Yliopistomatematiikka, koulumatematiikka ja opettajan tieto

|

Suomalaisen matematiikan aineenopettajakoulutuksen voidaan katsoa sisältävän varsin kattavan paketin matematiikan opintoja, pedagogisia opintoja ja käytännön opetusharjoittelua kouluissa. Toisin sanoen, koulutuksessa kertyy varsin suuri määrä opettajalle tärkeää tietoa. Toisaalta sekä opettajaopiskelijat että työelämässä toimivat matematiikan opettajat saattavat kokea yliopistossa opiskellun matematiikan irrallisena koulussa opetettavasta sisällöstä (esim. Koponen, Asikainen, Viholainen, & Hirvonen, 2015; Yrjänäinen, 2011).

Kiinnostava kysymys onkin, minkälaisen kokonaisuuden otsikon mukainen kolmikko ”yliopistomatematiikka”, ”koulumatematiikka” ja ”opettajan tieto” muodostaa. Lähdetään miettimään asiaa yksinkertaisen esimerkin näkökulmasta. Toisen asteen polynomifunktio esitetään tunnetusti muodossa f(x) = ax2 + bx + c. Lukion matematiikasta tiedetään hyvin, että toisen asteen polynomifunktion kuvaaja on alas- tai ylöspäin aukeava paraabeli. (Mikä olikaan muuten paraabelin (geometrinen) määritelmä?) Kerroin a määrää tunnetusti sen, aukeaako paraabeli alas- vai ylöspäin. Ajatellaan, että olet matematiikan opettaja ja oppilaasi kysyy, miksi kuvaaja kääntyy kertoimen a mukaan. Miten reagoit?

Mietit ehkä, mikä olisi paras tapa lähestyä kysymystä niin, että vastaus ja mahdollisesti sitä seuraavat pohdinnat edistäisivät oppilaan ymmärrystä. Voidaankin katsoa, että kyse on niin sanotusta pedagogisesta sisältötiedosta; miten lähestyn oppiaineen X sisältöä Y oppimiseen liittyvässä tilanteessa Z. Kuitenkin se, mitä tiesit asiasta ”puhtaan matemaattisessa mielessä” varmastikin vaikutti siihen, minkälaisia lähestymistapoja kehittelit. Teoreettisesti tarkasteltuna niin sanottu matemaattinen sisältötieto nähdäänkin pohjana pedagogiselle sisältötiedolle (esim. Ball, Thames, & Phelps, 2008). Tutkimuksissa onkin havaittu, että opettajaopiskelijan pedagogiset lähestymistavat ovat mielenkiintoisella tavalla kytköksissä matemaattiseen sisältötietoon (esim. Even, Tirosh, & Markovits, 1996).

Palataan vielä hetkeksi toisen asteen polynomifunktioon; asiaa voidaan nimittäin lähestyä varsin monesta suunnasta. Voidaan esimerkiksi miettiä, miten ongelmaa voisi muokata yksinkertaisemmaksi. Miltä näyttävät muotoa x ↦ ax2 olevien funktioiden kuvaajat? Entä muotoa muotoa x ↦ ax2 + c olevat? Esimerkiksi tällaista tehtävänannon muokkaamista Ball kollegoineen (2008) pitää opettajalle matematiikan opettajalle erityisenä sisältötiedon lajina. Toisaalta voidaan miettiä esimerkiksi, mihin laajempaan kontekstiin kyseinen matemaattinen sisältö liittyy: minkälaisista funktioista toisen asteen polynomifunktiot ovat erikoistapaus jne. Opettajan tietoon tuntuukin siis liittyvän sekä matemaattisen sisältötiedon että pedagogisen sisältötiedon osalta vähän kaikenlaista…

