Kuka sinun tutkimuksessasi tietää?

Dialogisen tulkinnan mahdollisuudet etnografiassa

Puheenjohtajat: Anne Ala-Pöllänen (anne.ala-pollanen(at)helsinki.fi) ja Miia-Leena Tiili (miia-leena.tiili(at)helsinki.fi)

Työryhmässä pohditaan etnologian tiedonmuodostuksen dialogisuutta sekä yhteistyöetnografian mahdollisuuksia. Haluamme kiinnittää huomiota tutkimuksen osapuolten positioihin, niistä käytäviin neuvotteluihin ja siihen, mikä vaikutus erilaisilla tietämisen paikoilla ja tavoilla on tulkintaan.

Lähdemme ajatuksesta, että kulttuuri on substantiivin sijaan verbi ja tuotteen sijaan prosessi. Aineistonkeruussa ja etnografisessa kenttätyössä tutkija ja tutkittavat heittäytyvät luovaan vuoropuheluun. Mitä metodologisia seurauksia on siitä, että kenttätyö mielletään yhteistoiminnalliseksi esitykseksi ja intersubjektiiviseksi läsnäoloksi yksisuuntaisen tiedonkeruun sijaan? Kiihkeinkin esityksellinen ja kehollinen kokemus joudutaan välittämään lukijoille kirjoitetun tekstin avulla. Mikä silloin on ruumiillisen kokemisen ja osallistavan kenttätyön anti tulkinnalle?

Vuorovaikutteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta korostava lähestymistapa herättää tarkastelemaan tutkimuksen valta-asetelmia. Mitä tutkimuseettisiä seurauksia on etnologisen etäisyyden ja läheisyyden vaihtelulla? Entä sillä, että tutkittavat saisivat itse esittää kokemuksensa? Koska tutkimus tuotetaan usein vakiintuneissa, akateemisissa konventioissa, ovat keinot osapuolten tulkintojen tasa-arvoiseen esittämiseen rajatut. Mitkä ovat monikollisten tulkintojen auki kirjoittamisen vaihtoehdot ja retoriset ongelmat?

 

ABSTRAKTIT

Elina Hytönen-Ng (kulttuurintutkimus ja etnomusikologia, Itä-Suomen yliopisto), elina.hytonen(at)uef.fi

Etnografisen läheisyyden ja etäisyyden rajoilla

Etnografinen kenttätyö vaatii usein varsin läheisiä suhteita tutkijalta ja hänen tutkittaviltaan. Tämän läheisyyden on katsottu olevan tärkeä osa validin tutkimusaineiston keräämistä ja tutkittavien oman käsityksen ja kokemusten saavuttamista. Tutkimuksen kosketellessa arkoja aiheita, esimerkiksi henkisiä harjoituksia tai alkoholin ja huumausaineiden käyttöä, on tutkijan ja tutkittavien läheisyys välttämätön osa luottamussuhteen syntymiselle ja ilmiöiden taustojen syvemmälle ymmärtämiselle. Toisinaan tämä läheisyys aiheuttaa kuitenkin ongelmia tutkijan irtautuessa kentältä ja hakiessa uusia kontakteja tai tutkimusaiheita. Avaininformanttien menettäminen taas osaltaan aiheuttaa uudenlaisia ongelmia tutkijan palatessa kentälleen myöhemmin.

Tutkijan oma asema taas aiheuttaa tutkimuskentällä läheisyyttä ja etäisyyttä haettaessa erilaisia eettisiä kysymyksiä. Eettiset pohdinnat ovat erityisen ongelmallisia, mutta samalla äärimmäisen tärkeitä silloin, kun tutkittavat ovat tutkijan ystäviä: Voiko tutkimustilanteen ulkopuolella kuultuja keskusteluita käyttää osana tutkimusaineistoa jos ne ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä, mutta niitä ei ole lausuttu tietoisena siitä, että tutkija saattaa käyttää niitä osana tutkimustaan? Kuinka tutkijan objektiivisuus tulisi säilyttää silloin kun tutkittavat puhuvat negatiivisesti avaininformantista? Kuinka säilyttää objektiivinen suhde tutkimuskenttään silloin kun avaininformanttina toimivan ystävän kanssa on vastoinkäymisiä? Kuinka tutkijana tulisi positioitua kun yhteiskunnan laitamille sijoittuvat tutkimuksen kohteet rikkovat järjestyssääntöjä ja olettavat tutkijan asettuvan heidän puolelleen?

Esitelmässä käsitellään näitä aiheita ja kysymyksiä kolmen eri tutkimusprojektin kautta. Kahdessa tutkimusprojektissa on käsitelty jazzmuusikoiden työympäristöä ja huippukokemuksia Britanniassa. Kolmannessa pienimuotoisemmassa projektissa käsiteltiin katusoittajien tilannetta ja toimintaa Lontoon South Bankin alueella.

