Museot analyysin ja tulkinnan tekijöinä

Puheenjohtajat: FT Ildikó Lehtinen, FM Hanna Forssell ja FL Mari Immonen (ildiko.lehtinen(at)nba.fi; hanna.forssell(at)helsinki.fi, mari.immonen(at)saunalahti.fi)

Kansatieteen päivien 2014 teemat, analyysi ja tulkinta, koskettavat myös museoita. Niissä tehtävän analyysin lukijoita ovat museokävijät, jotka tulevat näyttelyihin, lukevat julkaisuja tai seuraavat museoiden viestintää sosiaalisen median kautta. Eri medioissa esiteltävät esine-, kuva- ja teosvalinnat nousevat museoiden omista kokoelmista ja perustuvat tutkijan valintaan, mutta onko tämä tulkinta aina se oikea?

Kutsumme Kansatieteen päivien museotyöryhmään kaikki ne, jotka ovat kiinnostuneita museoissa tehtävästä tutkimusaineistojen avaamisesta yleisön suuntaan. Esitelmissä toivomme kuulevamme ajatuksia ja kokemuksia museoaineistojen parissa työskenteleviltä, analyysin tekemisestä, sen välittämisestä ja vastaanottamisesta sekä saadusta palautteesta. Mikä on se viesti, jonka haluamme kertoa eteenpäin?

 

ABSTRAKTIT

 

Katriina Siivonen

Åbo Akademi

katriina.siivonen(at)abo.fi

Museoiden mahdollisuudet osallistavan muisti- ja tulevaisuustiedon tuottamiseen

Pohdin esitelmässäni sitä, miten kulttuurin prosessuaalinen luonne ja ajallinen ulottuvuus menneestä nykyisyyden kautta tulevaan voisivat tulla esille museoiden toiminnassa, ja miten museokävijät voisivat vaikuttaa tähän.

Määritän kulttuurin kolmen eri ulottuvuuden muodostamaksi kokonaisuudeksi. Ensinnä kulttuuri koostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa välittyvästä aineellista ja aineettomasta perinteestä. Toiseksi se muodostuu kulttuurin perinnöllisyydestä eli jotakin ihmisryhmää sisäisesti ajassa ja tilassa yhdistävästä perinteestä. Kolmas kulttuurin kokonaisuuteen kuuluva kulttuurin olemassaolon muoto on kulttuuriperintö, joka on keskeinen kulttuuripoliittinen käsite niin Suomessa, Euroopassa kuin globaalistikin.

Oleellista kulttuurin kulkemisessa menneestä tulevaan on kulttuuripiirteiden välittäminen ja välittyminen ihmiseltä toiselle. Nähdäkseni sitä tapahtuu kolmella eri tavalla. Ensiksi kyse on perinteen jatkuvuudesta huolehtimisesta, siis menneen ajan ilmiöiden säilyttämisestä ja niiden nostamisesta näkyvään arvoon kulttuuriperintönä. Toiseksi on kyse perinteen uusiutumisesta huolehtimisesta, siis innovoinnista eli mahdollisimman uudenlaisten ja haluttavien kulttuuripiirteiden tietoisesta tuottamisesta. Molemmat vaativat paljon aktiivista työtä ja maailman muuttamista haluttuun suuntaa: säilyttävään tai uudistavaan. Kolmas kulttuuria tulevaisuuteen vievä kulttuuripiirteiden välittymisen muoto on perinteen uusiutuminen ja variointi arjessa. Kyse on totunnaisuudesta ja tavanomaisuudesta, jotka eivät ole muuttumattomia vaan jatkuvasti ja huomaamattomasti muuttavat kulttuuria kohti uusia tulevaisuuden muotoja.

Esitän esitelmässäni ajatuksellisen mahdollisuuden siitä, miten museot voisivat olla mukana tässä kulttuurin muutosprosessissa osallistamalla ihmisiä paitsi muistitiedon, myös tulevaisuustiedon tuottamiseen siten että yllä mainitut kulttuurin kolme ulottuvuutta ja kulttuuripiirteiden kolme välittymisen tapaa tulevat huomioiduiksi.

 

Tomi Heikkilä

Espoon kaupunginmuseo

tomi.heikkila(at)espoo.fi

Miten näyttelyn sisältövalintoja tehdään? Esimerkki Espoosta                          

Miten ja mitä kerrotaan 200 m² museonäyttelyssä kaupungin 10 000 vuoden historiasta?

