Yksi tapa tulkita etnologin tai folkloristin keräämää aineistoa on analysoida siihen sisältyviä kertomuksia. Kertomus voidaan suppeimmillaan määritellä koostuvan ajallisesta järjestyksestä, paikkasidonnaisuudesta sekä toimijoiden osallisuudesta. Sillä on alku ja loppu, joiden välille kertoja rakentaa jännitteen. Kertomuksen määritelmän ei kuitenkaan tarvitse olla tiukka, vaan myös vasta rakentumassa olevia ns. pieniä kertomuksia (Georgekapoulou 2007) ja muita kertomusten tasoja voidaan tarkastella ja vertailla toisiinsa. Kerronnan tutkijat ovat myös olleet kiinnostuneita suurista kertomuksista, joilla ei tässä tarkoiteta tieteen metakertomuksia, vaan hallitsevia kulttuurisia mallikertomuksia (Hänninen 1999; Andrews 2002; Phelan 2005). Niissä, kuten kertomuksessa suomalaisesta sisusta, kiteytyy jaettuja arvoja ja ihanteita, jotka kiinnostavat kulttuurintutkijoita. Kulttuurisia kertomuksia voidaan käyttää myös politikoinnin ja mielipidevaikuttamisen välineinä, esimerkiksi korostaen Meidän ja Muiden välisiä eroja.

Tässä työryhmässä pohditaan erilaisia kerronnan tasoja ja niiden välisiä yhteyksiä. Pyrimme purkamaan suuren ja pienen kertomuksen käsitteitä ja niiden käyttöä. Miten niistä saa toimivia analyyttisiä välineitä? Millaista tietoa erilaisten kertomusten tutkiminen tuottaa? Työryhmä on kaksikielinen eli esitelmät voivat olla niin suomeksi kuin ruotsiksi.

——-

Ett sätt att tolka etnologiskt och folkloristiskt material/fenomen är att studera dem som berättelser. En berättelse i strikt mening omtalar en händelse som förankras såväl tidsmässigt som rumsligt och utförs av någon aktör. En berättelse har en tydlig början och slut samt en poäng som berättaren förmedlar ett budskap via. Men berättelser som analytisk ingång kan även innebära att de är mindre distinkta, snarare fragmentariska små berättelser (Georgekapoulou 2007). Berättelser återfinns också på flera nivåer. Man talar också om stora berättelser, dock inte i bemärkelsen grand narratives som den om framsteg, utan i form av kulturella dominanta berättelser som vi i vårt berättande ofta relaterar till (Hänninen 1999; Andrews 2002; Phelan 2005). Dessa bygger på idéer och värderingar som vi mer eller mindre delar, som berättelsen om den finska sisun. Kulturella berättelser kan också brukas politiskt som ett redskap i att påverka åsikter, till exempel genom att poängtera skillnaden mellan Oss och Dem.

I denna session välkomnar vi bidrag som problematiserar berättelser på olika nivåer och relationen mellan dem, som analytiska verktyg. Vilka nivåer av berättelser existerar? Hur kan vi definiera dem för att lättare kunna bruka dem? Vilken kunskap ger en analys av/med berättelser? Sessionen är tvåspråkig och välkomnar bidrag både på finska och svenska.

 

ABSTRAKTIT:

Anna Kinnunen

Suuria ja pieniä kertomuksia mielisairaalapotilaista. Valta- ja vastanarratiivit meidän ja muiden välisiin rajantekoihin liittyvän kerronnan analyysissa

Kertominen mielisairaalapotilaista – samoin kuin muista marginaalisista ryhmistä – on usein haasteellista. Puhuessaan kertoja joutuu enemmän tai vähemmän tietoisesti pohtimaan, millaisia ovat aihetta koskevat hallitsevat kulttuuriset käsitykset ja miten ne suhteutuvat kertojan omiin kokemuksiin ja mielipiteisiin. Miten ylipäätään kertoa aiheesta, johon liittyy mahdollisuus kielteiseksi miellettyyn toiseuden tuottamiseen ja ylläpitoon? Entä millaisin käsittein tutkija voi tällaista kerrontaa analysoida?