Ilmaan saattoi kuitenkin jäädä edelleen leijumaan kysymys siitä, mikä rooli yliopiston matematiikan kursseilla on opettajan tiedolle. Erityisesti lukion matematiikka tuntuu kuitenkin olevan pullollaan kohtia, joita käsitellään tarkemmin yliopiston matematiikan kursseilla. Tällaisia kohtia voi löytää erityisesti analyysiin, vektoreihin, todennäköisyyslaskentaan, tilastolliseen päättelyyn, logiikkaan ja lukualueisiin liittyen. Tällaisia yliopiston ja koulumatematiikan yhteyksiä voikin hyvin pohdiskella joko ”alhaalta ylöspäin” tai ”ylhäältä alaspäin” (ks. Dreher, Lindmeier, & Heinze, 2016).

Pidän II periodissa jälleen aineenopettajaopiskelijoille suunnatun kurssin ”Yliopistomatematiikka aineenopettajan näkökulmasta”, jolla tartumme joihinkin tällaisiin tapauksiin. Pyrimme siten vahvistamaan yliopiston matematiikan kurssien ja koulumatematiikan välisiä yhteyksiä. Tarkemmat tiedot tämän syksyn kurssista päivittyvät kurssin kotisivulle. Toivotan kaikki asiasta kiinnostuneet tervetulleiksi!

Viitteet:

Ball, D. L., Thames, M. H., & Phelps, G. (2008). Content knowledge for teaching what makes it special? Journal of Teacher Education, 59(5), 389-407.

Dreher, A., Lindmeier, A., & Heinze, A. (2016). Conceptualizing professional content knowledge of secondary teachers taking into account the gap between academic and school mathematics. Proceedings of 40th Conference of the International Group for the Psychology of Mathematics Education, Hungary. 219-226.

Even, R., Tirosh, D., & Markovits, Z. (1996). Teacher subject matter knowledge and pedagogical content knowledge: Research and development. Proceedings of the 20th PME International Conference, 1, 119-134.

Koponen, M., Asikainen, M., Viholainen, A., & Hirvonen, P. (2015). Matematiikan opettajankoulutuksen arviointipohjainen kehittäminen. LUMAT, 3(6), 925-947.

Yrjänäinen, S. (2011). “Onks meistä tähän?” : Aineenopettajakoulutus ja opettajaopiskelijan toiminnallisen osaamisen palapeli. Tampere: Tampere University Press.

Vertaispalaute tieteellisen viestinnän kurssilla

|

Kirjoittaneet Jokke Häsä ja Sini Karppinen.

Helsingin yliopiston matematiikan ja tilastotieteen laitoksella pidettiin viime syksynä ensimmäistä kertaa kurssi nimeltä Tieteellinen viestintä matemaatikoille. Kurssin pääasiallisena tarkoituksena on koota yhteen kandidaatin tutkintoon kuuluvat äidinkielen opinnot sekä matematiikan harjoitustyö. Aiempina vuosina vaaditut äidinkielen opinnot on suoritettu melko suppeina kandiseminaarin yhteydessä ja matematiikan harjoitustyön tekemistä on lykätty siihen vaiheeseen, kun pitäisi saada tutkinto kasaan. Tieteellisen viestinnän kurssin yhtenä tarkoituksena onkin saada nämä opinnot suoritetuksi ohjeellisen aikataulun mukaan eli toisena opiskeluvuotena. Lisäksi uuden kurssimuodon tavoitteena on tarjota opiskelijoille aiempaa monipuolisempaa ja tarkoituksenmukaisempaa ohjausta.

Tieteellisen viestinnän kurssiin kuuluu luentoja, kirjallisia töitä ja suullinen esitelmä. Luentojen aiheita ovat matematiikan kirjoittaminen, tiedonhaku, tieto- ja oppikirjallisuus, tiedon visualisointi, akateeminen viittauskäytäntö, suullinen esitystaito ja matematiikan julkaisukulttuuri. Opiskelijat kirjoittavat luennoista oppimispäiväkirjaa. Suoritukseen vaaditaan tämän lisäksi matematiikan harjoitustyö ja siihen valmistava kirjoitelma sekä harjoitustyöhön pohjautuva suullinen esitelmä.

