Eri tarkoituksiin kirjoittamalla tuotetut aineistot ovat tyypillisiä lähteitä kansatieteessä, etnologiassa ja folkloristiikassa sekä niiden lähitieteissä. Toivotamme kirjoitettujen aineistojen parissa työskentelevät pohtimaan yhdessä tekstien analyysiin ja tulkintaan liittyviä kysymyksiä mahdollisimman laaja-alaisesti. Haluamme nostaa keskustelun kohteiksi, miten analysoida ja tulkita kirjallisia aineistoja ja mikä on kirjoitetun kerronnan rooli ja merkitys nykytutkimuksessa. Kirjallisia lähteitä voivat olla esimerkiksi kyselyiden ja keruiden kautta tuotetut kuvaukset tai erityyppiset mediatekstit. Keskeisenä kysymyksenä on, miten kirjallinen muoto vaikuttaa kokemuksen, ymmärryksen ja tiedon muodostumiseen tutkimuksessamme.

Meitä kiinnostaa myös, millaista tietoa kirjallisista lähteistä tänä päivänä etsitään – vastaavatko tutkijoiden tiedonintressi ja kirjallisten lähteiden tarjoamat mahdollisuudet toisiaan. Toivomme myös pohdintaa siitä, mikä on kirjoitettujen aineistojen ja muiden (esimerkiksi haastattelemalla hankittujen) etnografisten aineistojen suhde. Tutkimuseettisesti ajankohtainen kysymys on muun muassa se, millainen rooli kirjoittajilla ajatellaan olevan tutkimuksessa: ovatko he esimerkiksi kyselyvastaajina tai päiväkirjan kirjoittajina kanssatutkijoita, ja jos ovat, mikä merkitys tällä on esimerkiksi kirjoittajien anonymisointiin. Entä miten tämä lähderyhmä elää ajassa: miten internetin ja esimerkiksi sosiaalisen median käyttö uudistaa tai voisi uudistaa kirjallisten lähteiden muotoja ja tulkintaa?

ABSTRAKTIT

Aura Kivilaakso

aura.kivilaakso(at)gmail.com

Mediatekstit toden heijastumina ja muunnelmina

Ajankohtaisia, ihmisiä yhteisesti puhuttavia aiheita käsitellään viestimissä eri tavoin. On sanottu, että medialla on sekä norminmukainen, muodollinen roolinsa tiedon levittäjänä, jolloin se toimii politiikan, lakien ja talouselämän ehdoilla että toisaalta representatiivinen rooli kansan äänenkantajana. Kriittistä diskurssianalyysiä edustavan Norman Fairclough’n mukaan mediatekstit eivät ainoastaan heijasta todellisuutta, vaan ne myös tuottavat omia muunnelmiaan todellisesta asiaintilasta. Näin ajateltuna median välittämistä viesteistä muodostuu suurempi, pienistä paloista rakentunut keinotekoinen todellisuutensa, jolla voi myös olla vaikutusta toteutuvaan tapahtumien kulkuun.

Mediatekstejä analysoimalla voidaan havaita, että tiedotusvälineet levittävät toisinaan hyvin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä samoista uutisaiheista. Osa näistä viesteistä jää elämään ja ne kanonisoituvat vallitseviksi, myöhemmin muisteltaviksi tarinoiksi. Pohdin esitelmässäni mediatekstien rakentaman kollektiivisen todellisuuden sekä sen muodostavien pienten kertomusten suhdetta. Esitelmäni pohjaa tekeillä olevaan väitöskirjaani, joka käsittelee Helsingin Puu-Käpylän suojelua edeltäneiden sanomalehtikirjoitusten välittämää aiheen niin sanottua julkisuuskuvaa. Esitelmässäni keskeiseen asemaan astuvat aineistoni sisältämät diskurssit ja niiden käsittämät sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset mallit. Pohdin, millaisia valtajärjestelmiä ja hierarkioita aineistoni osoittamaan vallitsevaan, julkiseen keskusteluun kätkeytyy.

Ann-Helen Sund, doktorand vid Åbo Akademi, etnologi.

ansund(at)abo.fi

Tonalities of making

In what ways is it meaningful to make things that one use and surround oneself with? How do such practices enter, establish themselves or disappear from people’s lives and what is being made? Based on my ongoing research project, I want to discuss the processes of designing a questionnaire on the practices of “doing it yourself” and analyzing the responses. Inspired by Bruno Latour’s recent work on modes of existence, I am interested in how the activities of making are articulated, in what vocabulary and connected to what domains. What different tonalities can be distinguished and how do these relate to different modes, such as technology, morals and habit? Being attentive to misinterpretations, frictions, hesitations – what Latour calls category mistakes – can help follow the plurality of reasons, interpretative keys or categories, involved in the activities described and capture continuity and change in the directions of activity. In that way, analytical access is gained through category mistakes and by acknowledging a plurality of categories.