Esityksessäni tarkastelen valta- ja vastanarratiivin käsitteellisiä mahdollisuuksia analysoitaessa meidän ja muiden välisiin rajantekoihin liittyvää kerrontaa. Käytän esimerkkeinä katkelmia haastatteluin keräämästäni aineistosta, jossa kertojat muistelevat kotikuntansa lakkautettua mielisairaalaa ja sen potilaita. Haastatteluja analysoidessani huomioni on kiinnittynyt kohtiin, joissa kertojat pyrkivät toistuvasti kiistämään tai puolustamaan asioita, joita en haastattelijana ole ottanut esille. Olen tulkinnut ilmiön mielisairaalapotilaita koskevien, kulttuurisesti dominoivien käsitysten ja kertojan henkilökohtaisten kokemusten kohtaamiseksi.

Käsittelen valtanarratiivia kerronnan muodostumista ohjaavana kulttuurisesti hallitsevana tulkintana. Vastanarratiiveilla taas tarkoitan kieltojen muodossa usein rakentuvaa kerrontaa, jossa haastateltavat pyrkivät kyseenalaistamaan kerrontatilanteessa aktivoituvia, omiin käsityksiinsä ja kokemuksiinsa nähden ristiriitaisia kulttuurisia käsityksiä. Esittelen, miten vastanarratiivien analysoiminen aineistosta voi toimia välineenä hahmottaa kerronnan aihetta koskevia, kulttuurisesti dominoivia käsityksiä sekä kertojien suhtautumista näihin käsityksiin ja haastattelijaan kerrontatilanteen osallistujana. Käsittelen ja pohdin valta- ja vastanarratiiveja eräänlaisina suurina ja pieninä kertomuksina – laajoina kulttuurisina mallintarinoina ja niiden tulkintoja haastavina yksittäisinä haastattelupuheen katkelmina – joiden vuorovaikutuksessa mielisairaalapotilaita koskevan kerronnan voi tulkita rakentuvan.

 

Annikki Kaivola-Bregenhøj

Vanha aineisto, uudet kysymykset

Voiko tutkija palata vanhaan ja tulkita neljänkymmenen viiden vuoden takaisia haastatteluaineistojaan uusista näkökulmista? Mitä jäi aikoinaan huomaamatta, mitkä puheenvuorot tuli ohitettua? Tutkija on omien haastattelukysymystensä vanki, mutta kertooko aineisto silti lisää, jos sille asettaa uusia kysymyksiä?

Palaan esitelmässäni haastatteluihin, jotka tein nuorena tutkijana Juho Oksasen kanssa. Oksanen oli sysmäläinen pienviljelijä, joka sai rakennustyöläisenä kierreltyään viimein ostaa viljelysmaata kotipitäjästään. ”Maasta löytyy leipä ja työ on omavaraista”, oli hänen mielipiteensä. Oksanen oli myöhempinä vuosinaan myös suntio ja osallistui eri tavoin kotipitäjänsä elämään ja tapahtumiin. Monia kunnallisia luottamustoimia hoitaessaan hän tuli tutuksi ihmisten kanssa. Itse hän eli Sysmän sosiaalisten kerrosten välimaastossa ja tarkkaili syrjästä mutta samalla näköalapaikalta kartanoiden väen, pappien, suurtilallisten ja tavallisen kansan edesottamuksia.

Juho Oksasella oli kertojan maine. Sysmään tullessani sain heti kuulla, että: ”Siinä on mies joka tietää asiat.” Minä löysin Oksasesta ennen muuta kertojan, jonka kanssa tein toistuvia haastatteluja. Olin kiinnostunut kerronnassa ilmenevästä variaatiosta ja kerronnan keinoista, ja poimin runsaan kahdenkymmenen tunnin aineistosta analyysini kohteeksi ne kertomukset, jotka toistuivat eri vuosina tehdyissä haastateluissa. Jätin aikoinaan sivuun Oksasen henkilökohtaisen kerronnan, joka ei vielä 1980-luvulla kiinnostanut minua. Nyt haluan kysyä, millaisen kuvan Oksanen itse halusi antaa itsestään, ja kuka hän halusi olla. Kertojana hän keskittyi paikkakunnan tapahtumien ja ihmisten tarkkaan kuvailuun. Vakavanakin hän oli humoristi, ja hänen huumoriinsa kätketyi joskus lievää, joskus ankarampaakin yhteiskunnallista kritiikkiä. Löydänkö minä haastatteluja uudestaan lukiessani ja kunnellessani monipuolisemman kuvan Juho Oksasesta? Rakentuuko pienkertomuksista ja niihin liityvästä kerronnasta jokin suurempi, juuri tätä kertojaa kuvaava kokonaisuus. Mistä löytyvät keinot tulkita aineistoa kokonaisvaltaisesti?