Kirjoitelmassa opiskelija kirjoittaa valitsemansa vanhan laskuharjoitustehtävän ratkaisun hyvällä matemaattisella tyylillä. Myös pieni johdatus tehtävän aiheeseen ja tarvittavien esitietojen esitteleminen kuuluu tehtävänantoon. Matematiikan harjoitustyö tehdään puolestaan yhdestä opettajan laatiman tehtäväpankin tehtävästä. Näiden kirjoitustöiden tarkoituksena on harjoitella siistiä ja selkeää matemaattista esitystapaa kandidaatin tutkielmaa varten. Olemme pyrkineet korostamaan sitä, että matematiikassa ei riitä se, että osaa ratkaista tehtäviä, vaan oma ratkaisu pitää osata kirjoittaa ymmärrettävällä tavalla. Tämä on matemaattista viestintää.

Molempien kirjallisten töiden yhteydessä kurssilla käytetään yhtenä opetusmenetelmänä vertaispalautetta. Ennen työn lopullista palautusta opiskelijat antavat kirjallista palautetta muutamalle satunnaisesti valitulle toverilleen. Tämän jälkeen he voivat vielä parannella omaa työtään ennen kuin se jätetään opettajien arvioitavaksi. Tekninen toteutus hoituu Moodlen Workshop-työkalulla. Lisäksi opiskelijat harjoittelevat myös suullisen palautteen antamista harjoitustyön pohjalta laaditun esitelmän yhteydessä. Tarkoituksena on, että opiskelijat oppivat antamaan ja vastaanottamaan palautetta sekä käyttämään sitä hyödyksi oman työnsä parantamisessa. Lisäksi vertaispalautteen antaminen kannustaa opiskelijoita ylipäätään pohtimaan matemaattisen kirjoitelman laatukriteerejä: mikä tekee toisesta työstä paremman kuin toinen?

Ohjaamme opiskelijoita erilaisten kysymysten avulla antamaan mahdollisimman monipuolista kirjallista palautetta. Strathclyden yliopiston emeritusprofessori David Nicol on tutkinut vertaisarviointia laajalti (ks. viite 1) ja havainnut muun muassa, että opiskelijat pystyvät parantamaan omaa työtään välittömästi annettuaan palautetta, vaikka eivät vielä olisi lukeneet itse saamaansa palautetta. Tämä viittaa siihen, että lukiessaan toistensa töitä he vertaavat näitä automaattisesti omaan työhönsä ja näkevät siinä uusia vahvuuksia ja heikkouksia.

Vertaispalautetta ohjaavien kysymysten tulisi saada opiskelijat arvioimaan työtä mahdollisimman laajasta perspektiivistä, mutta samalla perustelemaan näkemyksensä analyyttisesti. Nicol on tiivistänyt tekemistään havainnoistaan joitakin hyviä käytäntöjä (ks. viite 2), joita pyrimme noudattamaan kurssin tehtävissä. Haasteena on käytäntöjen sovittaminen matematiikan arviointiin.

Harjoitustyön vertaispalautteen antamista on ohjattu esimerkiksi seuraavanlaisella kysymyksellä:

Tehtävän tarkoituksena on kehittää viestintätaitoja eli kykyä ilmaista ajatuksensa ymmärrettävässä muodossa. Kuinka kirjoittaja on mielestäsi tässä onnistunut? Perustele.

Kysymyksellä pyritään siihen, että palautetta antava opiskelija tarkastelee kokonaisuutta tiettyyn rooliin asettuneena.