 

Anne Ala-Pöllänen (kansatiede, HY), anne.ala-pollanen(at)helsinki.fi

Aavoilla ja aalloilla – etnografiaa kentällä ja verkossa

Kenttätyö sanan perinteisessä merkityksessä tarkoittaa fyysistä läsnäoloa tilassa, jossa tutkimuksen kohde on läsnä. Kehollisen läsnäolon seurauksena kenttätyötilanne on fenomenologisesta näkökulmasta väistämättä intersubjektiivinen: kenttätyöntekijä muodostaa kokemuksen kohteestaan eläytymisen kautta. Eläytyminen – jota on tarkasteltu myös empatian termein – edellyttää ”minän” ja ”toisen” samankaltaisuutta filosofisen normaaliuden kontekstissa. Kuitenkin, Edmund Husserlin mukaan toiset ihmiset eivät ole vain mahdollisia eläytymisen kohteita, vaan maailmakokemuksissamme vaikuttavia subjekteja. Siten tilanteet kentällä ovat vastavuoroisia, halusimme tai emme.

Kentän vastavuoroisuus, eri subjektien välinen yhteys, näkyy merietnologille parhaimmillaan suljetuissa laivayhteisöissä, jossa jokaisella – myös kenttätyöntekijällä – on tarkasti määrätty roolinsa. Tiivis työrupeama ja intensiivinen läsnäolo luovat yhteenkuuluvuutta, mikä helposti muodostuu eletyksi yhteiseksi maailmaksi. Siinä hetkessä yhteistyö on itsestään selvyys, kaikki työskentelevät saman päämäärän hyväksi. Merimiehiä tutkivan etnologin kenttä ei kuitenkaan ole ainoastaan laivan päällä, vaan on laajentunut yhteiskunnan tavoin virtuaaliseen maailmaan. Internet on mahdollistanut monenkirjavan joukon keskustelu-, mielenilmaus- ja muistelumahdollisuuksia, joista merenkulun osalta suuri osa on merimiesten omaehtoisesti perustamia foorumeja. Näillä ”kentillä” haisee silli ja suola aivan kuin seilaisi mukana vanhoilla tramppilaivoilla. Laivaelämää vähintään kenttätöissä kokeneelle näihin tarinoihin on helppo hypätä mukaan ja elää samoilla aalloilla kuin kirjoittajat. Eroaako tämä kokemus laivaetnografiasta? Voiko vastavuoroisuutta kokea myös virtuaalisissa kohtaamisissa? Edellyttääkö intersubjetiivisuus aina fyysistä läsnäoloa?

Esityksessäni tarkastelen kahta merenkulun kenttää, laiva- ja nettiyhteisöjä, yhteistyöetnografian näkökulmasta. Pohdin missä määrin tutkijan osallisuus ja läsnäolo vaikuttavat kohteiden tapaan tuottaa merimiehisyyttään, esittää merimiestä, miten kohteen mahdollinen osallistaminen prosessiin muuttaa tätä. Onko yhteistyöllä eri asteita, voiko harjoittaa yhteistyötä vain osittain? Miten osallistaminen muuttaa kanssakäymisen roolijakoa?

 

Jenni Mölkänen (sosiaali- ja kulttuuriantropologia, HY), jenni.molkanen(at)helsinki.fi

Liike, paikka ja etnografinen tulkinta Marojejyn luonnonpuiston läheisissä kylissä Koillis-Madagaskarilla

Antropologiassa paikka on ymmärretty kulttuurisena prosessina, ei staattisena vaan muuttuvana ja moninaisena (esim. Hirsch 1995). Madagaskar on luonnonsuojelun ”kuuma piste” johtuen maan ”megabiodiversiteetistä”. Tieteellinen rationalisointi sekä Madagaskarin taloudelliset tavoitteet ovat viimeisen 10 vuoden aikana johtaneet siihen, että luonnonsuojelualueiden määrä on kolminkertaistettu. Maan koillisosissa Marojejyn kansallispuiston läheisissä kylissä asuvien kaskiviljelijöiden maan ja luonnonvarojen käyttö on rajoitettu sekä neuvoteltu uudelleen, kun viljelijöitä on palkattu esimerkiksi luonnonpuiston oppaiksi. Historiallisesti viljelijät ovat luoneet paikkoja hakkaamalla metsiä pelloiksi, rakentamalla taloja sekä luomalla hautoja metsään, mikä eroaa luonnonsuojelun tavoitteista, jossa metsää pyritään säilyttämään sen oletetussa alkuperäisessä tilassa.

