoja sekä mittaamalla sydämen sykettä yhden tuotteen valmistumisprosessin ajan. Esitys luo pohjan artikkelille, joka on osa väitöskirjatyötäni Suomalaisten neuleiden tarinoita. Neulonta Suomessa 1800-luvuun lopulta 2000-luvulle.

Tutkin väitöskirjassani neulomistaidon omaksumiseen, käsin neulottujen tuotteiden valmistukseen, käyttöön, arvostukseen ja merkityksiin vaikuttaneita tekijöitä sekä niissä tapahtuneita muutoksia Suomessa viimeisten 150 vuoden aikana. Tutkimusmenetelminä käytän esitysteoriaa sekä autoetnografiaa. Väitöskirja koostuu viidestä artikkelista, joiden aiheet ovat: 1. Neulomistaidon oppiminen ja opetus 2. Neuleet arjessa ja elämän käännekohdissa 3. Valtavirrasta poikkeavat neulojat ja poikkeusaikojen neuleet 4. Neuleet perinteen representaatioina 5. Neulontaprosessi autoetnografisena kokemuksena.

Haluaisin keskustella autoetnografisella menetelmällä kerätyn tutkimusaineiston tulkintatavoista sekä siitä, kuinka autoetnografisella otteella saatuja tutkimustuloksia olisi

mahdollista soveltaa laajempaan kulttuuriseen tulkintaan (tässä esimerkissä neulonnan merkityksistä tekijöilleen), ja millaista vertailuaineistoa se vaatisi.