Jatkossa aiomme edelleen kehittää Tieteellisen viestinnän kurssia, sillä olemme havainneet sen formaatin toimivaksi. Erityisesti haluamme kiinnittää huomiota siihen, että palautteen vertaispalautteen harjoittelu olisi opiskelijoille miellyttävä kokemus ja että he myös hyötyisivät siitä. Kysymme opiskelijoilta heidän mielipidettään palauteharjoituksista sekä sitä, millä tavoin he ovat hyödyntäneet saamaansa tai antamaansa palautetta. Vaikeampaa on pureutua varsinaisiin oppimistuloksiin, mutta analysoituamme tarkemmin tämän syksyn ja kevään kurssin muotoa, tehtyjä kirjallisia töitä sekä niistä annettua palautetta voimme varmasti tehdä joitakin johtopäätöksiä palauteharjoittelun konkreettisista hyödyistä.

Viitteitä:

  1. Nicol, D. (2013). Resituating feedback from the reactive to the proactive. Feedback in higher and professional education: Understanding it and doing it well, 34-49.
  2. Nicol, D. (2014). Guiding principles for peer review: unlocking learners’ evaluative skills. Advances and innovations in university assessment and feedback, 197-224.
  3. Nicol, D. (2011). Developing students’ ability to construct feedback. QAA Scotland, Enhancement Themes.

Ohjaamisen yksitoista käskyä

|

Kumpulan kampus 2015-16Laitoksellamme on käytössä tehostetun kisällioppimisen menetelmä (Extreme Apprenticeship), jossa opiskelijoiden oma aktiivinen työskentely on keskeisessä roolissa. Opiskelijoiden apuna ovat kisälliohjaajat, jotka ovat hiukan vanhempia ohjaajia.

Ohjaajien tehtävänä on tukea opiskelijoiden omaa ajattelua ja opettaa heille opiskelutaitoja, eikä viedä opiskelijoilta oivaltamisen iloa. Tällainen opettaminen ei ole aivan helppoa etenkin, jos on tottunut ajattelemaan, että hyvä opettaja selittää opiskelijalle asiat juurta jaksain ja tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Siksi kisälliohjaajat osallistuvat koulutukseen, joka kestää koko lukuvuoden ajan. Koulutus koostuu viikoittaisista tapaamisista, joissa keskustellaan ohjaamisen pedagogiasta.

Olemme yhdessä ohjaajien kanssa koonneet yhteen ohjeita kisälliohjaajan työhön. Lista on muuttunut vuosien varrella, kun olemme oppineet lisää ohjaamisesta. Tältä ohjeet näyttävät tällä hetkellä:

  1. Kuuntele. Kannusta opiskelijaa puhumaan ja kuuntele, mitä hän sanoo. Anna ohjaustilanteen edetä opiskelijan ehdoilla.
  2. Ohjaa yksilöllisesti. Opiskelijat ovat erilaisia. Toinen saattaa tarvita apua perusasioissa ja kaivata hyvin konkreettisia neuvoja. Toinen taas toivoo vain pientä vinkkiä tehtävään. Pyri selvittämään opiskelijan tarpeet ja ohjaa häntä niiden mukaan.
  3. Anna opiskelijan tehdä ja oivaltaa itse. Tarkoituksena on, että opiskelija työskentelee itse ratkaisun eteen ja ohjaaja on tässä tukena. Ohjaa niin, että opiskelijalla on mahdollisuus omaan oivallukseen.
  4. Kannusta. Opiskelijat saattavat olla hyvin epävarmoja omista taidoistaan ja kokea, että he eivät pärjää. Ole kannustava ja pyri löytämään jotain hyvää opiskelijan työskentelystä.
  5. Ole aktiivinen. Käy tervehtimässä opiskelijoita oma-aloitteisesti. Opiskelijoiden on helpompi kysyä neuvoa, jos ohjaaja on avannut keskustelun.
  6. Jaa huomiosi. Älä anna yhden opiskelijan viedä liikaa aikaa muilta. Toisinaan opiskelijan on hyvä antaa miettiä tehtävää rauhassa itsekseen.
  7. Auta lukemaan kurssimateriaalia. Matemaattisen tekstin lukeminen on opiskelijoille vaikeaa ja he saattavat yrittää käyttää ohjaajaa tietopankkina, mikä ei ole tarkoituksenmukaista. Ohjaajan tulisi opastaa opiskelijoita kurssimateriaalin pariin ja auttaa heitä sen lukemisessa.
  8. Ohjaajan ei tarvitse tietää kaikkea. Hän voi ottaa asioista selvää yhdessä opiskelijan kanssa, jolloin opiskelija saa mallin siitä, kuinka kokeneempi matematiikan opiskelija työskentelee.
  9. Opeta opiskelutaitoja. Ohjauksen tavoitteena ei ole ainoastaan auttaa opiskelijaa ratkaisemaan yksittäistä tehtävää, vaan myös opettaa hänelle, kuinka matemaatikko ryhtyy ratkomaan kohtaamaansa ongelmaa.
  10. Älä ota tunteenpurkauksia henkilökohtaisesti. Suhtaudu opiskelijoiden ongelmiin ja tunteenpurkauksiin myötätuntoisesti ja ymmärtäen, mutta älä jää murehtimaan niitä. Kyse voi pohjimmiltaan olla esimerkiksi opiskelijan epävarmuudesta.
  11. Kannusta yhteistyöhön. Tavoitteena on oppia keskustelemaan matematiikasta. Kannusta opiskelijoita miettimään tehtäviä yhdessä etenkin, jos moni pohtii samaa tehtävää yksinään.