 

Minna Salonsaari

Inkerinsuomalaisten kerrottu paluumuutto – kertomuksia paluumuutosta, elämänkertojenosasia ja suurten kertomusten heijastumisia

Teen kulttuuriperinnön tutkimuksen väitöskirjatutkimusta inkerinsuomalaisten ja muiden entisen Neuvostoliiton alueen etniseltä taustaltaan suomalaisten paluumuuttosta Suomeen niin sanottuna kerrottuna paluumuuttona. Tutkimukseni merkittävin aineisto koostuu keräämistäni paluumuuttajahaastatteluista ja niiden sisältämästä kerronnasta.

Puheenvuorossani tarkastelen esimerkkien avulla paluumuuttajahaastattelujen kertomuksia ja kerrontaa sekä hahmotan kerrotun paluumuuton käsitettä. Kerrottu paluumuutto on rakentamani käsite, jonka olen löytänyt haastatteluaineistoani analysoidessani. Mitä on tuo kerrottu paluumuutto? Millaisia kertomuksia aineistoni pitää sisällään? Mitä hyötyä kerrotun paluumuuton tarkastelemisesta on? Tämän ohella pohdin sitä, miten muut kertomukset, esimerkiksi kertomukset paluumuuttajuudesta, maahanmuutosta tai inkerinsuomalaisesta, heijastuvat paluumuuttajien haastattelukerrontaan?

Kerrotulla paluumuutolla tarkoitan paluumuuton ja paluumuuttokokemuksen esittämistä kertomalla. Aineistonani olevat paluumuuttajahaastattelut pitävät sisällään haastattelutilanteen vuorovaikutuksessa syntyneitä henkilökohtaisia kertomuksia. Ne ovat paluumuuttokokemuks(i)en ympärille rakentuvia elämäntarinoiden osasia. Jokainen kertomus on kertojansa kokemuspohjasta kumpuava, yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Haastattelukerronta on minulle keino tarkastella paluumuuttoa kertojien näkökulmista käsin.

Kertojan ja kuulijan välisen vuorovaikutuksen ohella kerronta elää muiden kertomusten vaikutuspiirissä. Kerrotun paluumuuton käsitteen ja luonteen ohella tarkastelen puheenvuorossani haastatteluaineistoni kertomusten suhdetta toisiin kertomuksiin. Haastattelukerrontaa analysoidessani olen huomannut haastattelukerronnan heijastavan olettamuksia, joita haastateltava olettaa minulla (eli haastattelijalla, tutkijalla, kuulijalla) olevan. Kertomus muotoutuu tällöin omien kokemusten lisäksi muiden kertomusten heijastumista ikään kuin henkilökohtaisia kokemuksia peilaten.

 

Suvi-Sadetta Kaarakainen

Äitien teknologiakertomukset – pieniä tarinoita suurista tarinoista

Kun lähdin tutkimaan ihmisten kokemuksia informaatioteknologiasta vuonna 1995 järjestetyn kirjoituskilpailun vastauksista, törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön: omaleimainen kirjoittajaryhmä olivat äidit, jotka muistelivat kamppailujaan edellisellä vuosikymmenellä vauhdilla kehittyneen teknologian, työelämän vaatimusten ja perheen sisäisten valtasuhteiden ristitulessa pysyäkseen mukana teknologisoituvassa yhteiskuntakehityksessä. Äidit kuvasivat suhdettaan informaatioteknologiaan kasvatusvastuun, työelämän katkoksellisuuden ja äitiyden yleisemmän yhteiskunnallisen asemoitumisen kautta – peilaten omaa kokemustaan paitsi kulttuuriseen äitikuvaan myös kulttuurissa vallitseviin puhetapoihin teknologiasta.