Avasimme Espoon kaupunginmuseossa uuden perusnäyttelyn syksyllä 2013. Kaupungin historiasta kertovan näyttelyn sisältötuotannon kriteerit ovat vaativammat kuin lyhytaikaisissa teemanäyttelyissä. Perusnäyttely on yksi kunnan peruspalveluista, jota muun muassa koulut käyttävät osana historiaopetustaan. Se palvelee myös laajempia kävijäkohderyhmiä kuin teemanäyttelyt. Näyttelyn moninaisista käyttötarkoituksista johtuen näyttelyllä haluttiin kertoa paljon, sen pienestä koosta huolimatta.

Miten museolla valittiin näyttelyn viesti ja tehtiin sisältövalinnat? Toimeksiantona oli tehdä näyttely joka ulottuu esihistoriasta tulevaisuuteen. Jokaisella museon työntekijällä on omaan asiantuntemukseensa perustuva näkökulmansa historiaan. Näyttelyn sisältöjen suunnittelemiseksi mielipidettä Espoon historian tärkeistä vaiheista kysyttiin myös kuntalaisilta.

Eri näkökulmien huomioon ottamiseksi ja näyttelyn viestin kannalta merkittävimpien ilmiöiden ja aiheiden valitsemiseksi näyttelynsuunnittelu toteutettiin prosessina, jossa laajoista aihealueista pystyttiin askel askeleelta tiivistämään ja kirkastamaan oleellinen. Osallistamalla koko museon henkilökunta prosessiin varmistettiin myös henkilökunnan sitouttaminen hankkeeseen. Lopulliset sisältövalinnat tehtiin yhteisten keskustelujen pohjalta ja parhaiden argumenttien perusteella.

Näyttelyn viesti on näyttelyntekijöiden tietoisesti tehty valinta, erilaisiin lähteisiin perustuva subjektiivinen tulkinta historiasta. Näyttelyn viestin muotoilemiseen vaikuttavat käytettävissä olevat esine- ja arkistokokoelmat, mutta myös valmisteluaika, budjetti ja näyttelytila.  Näyttelyn sisältösuunnittelu on ihmisten tiedon ja näkemysten pohjalta valitun viestin ja museon kokoelmista löytyvän aineiston välistä vuoropuhelua.

 

Kari Huuskonen

FT, museoamanuenssi

kari.huuskonen(at)nkl.fi

Erikoismuseoiden identiteetti – esimerkkinä Näkövammaismuseo

Valtaosa maamme paikallis- ja erikoismuseoista on perustettu yksityisen harrastuksen pohjalta omistajayhteisönään yleensä jokin kotiseutu- tai museoyhdistys, säätiö tai muu oikeustoimikelpoinen taho. Nykyisten niukkojen taloudellisten resurssien aikana ne joutuvat pohtimaan yhä kriittisemmin olemassaolonsa filosofiaa ja identiteetin perustoja. Ei riitä, että museot kannattelevat edustamansa yhteisön suhdetta menneisyyteen tai heijastelevat sen kollektiivista muistia. Niiden on kyettävä olemaan osa yhteisönsä kuvaa tässä ja nyt, herättelemään keskustelua ja olemaan kosketuksissa ihmisiin.

Esitelmäni aiheena on erikoismuseoiden identiteetti, jota lähestyn Näkövammaismuseon näkökulmasta eräänlaisena tapausesimerkkinä. Monien muiden pienten museoiden tavoin se ei pysty kilpailemaan suurten toimijoiden kanssa kävijämäärillä eikä yleisöön vetoavilla meganäyttelyillä. Toisaalta tämä ei myöskään ole koskaan ollut museolle mikään itsetarkoitus. Museon vahvuudet ja olemassaolon perusteet löytyvät omistajayhteisön arvoista, kalendaarijuhlista ja perinteistä, joiden kautta museo osallistuu yhteisön arkeen ja juhlaan avaamalla niiden historiallisia taustoja ja merkityksiä.

Pyrin valottamaan esitelmässäni, millaista on museoamanuenssin arki pienessä vammaishistoriallisessa erikoismuseossa? Miten museo voi toiminnallaan vahvistaa edustamansa yhteisön yhteisöllisyyden tunnetta ja kokemusta, toisaalta heikentää tai romuttaa sitä? Mitä on julkisuus ja miten museo voi toiminnallaan osallistua yhteisössään sen rakentamiseen?