Liike ja polut, missä ja miten ihmiset liikkuvat on kyläläisille paikan tekemistä, mikä tapahtuu niin kuvittelun kuin käytännön tasoilla. Päivittäinen viljelemiseen liittyvä liikkuminen on erilaista kuin esimerkiksi tietyssä nuoruuden ikävaiheessa ilmenevä mahdollisuuksien etsintään liittyvä liike, luonnonpuistossa tapahtuva tai myöhemmin elämässä, kun sukulaisten on tarkoitus lähettää kuolleen henkilön luut sinne mistä isä on kotoisin. Liikkuminen kertoo kuinka monissa eri tiloissa ihminen pystyy toimimaan sekä erottamaan ja toisaalta luomaan erilaisia paikkoja ja konteksteja, esimerkiksi luonnonpuiston oppaana, viljelijänä, suvun jäsenenä sekä tutkimusavustajana antropologille. Väitän, että tällaiseen historialliseen tilanteeseen osallistuminen tai siinä eläminen mahdollistaa elävämmän ja monipuolisemman etnografian kirjoittamisen, sillä kokemus auttaa ymmärtämään samassa kontekstissa elävien ja toimivien käsitteitä ja käytäntöjä, joissa ne ilmenevät ja muotoutuvat.

 

Pirkko Raitasalo (kansatiede, HY), pirkko.raitasalo(at)helsinki.fi

Kollektiivista kertomusta purkamassa

Palaan väitöskirjassani vuonna 1976 tekemiini haastatteluihin, joiden pääteemana oli paikallinen juhlatapa, muolaalaiset kihupyhät. Suomalaisessa kansatieteessä haastattelijan oli hyvä vielä 1970-luvulla omaksua pääasiallisesti neutraalin, lähes ulkopuolisen tarkkailijan rooli.  Vasta myöhemmin, 1980-luvulta alkaen kenttätyö on meillä ymmärretty persoonallisena, emotionaalisena ja identiteettiä koskevana tehtäväkokonaisuutena, jossa refleksiivisyys on nostettu avainkäsitteeksi.

Nauhoitukset uudelleen kuunneltuani olen tehnyt runsaasti huomioita. Väitöstutkimustani ohjaa havainto, kuinka näytin valitsevan haastatteluni kulun kullekin haastateltavalle sopivaksi, ja teemahaastattelun luonne antoi siihen mahdollisuuden. Jokainen haastattelu on nyt myöhemmin tarkasteltuna tulkinnallisesti samanlainen, mutta myös erilainen. On hyvä tehdä havaintoja, mikä oli oma vaikutukseni juhlatavan tulkintoihin. Rakensimmeko periaatteessa yhteistä tulkintaa, ja mikä vaikutus oli toistemme tulkintoihin. Tutkimuskysymykseni tiivistyy, milloin olin tai halusin haastatteluissa olla ulkopuolinen ja milloin olin selvästi sisäryhmän jäsen.

Haastattelut muodostuvat kahdenlaatuisiksi tulkintakokonaisuuksiksi. Muisteleminen on välillä stereotyyppistä, yhteisöllistä kerrontaa, jonka kokoamiseen olin tuolloin itse valmistautunut tuttujen kansatieteellisten selitysmallien ja lähestymistapojen avulla.  Stereotyyppisten kuvausten ohella juhlan representaatiot koskevat subjektiivisia arviointeja haastateltavien omasta todellisuudesta, joihin he hakivat muistonsa omaan elämänhistoriaansa nojaten. Juhlaan liittyneitä stereotypioita ja yksilökuvauksia yhdistää erityisesti ihmisten toiminnallisuuden korostaminen. Uutta on havainto, että haastatteluissa on kysymys haastattelijan ja haastateltavien välisestä moniaikaisesta todellisuudesta, ja pyrin tämän selvittämiseen.  Avuksi otan monia kysymyksiä nostattavan autoetnografisen metodin, jolla laajennan aineiston käsittelyn koko etnografista prosessia koskevaksi tutkimusaiheen valinnasta kirjoitusasuun asti. Haastatteluprosessissa ja haastatteluaineiston analyysissä intersubjektin käsite avaa tulkinnallisia oivalluksia, joita esittelen kulttuurianalyyttisten näkökulmien avulla. Kysyn, millainen suhde minulla on haastateltujen välittämään tietoon.  Mitä tuon itse henkilöhistoriani tuntien tähän keskusteluun?

 

Dorothea Breier (kansatiede, HY), dorothea.breier(at)helsinki.fi

Interviews and exhibition – a way of getting data? Working on German migrants in contemporary Helsinki.

My dissertation deals with German migrants in contemporary Helsinki. I will ask about how their life looks like, what was the background of their move to Finland and also in what way they see themselves and possibly keep a German heritage.