Samankaltaiset äänenpainot näkyvät nykypäivänä äitiyden julkisissa puhetavoissa, mutta samalla jokin on merkittävästi muuttunut. Nykypäivän tietoverkoissa äitiys näyttäytyy usein irrallisena suhteessa arjen kasvatustyöhön ja äitinä toimimiseen. Kun äidit esimerkiksi paljastivat rintansa Kaksplus -lehden keskustelupalstalla1 vuonna 2008, oli kyse informaatioteknologian suomasta mahdollisuudesta teknologiavälitteiselle performanssille – äideille sopivan käytöksen määrittelystä ja rajojen koettelusta. Informaatioteknologinen kehitys on avannut äideille uusia toimijuuden tiloja ja muotoja – kotiutunut äitiyden elämänalueelle. Se on vaikuttanut myös äitiyden kokemukseen, tuottamiseen ja tulkintaan. Väitöstutkimuksessani analysoin tätä informaatioteknologian ja äitiyden suhteen historiallista ja kulttuurista rakentumista muistitiedon (Tietokone – isäntä vai renki -kirjoituskilpailun vastaukset 1995, Yksi päivä mediaa -kirjoituskilpailun vastaukset 2001), kokemuskerronnan (blogikeräys teknoaidit.blogspot.fi 7.5.–7.10.2013) sekä populaarijulkisuuden (verkkopalvelut, -sivustot, äitiysblogit, keskustelupalstat, aikakauslehdet jne.) kautta 1980-luvun ensikosketuksista nykypäivän sosiaalisen median läpäisemään kulttuuriin.

Esitelmässäni pohdin, miten äitiyden ”suuri kertomus” – ideaali, myytit, kulttuuriset mallit (Nätkin 1997; Jokinen 1996; Berg 2011) – ja ”pienet kertomukset”, äitien omat teknologiakertomukset, kohtaavat: miten lukea äitien teknologiaan liittyvää kokemuskerrontaa suhteessa kulttuurissa (jopa universaalisti) vallitseviin äititarinoihin tai kulttuuriseen teknologiapuheeseen (vrt. Suominen 2003). Voiko teknologian mahdollistamia tai pakottamia murroskohtia äitiyden kokemuksessa löytää suuresta kertomuksesta ja miten ne näyttäytyvät henkilökohtaisen äitiyden elämäalueella – jokapäiväisessä elämässä?

 

Pirjo Uimonen

Kulttuurisia kertomuksia: venäläis-suomalaiset parisuhteet keskustelupalstalla

Naapuruussuhteet Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) välillä ovat vaihdelleet, samoin suhtautuminen kansalaisten yksityisiin rajat ylittäviin kontakteihin. Sodista ja virallisesti kielletyistä suhteista siirryttiin problemaattiseen vapauteen. Problemaattisuus näkyy edelleen esimerkiksi siinä, että suomalaisten ja venäläisten suhteiden luonteesta käydään internetin keskustelupalstoilla väittelyä. Analysoin tässä esityksessä 2000-luvun alun parisuhdetarinoita avoimella Suomi 24-foorumilla. Otokseni ajoittuu viiden vuoden jaksolle, josta olen lähempään tarkasteluun seulonut suomalais-venäläisten parisuhteiden muodostusta käsitteleviä ketjuja (22 kpl, yht. 526 kommenttia).

Keskustelupalstan kielessä on sekä suullisen että kirjallisen puheen piirteitä, lisäksi anonyymius tarjoaa tilaisuuden leikittelyyn, ironiaan ja loukkaavuuteen. Lähestyn aineistoa etnoseksuaalisuuden (Nagel), näkökulmasta, mutta arkipäivän kerrontateorioiden (Ochs & Capps) kautta. Tarkastelen kertojuuden, kerrottavuuden ja moraalisten kannanottojen liukumia. Kuinka kertoja paikantaa itsensä ja mihin vetää rajoja? Millaisiin auktoriteetteihin hän vetoaa? Mitä pidetään pinnan alla tai mihin ns. suuriin kertomuksiin viitataan niukasti? Millaiset luonnehdinnat venäläisistä vs. suomalaisista toistuvat?

Pohdin em. pienen kerronta-aineiston suhteuttamista muissa medioissa vastaavana aikana käytyyn keskusteluun.