 

Päivi Andersson

Keski-Suomen museo

paivi.andersson(at)jyvaskyla.fi

Rakennustutkimus

Olen Keski-Suomen museon pitkäaikainen rakennustutkija, ja aikanaan 1970-luvulla suorittanut kansatieteenkin opintoja Jyväskylän yliopistossa. Pääasiallisesti olen kuitenkin ollut työikäni  rakennustutkija Keski-Suomen museossa. Viimeisin suuri ponnistus kulttuuriympäristötiedon ja -tietoisuuden kehittämiseksi on maakunnallisen modernin rakennusperinnön inventointihanke 2012 – 2014. Hankkeessa on kolme projektitutkijaa ja koordinointivastuu on minulla, joka olen tehnyt rakennusinventointi- ja rakennussuojelutyötä aina sieltä 1970-luvun lopulta lähtien muodossa tai toisessa. Me tuotamme tietosisältöä hankkeessa modernin rakennusperinnön teemoista 1900-luvun jälkipuoliskolta, sen lisäksi että tietoa karttuu normaalin rakennusinventointityön tuloksena rakennuksista, alueista, kohteista.

Tutkimus kohdistuu pitkälti rakennuksiin ja rakennettuihin ympäristöihin joita kukaan ei ole vielä tutkinut tai pitänyt tärkeänä mutta jotka nyt ovat mitä suurimmassa määrin muuttumassa mielenkiinnon kohteiksi, kun yhteiskunta ajaa alas monia toimintojaan. Historiallisten kerrostumien kehitys ilmiötasolla ja toisaalta alueellisesti kiinnostaa minua ja kollegoitani kovasti. Eihän kysymys ole vain arvomuutoksista, vaan myös aidoista ja konkreettisista kehitystapahtumista,  jotka alkavat vaikuttaa nykyisyyden hallintaan, kulttuuri-identiteetin muodostumiseen ja vähitellen  myös yhteiskuntarakenteisiin ja ekosysteemien toimintaan

Kansankulttuurin kehityksen näkökulmasta tilanne on hyvin mielenkiintoinen ja haluaisinkin kertoa taustapohdinnoista joita tällaiseen rakennusperintöinventointiin liittyy ja toisaalta siitä, miten tietovarallisuus – paikallisuudesta maailmanperinnöksi – oikein nousee arvolähtöiseksi toiminnaksi.  Maailmanperintökohteiden hoito- ja käyttösuunnitelmien prosessointiin osallistuneena joudun tavan takaa pohtimaan tutkijan vastuuta näissä kysymyksissä. Lisäoppi asian tiimoilta on itselle ja tutkijakehitykselle varmasti tärkeää. Uskoisin että tästä pystyisin jotakin puhumaan, vaikka sen käsittäminen on minulle itselleni ollut hyvin vaikeaa näihin päiviin asti.  Osasyynä on varmasti nykyisyyden mureneminen historiaksi, joka ei tunnu päättyvän juuri koskaan.

 

Mikko Teräsvirta

Suomen kansallismuseo / Seurasaaren ulkomuseo

mikko.terasvirta(at)nba.fi

Mitä uusia analyysejä, tulkintoja ja näkökulmia ulkomuseo voi tarjota 2000-luvun yleisöille? Keille kaikille museon kokoelmat voivat kertoa tarinoitaan?

Tuskin on olemassa kansatieteellisempää museota kuin Seurasaaren ulkomuseo on. Museon perustaminen liittyy vahvasti koko Suomen museolaitokseen historiaan. Filosofian tohtori A.O. Heikelin 1909 perustama Seurasaaren ulkomuseo on kertonut eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien suomalaisten elämästä maaseudulla jo yli sadan vuoden ajan. Miten museo aikoo olla edelleen kiinnostava kohde seuraavan sadan vuoden ajan? Miten museon kertoma tarina muuttuu suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa, otetaanko esimerkiksi ulkomaalaistaustaiset suomalaiset mukaan museoon kertomaan omaa tarinaansa?

Uusia kävijäryhmiä tullaan houkuttelemaan museoon esimerkiksi laadukkailla tapahtumilla, monipuolisella ohjelmalla ja entistä paremmin toimivilla museoteknisillä ratkaisuilla. Museon näyttely kertoo kuitenkin omaa tarinaansa, joka ei ole muuttumassa. Museorakennukset ja niihin sijoitetut esineet ovat pysyneet koko museon historian ajan varsin samanlaisina. Ulkomuseon näyttelyissä tapahtuu ainoastaan pieniä muutoksia, eikä kokoelmia kartuteta aktiivisesti. Tässä suhteessa Seurasaaren ulkomuseo eroaa monista muista suomalaisista museoista. Millä tavoin museo voi muuttaa sanomaansa nykyaikaa vastaavaksi?