For finding out more about it, I did and will do numerous interviews on first, second and hopefully also third generation-Germans living in Helsinki. Additionally I will organize a “German culture week” in co-operation with Caisa, which will consist of an exhibition, guest lectures and other events. Here, visitors will have the possibility to discuss openly their image and perception of German culture in Finland’s capital. The outcomes of these discussions will be analyzed in my Ph.D., so this culture week is meant to be an interactive and innovative attempt to have a dialogue with common people on a specific culture.

I hope to be allowed to present my concept on the Ethnology Days, since I would be interested in what other, more experienced researchers think about it, if they consider it as useful or if they have other suggestions of how to improve it.

 

Lea ja Pekka Kantonen, pekanto(at)kuva.fi

Tunuwame – museohanke yhdessä Meksikon wirarika-kansan kanssa

Meksikossa Jaliscon osavaltiossa San Miguel Huaistitan wirarika-yhteisö on päättänyt perustaa museo-kulttuurikeskuksen yläasteen koulun ja lukion yhteyteen. Meksikossa ei ole yhtään alkuperäiskansojen itse hallinnoimaa museota. Ajatus muuttui konkreettiseksi ehdotukseksi vuonna 2006, kun wirarika-valtuuskunta Isoisä Peuranhäntä -koulusta vieraili saamelaismuseo Siidassa ja saamelaialueen koulutuskeskuksissa. Toimimme vierailun tulkkeina ja dokumentoijina. Wirarikat haluavat Siidan kaltaisen oman museon, joka kerää ja arkistoi wirarikoja koskevaa ja wirarikoille tärkeää wirarikakieleen sidottua
tietoa ja wirarikakulttuuriin liittyvää esineistöä. Museo on saanut nimen Tunuwame wirarikojen pyhän peuran yhden manifestaation mukaan. Museoprojekti toteutetaan yhteistyönä San Miguel Huaistitan koulujen, kylänvanhinten, meksikolaisen yliopiston ITESOn, saamelaismuseo Siidan, espoolaisen Helinä
Rautavaaran museon sekä kansalaisjärjestö CRASHin, jonka edustajina toimimme, kanssa. Projekti yhdistää yhteisötaidetta ja tutkimusta toimintaan wirarikakulttuurin ja -kielen elvyttämiseksi.

Olemme kuvataiteilijoita ja olemme toimineet yhteistyössä eri alkuperäiskansojen kanssa 1980-luvulta lähtien. Olemme kehittäneet yhteisöllisen videokuvaamisen metodin, videokuvan sukupolvittelun. Esityksessämme näytämme, miten metodi toimii, kun osallistumme taiteilijoina prosessiin, jossa eri alkuperäiskansojen ihmiset käyvät neuvottelua museon luomiseksi. Aiemmin olemme esitelleet
metodiamme sekä Kansatiedepäivillä että Antropologipäivillä eri tapaustutkimusten yhteydessä.

 

Johanna Aromaa (kulttuuriantropologia, Oulun yliopisto) & Pauliina Lappi-Ruhanen (Espoo), johanna.k.aromaa(at)gmail.com

Metodologinen menu: taiteesta palkeita teoriaan

Mitä tekemistä koreografisella prosessilla on etnografisen tutkimuksen kanssa? Millaisia dialogisen tulkinnan mahdollisuuksia luova vuoropuhelu taiteen ja tieteen, sekä kokemuksen ja teorian välillä avaa etnografiaan ja taiteelliseen työskentelyyn?

Puheenvuorossamme jaamme maistiaisia Metodologisesta menusta, joka on yhteinen lähestymistapamme tutkimukseen ja taiteelliseen työskentelyyn. Kyseessä on yhteistoiminnallinen ja kokonaisvaltainen tutkimisen menetelmä, joka perustuu ajatukselle tiedon rakentumisesta vuorovaikutuksessa ja ruumiillisesti. Keskeistä työskentelyssämme ovat moniaistiset tiedon keruun, tulkinnan ja esittämisen tavat, joita työryhmässä esittelemme omien kokemustemme, kuvien, videoklippien, sekä osallistavan työpajan avulla. Muita tärkeitä lähtökohtia Metodologisessa menussa ovat esteettömyys, inklusiivisuus ja tasavertaisuus, sekä oman ja toisen työn peilaaminen, resonoiminen ja kriittinen tutkiminen luottamuksellisessa ja kunnioittavassa yhteisössä. Tavoitteenamme on rakentaa moniäänisyyttä sekä taiteiden ja tieteiden välisyyttä mahdollistavia luovia kohtaamisen tiloja. Työprosessista valmistuu perfomansseja, tanssiteos, sekä yhteisartikkeli.