 

Ulla Niemi-Ylänen

Suomalaisten ekspatriaattipuolisoiden mallinarratiivit

 

 

Kirsti Salmi-Niklander

Pienet kertomukset ja vuorovaikutuskerronta historiallisissa arkistoaineistoissa

Esitelmäni perustuu pitkän linjan tutkimushankkeeseeni, jossa tarkastelen tapahtumakerrontaa nuorten aikuisten keskusteluyhteisöissä 1800-luvun ja 1900-luvun alun Suomessa. Tärkein tutkimusaineistoni ovat käsinkirjoitetut lehdet, joita on tuotettu osakunnissa, raittius- ja nuorisoseuroissa sekä työväenjärjestöjen nuoriso-osastoissa. Olen saanut tärkeitä metodologisia vaikutteita pienten kertomusten tutkimuksesta (Salmi-Niklander 2009). Michael Bamberg ja Alexandra Georgakopoulou (2008) määrittelevät pienet kertomukset vuorovaikutuskertomuksiksi (”narratives-in-interaction”), joissa minuutta ja identiteettejä luodaan, toteutetaan ja kokeillaan.

Esitelmässäni paneudun vuorovaikutuskerrontaan omissa tutkimusaineistoissani: Millä keinoilla on mahdollista tavoittaa vuorovaikutus fragmentaarisista arkistoaineistoista, joita ei voi täydentää omalla kenttätyöllä? Metodisena välineenä vuorovaikutuksen tavoittamiseen ovat eri aineistojen kontekstualisoiva lähiluku, jossa kiinnitän huomiota kerronnan keinoihin, tekstien tuottamisprosesseihin sekä malli- ja vastakertomuksiin. Tämä muistuttaa Bambergin ja Georgakopouloun hahmottamaa kolmivaiheista analyysimallia, vaikka heidän tutkimuksensa perustuvat haastatteluaineistoille. Valaisen metodisia pohdintojani aineistoesimerkeillä erilaisista nuorten aikuisten keskusteluyhteisöistä.

 

Kati Kallio

Kalevalamitan katoaminen kertomuksena

Kalevalamitta hävisi läntisestä Suomesta nopeammin kuin idästä. Sen työnsivät syrjään uskonpuhdistuksesta alkaen kirkon valistus, virret ja uudet riimilliset kansanlaulut.

Tämä on yksi folkloristiikan suuria kertomuksia, jonka valossa erilaisia kansankulttuurin ilmiöitä on tapana tulkita. Sen kautta luetaan usein myös uskonpuhdistuksen ajan lähteitä. Uskonpuhdistusajan oppineet eivät kuitenkaan vielä tienneet työntävänsä vanhan kansanrunouden syrjään, ja on vaikea päätellä, mikä tarkalleen oli kunkin suhtautuminen kalevalamittaan ja sillä esitettyihin erilaisiin lajeihin. Suuren kertomuksen teemat olivat tuona aikana vasta rakentumassa, ne olivat osittaisia, pieniä kertomuksia tai epänarratiivisia pyrkimyksiä. Ensimmäisen virsikirjan laatija Jaakko Finno halusi korvata kansanomaiset hävyttömät ja jumalattomat laulut ”muiden kristillisten maakuntain tavoin” laadituilla riimillisillä virsillä. Pari sataa vuotta myöhemmin oli mahdollista todeta hänen monessa mielessä onnistuneen, joskin hävyttömiä lauluja oli alettu jo 1600-luvulla tehdä yhtä lailla ”riimittäin,” uusilla runomitoilla.

Suureen kertomukseen kuuluu runomittoihin liittyvä alaosio: Uskonpuhdistajat tekivät virheen yrittäessään rakentaa uudet virret jambisten, suomen kielelle vaikeiden mittojen varaan. Lopputulos oli kömpelö ja kului monta vuosisataa, ennen kuin jambisia säkeistömittoja opittiin käyttämään kunnolla.

Lähdeaineisto näyttää kuitenkin myös vastakertomuksen. Uskonpuhdistajille kyse oli luterilaiseen yleiseurooppalaiseen suuntaukseen liittymisestä, ei mistään kansallisen runokielen luomisesta. Kalevalamitta olisi istunut huonosti niihin keskieurooppalaisiin sävelmärakenteisiin, joille uskonpuhdistusta kannattelevan uuden laulutyylin kansansuosio rakentui. Näistä kömpelöistä virsistä tuli huiman suosittuja, ne pysyivät virallisessakin käytössä lähes kolme sataa vuotta ja ne toimivat mallina koko uusmittaisen kansanlaulun kirjolle.

Kumpaakaan suurta kertomusta ei voi historiallisten lähteiden perusteella todeta vääräksi, mutta niiden sisältämät, usein vain epäsuorasti ilmenevät arvolataukset ovat lähteiden tulkinnan kannalta ongelmallisia.