 

Päivi Roivainen

Turun yliopisto

paivi(at)savolaiset.fi

Määränsä kutakin. Määrällisesti museoesineistä

Tutkin väitöskirjassani lastenvaatteita materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuksen lähteenä käytän museokokoelmia. Luodakseni kokonaiskuvan lastenvaatekokoelmista yhdistän kvalitatiivisia ja kvantitatiivisia menetelmiä. Tässä puheenvuorossa keskityn määrällisten menetelmien problematiikkaan.

Museokokoelmien karttuminen on monisyinen prosessi, jossa näkyvät eri aikakausien kokoelmapoliittiset painotukset ja linjaukset ja toisinaan myös kokoelmista vastaavan henkilökunnan suuntautuneisuus, suhteet ja mielenkiinnon kohteet. Kvantitatiivisen näkökulman avulla pyrin hallitsemaan käytettävissä olevan aineiston suurta määrää muuttamalla massan mitattavissa oleviksi määreiksi.

Mitä määrällinen analyysi kertoo museokokoelmista? Mitä museokokoelmat kertovat tutkimuskohteesta? Mitkä ovat menetelmän vahvuudet ja heikkoudet esineellisen aineiston käsittelyssä?

Tutkin väitöskirjassani lastenvaatteita materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuksen lähteenä käytän museokokoelmia.

 

Hanna Forssell

Suomen kansallismuseo

hforssell(at)mappi.helsinki.fi

Tyypillinen suomalainen – Kansallismuseon kansatieteelliset perusnäyttelyt

Tarkastelen puheenvuorossani Kansallismuseon kansatieteen perusnäyttelyitä esityksinä Suomen kansan historiasta. Kansatieteen näyttelyiden luoma tunnusomaisen elämäntavan esitys on ollut niin suomalaisten oman identiteetin neulomista ja lujittamista, kuin myös suuressa määrin kansallinen visiittikortti museossa vieraileville ulkomaalaisille kävijöille.

Keskityn erityisesti siihen, kuinka museonäyttelyn kautta rakennetaan ja luodaan ilmiöstä tyypillinen. Tyypittelemällä eli luokittelemalla ilmiöstä tulee ymmärrettävämpi ja havainnollisempi, mutta samalla se tulee sivuuttaneeksi poikkeavan, epätavallisen ja erikoisen. Toisaalta myös tyypillisiä, suomalaiseksi koettuja ja tutkittuja, ilmiöitä on enemmän kuin yhteen museo-esitykseen mahtuu.

Kerran tarkoin mietitty ja luotu tyypittely muuttuu helposti pysyväksi. Vaikka esimerkiksi historiankirjoitus, tässä tapauksessa eritellymmin kansatieteen tutkimus, kulkee eteenpäin ja tarkistaa käsitteitään, tutkimuskohteitaan tai teorioitaan, ei museonäyttelyillä ole ollut välttämätöntä tarvetta muuttua sen rinnalla. Esimerkiksi ensimmäisen kansatieteen perusnäyttelyn 1916 toteuttanut U. T. Sirelius vaikutti vahvasti museon henkeen. Vuosikymmeniä näyttelyitä tehtiin “sireliaaniseen” malliin.

Valmistelen Kansallismuseon näyttelyitä käsittelevää väitöskirjaani Helsingin yliopistoon.

 

 Anna Möttönen

Keski-Suomen museo

anna.h.mottonen(at)gmail.com

Mikä kulttuuriperintö? Analyysia ja tulkintaa viidesluokkalaisten kulttuuriopintokäynneillä

Jyväskylän kaupungin viidesluokkalaiset vierailevat vuosittain Keski-Suomen museossa. Kyseessä on kaupungin opetustoimen kulttuuriopetussuunnitelmaan sisältyvä opintokäynti, jonka teemana on kulttuuriperintö. Opintokäynneillä käsitellään Keski-Suomen sekä oman kotikaupungin, Jyväskylän vaiheita. Tavoitteena on tarjota tietoa alueen kulttuuriperinnöstä. Mutta mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuuriperinnöstä? Kenen kulttuuriperintöä se on? Miten sitä välitetään eteenpäin?