 

 

Matematiikkaa kaikille!

|

Kirjoittaneet Matematiikka tutuksi -kurssin luennoitsijat Juulia Lahdenperä ja Rami Luisto.

Laitoksellamme on jo pitkään järjestetty Matematiikka tutuksi -nimellä kulkevaa kurssia. Viime syksynä päätimme säilyttää kurssin vanhan nimen, mutta laitoimme sen sisällön puolesta radikaalisti uusiksi. Me luennoitsijat olimme uudesta kurssista enemmän kuin innoissamme; siitä kertonee kurssin epävirallinen runomitallinen kurssikuvaus:

Mi ompi se kurssi jok’ syksyn sarastaess’ hohkaa?
Se Matematiikka Tutuksi on, se meidän uudistuneena kohtaa!
Jos vastauksia kysymyksiis’ halajat;
miten algebra ja salakirjoitus toisiaan vastavajat?
Jos päätäsi kovasti askarruttaa;
miten tilastoilla voi rosmoja jarruttaa?
Etkä pohdinnallasi osaa selvittää,
kuinka neliulotteisen aika-avaruuden geometria pelittää.
Niin juosten kohti kurssiamme nyt riennä!
Ei liian hidas sitä käymään ennä.
Vaikk’et matematiikkaa pääaineenasi luekaan,
tai vaikk’ei aiemmat opintosi alaa tuekaan,
niin älä huoli!
Löytyy meiltä sinullekin tuoli.

Tavoitteenamme oli laajentaa opiskelijoiden käsitystä matematiikasta antamalla välähdyksenomaisia esimerkkejä korkeamman matematiikan ilmiöistä ja sovellutuksista. Lisäksi halusimme esitellä matematiikan filosofista ja luovaa puolta, sekä antaa tilaa niille pohdinnoille, joille ei perinteisten luentokurssien puitteissa ole aikaa. Kurssi suunnattiin pääaineeseen katsomatta kaikille matematiikan kauneudesta ja arkipäivän sovelluksista kiinnostuneille opiskelijoille, eikä kurssille ollut esitietovaatimuksia.