Taija Kaarlenkaski

Itä-Suomen yliopisto, perinteentutkimus

taija.kaarlenkaski(at)uef.fi

”Meidän raawaseläimemme ovat yleisesti jotenkin onnettomassa tilassa”. Kirjoituksia 1800–1900-lukujen vaihteen karjanhoidosta

Tuotantoeläinten elinolosuhteista, hyvinvoinnista ja ihmisten suhteista näihin eläimiin keskustellaan nykyisin paljon. Väitöskirjassani (Kaarlenkaski 2012) tutkimistani lehmäaiheisista kirjoituskilpailuteksteistä hahmottui kertomus siitä, että ihanteellinen suomalainen nautakarjatila on suhteellisen pieni ja karjaa kohdellaan siellä yksilöllisesti. Tällaisella karjanhoidolla nähtiin olevan maassamme pitkät perinteet. Mutta millaiselta tilanne näytti 100–150 vuotta sitten?

Tässä esityksessä keskeisimpänä tarkastelukohteena ovat SKS:n Kansanrunousarkistoon tallennetut nautakarjanhoitoa käsittelevät kansatieteelliset kuvaukset. Pääasiassa 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa kirjoitetut tekstit ovat vastauksia kansatieteellisiin kyselyihin, joissa käsiteltiin myös nautakarjanhoitoa. Kysely oli luonteeltaan varsin toisenlainen kuin viime vuosikymmeninä eri aiheista järjestetyt kirjoituskilpailut. Se sisälsi runsaasti yksityiskohtaisia kysymyksiä esimerkiksi eläinten ruokinnasta, laiduntamisesta ja teurastuksesta. Osa vastauksien kirjoittajista oli talollisia, osa taas esimerkiksi opettajia tai pappeja. Kyselyn luonteesta johtuen vastaukset käsittelevät karjanhoitoa hyvin yleisellä tasolla: kerronta on suurimmaksi osaksi passiivimuotoista, ja henkilökohtaisia kokemuksia käsitellään hyvin vähän. Vaikka vastaustekstejä voi pitää lähinnä kuvauksina tai raportteina, niiden pohjalta voi myös hahmottaa kuvaa siitä, millaisena aikalaiset näkivät karjanhoidon ja ihmisten ja kotieläinten suhteet 1800–1900-lukujen vaihteessa. Kansatieteellisten kuvausten lisäksi hyödynnän post doc -tutkimuksessani perinneaineistoja, kuten karjanhoitoon liittyviä taika- ja loitsumuistiinpanoja sekä kyseisenä ajanjaksona julkaistuja karjanhoito-oppaita ja aiheeseen liittyviä sanomalehtikirjoituksia.

Alustavan analyysin perusteella aineistojen tuottama kertomus aikakauden karjanhoidosta ei vastaa käsitystä ”vanhojen hyvien aikojen” eläinsuhteista: karjatalous oli tuolloin vasta muotoutumassa maatalouden päätuotantosuunnaksi, ja niin eläinten olosuhteissa kuin karjanhoidon menetelmissäkin nähtiin paljon puutteita. Esityksessäni pohdin myös sitä, kenen ääni aineistoissa kuuluu. Tekstejä ovat tuottaneet lähinnä perinteenkeruusta ja/tai maatalouden ja karjanhoidon edistämisestä kiinnostuneet miehet, kun taas karjaa hoitivat tuolloin lähes yksinomaan naiset. Naisten äänien tavoittaminen aineistoista on kiinnostava tutkimuksellinen haaste.
 

Laura Puromies

lakapu(at)utu.fi

Muisteleva keho ja kerrottu kokemus – Sauna kerronnan kohteena

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto on järjestänyt kaksi kilpakeruuta Saunasta vuosina 1992 ja vuonna 2010. Keruiden otsikot ja ehdotetut kirjoitusteemat ovat eri, mutta vastaukset hyvinkin samantapaisia. Mitä tämä voi kertoa saunasta ja kilpakeruista muistitietoaineistojen keruumuotona? Pohdin esityksessäni kirjoittamalla kerrotun aineiston luonnetta: kuka kertoo ja kenelle, ovatko ne vastauksia kysymyksiin, muistoja kokemuksista vai esityksiä oletetusta?

Pohdin erityisesti aineistosta välittyvää kehollisuutta ja sitä, miten aistit, tunteet ja keholliset kokemukset välittyvät muisteluaineistossa. Pohdin myös kokemuksen ja esittämisen pooleja, vastaajan asemaa kysymysten edessä ja tutkijan roolia etsiä vastauksista sitä, mitä ei ole kysytty.