Opintokäynnin aikana kulttuuriperintöä välitetään eri metodien avulla, esimerkiksi näyttelyiden, niissä olevien esineiden ja valokuvien sekä museolehtorin kerronnan kautta. Kaikki tämä edellyttää valikointia, tutkimusta ja tulkintaa, mikä on alkanut jo siitä, kun kokoelma-amanuenssi on tehnyt päätöksen ottaa tietyn esineen osaksi museon kokoelmia. Myöhemmin esine asetetaan määrättyyn kohtaan näyttelyä, osaksi tarkoin harkittua kontekstia, ja jälleen ollaan tekemisissä tulkinnan kanssa. Museossa vieraileva viidesluokkalainen ei siis kohtaa ”alkuperäistä” kulttuuriperintöä, vaan usean museoammattilaisen kautta kulkeneen tulkinnan siitä. Tämäkään ei ole lopullinen versio, vaan viimeinen tulkintaprosessi tapahtuu opintokäyntitilanteessa, jossa viidesluokkalainen liittää oppimansa osaksi omaa kokemusmaailmaansa. Voidaankin ajatella, että kulttuuriperintöä ei niinkään ole museoesine, valokuva tai edes historiallinen rakennus, vaan se, mitä muodostuu kävijän omien tulkintaprosessien seurauksena.

Teema liittyy tekeillä olevaan väitöskirjaani, jossa tutkin, millainen rooli kulttuurihistoriallisella museolla on kasvattajana. Museoiden tekemään kasvatustyöhön sisältyy jatkuvaa analyysia ja tulkittujen sisältöjen välittämistä yleisölle. Useat kulttuurihistorialliset museot käyttävät museokasvatustyöstään nimeä kulttuuriperintökasvatus, mikä kuvaa hyvin kasvatustyön sisältöä ja erityislaatua: keskiössä on nimenomaan kulttuuriperintö. Kulttuuriperintö-käsite onkin myös omassa tutkimuksessani keskeinen kiinnostuksen kohde. Case-tutkimukseni käsittelee edellä kuvattuja viidesluokkalaisten opintokäyntejä. Oppilaiden kertoessa kokemuksistaan pääsen näkemään väläyksiä heidän kulttuuriperintöön liittyvästä tulkintaprosessista: Mitkä asiat jäivät mieleen, mitkä tulivat osaksi heidän kokemusmaailmaansa? Parhaimmillaan pystyn tavoittamaan prosessia, jossa museon välittämä kulttuuriperintö muovautuu osaksi oppilaiden kulttuuriperintöä.

 

Inkeri Hakamies

FM, kansatieteen jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto

inkeri.hakamies(at)gmail.com

Museon tulkinnat

 Museot välittävät yleisölleen tietoa ympäröivästä maailmasta, historiasta ja kulttuureista, mutta minkälaisia tulkintoja ne tuottavat ja tarjoavat omasta roolistaan ja historiastaan? Toisaalta museo ei ole ainoa aktiivinen osapuoli, vaan myös museokävijät ja muu yleisö voivat tehdä omaehtoisesti tulkintojaan museon toiminnasta.

Tutkin museoiden ja yleisön välisiä suhteita tarkastelemalla esitelmässäni kahta museoiden teettämää kyselyaineistoa, joista toinen on Esinekeruusta entisaikaan -kyselyn aineisto. Kyselyn on teettänyt Museoviraston keruuarkisto vuonna 1978, sen kysymykset on laatinut Pirkko Sihvo ja siihen on saatu vastauksia noin 450 sivua. Kysymysten johdannossa painotetaan, että kysely koskee lähinnä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniä, jolloin ylioppilaat, stipendiaatit ja museon virkamiehet keräsivät merkittävän osan Suomen kansallismuseon esinekokoelmista. Vastaajat ovat kuitenkin muistelleet paitsi Kansallismuseon, myös paikallisten kotiseutumuseoiden ja kaupallisten toimijoiden esinekeruuta aina 1960-luvulle asti.

Toinen hyödyntämäni aineisto on vuonna 2008 teetetyn Minun museomuistoni -kyselyn aineisto. Kyselyn järjestivät Valtion Taidemuseo, Museovirasto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Suomen museoliitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto osana laajempaa museohistoriaprojektia ja siihen tuli vastauksia 40 vastaajalta yhteensä 496 sivua. Aineistoa säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa. Kysely oli suunnattu museokävijöille ja saaduissa vastauksissa käsitellään muun muassa lapsuuden museokäyntejä ja sitä, mitä tietyt museot tai museo käsitteenä ja instituutiona ovat vastaajille merkinneet.

Millaisia tulkinnan mahdollisuuksia edellä mainitut aineistot tarjoavat? Mitä ne kertovat museoiden ja ”kentän” suhteesta, museotyöntekijöiden vallankäytöstä ja eri osapuolten museokäsityksistä? Ovatko osallistujat vastanneet esitettyihin kysymyksiin, vai ovatko muut asiat olleet heille merkityksellisempiä? Kenen tulkinta museosta on perustelluin?

Esitelmä liittyy tekeillä olevaan väitöskirjaani, jossa tutkin Suomen museohistoriaa muistitietoaineiston kautta.