KURSSIN TOTEUTUS

Kurssi kesti seitsemän viikkoa, ja joka viikolla oli oma teemansa. Jokaisen viikkoteeman puitteissa käsiteltiin johonkin tiettyyn matematiikan alaan liittyviä jännittäviä näkökulmia ja ilmiöitä. (Kurssipalautteen mukaan ehdottomasti suosituin viikkoteema oli salakirjoitus!) Kurssi koostui viikoittaisista luennoista ja pienryhmätapaamisista. Luennot toteutettiin dialogiopetuksena kahden luennoitsijan voimin. Tavoitteena oli matemaattisen sisällön ohella esitellä matemaatikoiden ajattelua ja työskentelyä luennoitsijoiden vuorovaikutuksen kautta.

Kurssin opiskelijoiden taustojen laajuus oli ennakkoon tiedossa. Tästä syystä luentojen lähtökohtana oli se, ettei kaikkien opiskelijoiden tarvitse ymmärtää kaikkea – kunhan jokainen ymmärtäisi ainakin jotain, ja myös edistyneemmille opiskelijoille tarjottaisiin kiinnostavia näköaloja. Luennoitsijoina halusimme jättää opiskelijoille myös ihmetyksen tunteita: se, ettei tajuakaan kaikkea, voi olla hyvinkin positiivinen kokemus. Kurssin pienryhmien motivaattorina toimi lausahdus “Mennään Heurekaan!”. Kurssilla ei siis ollut perinteisiä viikoittaisia kotona tehtäviä laskuharjoituksia, vaan pienryhmään tultiin pohtimaan viikkoteemaan liittyviä enemmän tai vähemmän konkreettisia kysymyksiä. Pienryhmien ohjaajina toimivat Opiskelijalähtöinen ohjaaminen -kurssin opiskelijat.

KURSSIPALAUTE

Keräämämme kurssipalautteen (N=72) mukaan kurssi oli kokonaisuudessaan hyvin suosittu. Luultavasti on kuitenkin helpompaa seurata matemaattisia keskusteluja kuin osallistua niihin aktiivisesti itse: opiskelijoiden mielestä luennoille (KA 4,54/5) oli keskimäärin pienryhmiä (KA 3,89/5) mukavampi tulla. Tulokset on esitetty alla olevissa taulukoissa:

luennoilleolimukavatullapienryhmiinolimukavatullaKahden luennoitsijan malli otettiin uuden uutukaisuudessaan (tai siitä huolimatta) erinomaisesti vastaan. Opiskelijat pitivät kyseistä mallia kurssille erinomaisesti sopivana: väittämä “Kaksi luennoitsijaa toi kurssille lisäarvoa” sai keskiarvoksi 4,42/5.

kaksiluennoitsijaatoikurssillelisaarvoaSaamassamme palautteessa kommentoitiin luentoja mm. seuraavasti:

“Mielenkiintoisia, tosin raapaisunomaisia. Välillä ei tiennyt, oliko kyseessä komedia vai tragedia, mutta viikon viihdepläjäys ainakin :)”

“Erittäin hyviä, erityisesti johdantona syvempään matematiikkaan. Täysin ymmärrettäviä, mutta opettavaisia ja mieltä avartavia.”

“Rento, mutta asiantunteva ote luennoitsijoilla. Mukavan jutusteleva & epäformaali tyyli. Pidin myös aihevalinnoista.”

Pienryhmienkin osalta palaute oli hyvää:

“Hauskoja puuhatuokioita. Tehtävät vaihdelleet tosi hyvistä tylsiin.”

“Näissä on ollut mukava käydä ja tehdä tehtäviä. Mukavaa tutustua kurssilaisiin vähän rennompien tehtävien parissa. Askartelu on ollut hauskaa ja auttanut ymmärtämään ratkaisuja. Piristää viikkoa, kun on tämmöinen puuhastelulaskari sen aikana.”

“Täydensi luentoja hyvin, ‘jänniä pohdintatehtäviä’.”

Kysyimme kurssipalautteessa myös sitä, muuttuiko opiskelijoiden käsitys matematiikasta kurssin aikana tai sen johdosta. Saadut vastaukset ovat erittäin rohkaisevia! Alla muutamia herkkupaloja:

“Kiehtovaa, mutta ajattelu on työlästä.”

“[Matematiikka on] mielenkiintoisempaa kuin olin kuvitellut, monipuolisempaa. Aiemmin kammoamani aine, tämän kurssin myötä on mielenkiinto hieman herännyt, ei ole enää niin kammottavaa, ehkä jopa hieman kiehtovaa :)”

“[…] En aiemmin ymmärtänyt miten paljon ilmiöitä voidaan ymmärtää ja toisaalta muokata matemaattisin perustein.”

“Ehkä hauskuus oli yllättävintä. En ole koskaan ollut näin hauskoilla matikan tunneilla :D”

Myös opiskelijoiden käsitys matemaatikoista tarvitsi ilmeisesti päivitystä:

“Matemaatikkojen huumori on oikeasti hauskaa…”

“Ehkä eniten minuun on iskenyt matemaatikoiden intohimo ja peräänantamattomuus ongelmien edessä.”

“[…] tyypit on olevinaan humanisteja, kunnes :D”

“Matemaatikot ovat persoonallisia ja osa huijareita.”

“Nyt on nähty että matemaatikot osaavat puhua myös ihmisten kieltä.”

POHDINTAA

Luennoitsijoiden näkökulmasta kurssi oli siitä poikkeuksellinen, että se antoi vapauden käsitellä laaja-alaisesti erilaisia mielenkiintoisia matemaattisia ilmiöitä isosta kokonaisuudesta välittämättä. Kurssi saattoi kuitenkin olla opiskelijoiden näkökulmasta haastava, sillä aiheet vaihtuivat viikoittain, eikä tukevaa kokonaisuutta näin ollen muodostunut. Olisi mielenkiintoista kokeilla kurssia myös tyylillä, jossa syvennyttäisiin ainoastaan yhden matematiikan osa-alueen populaareihin ilmiöihin.

Dialogiopetus itsessään oli erittäin kiinnostava kokemus. Kunhan yhdessä luennoimisen ideaan pääsi sisään, se vähensi jännitystä ja stressiä; mikäli oma ajatus katkesi, toinen pystyi jatkamaan juttua uusiin enemmän tai vähemmän tangentiaalisiin suuntiin. Tämä mahdollisti matemaattisten kysymysten käsittelemisen vapautuneesti ja kokeilevasti, joka osaltaan erinomaisesti tuki kurssin tavoitteiden toteutumista.

Kurssin opiskelijat olivat pääosin kumpulalaisia sivuaineopiskelijoita. Tätä tilastoa haluaisimme parantaa tulevina vuosina. Muiden kampusten opiskelijat, erityisesti he, jotka eivät perinteisesti opiskele matematiikkaa sivuaineenaan, tulisi saattaa tietoiseksi tästä kurssista. Kurssin mahdollinen uudelleennimeäminen Matematiikkaa kaikille! -kurssiksi toivottavasti osaltaan kannustaa myös näitä eksokumpulalaisia tulemaan mukaan!

EPILOGI AKA TL;DR

“Noni. Miten meni noin niinku omasta mielestä?”

“Mä tykkäsin.”

“Niin mäkin!

“Ja niin tykkäs muuten opiskelijatkin!“

“… ja pienryhmien ohjaajat!“

“Jep, ei muuta ku ensi vuonna uusiksi!”

The Durham Experience, Part II

|

In the academic year 2014–2015 I had the privilege to teach a lecture course in Durham University in the United Kingdom. Durham is a rather prestigious university that is very selective in its student intake. In these entries I record some of my thoughts concerning the experience. Although I could only witness the system in Durham, many details can most likely be generalised to other UK universities.

(Read the previous post here.)

View of Durham

Lecturing Algebra II

Despite its name, Algebra II is the first course in abstract algebra offered in Durham. It is a second-year course, spanning the whole academic year. Compared to courses taught for example in Helsinki, the course covers roughly the material for a basic one-term algebra course plus a slightly shorter and more advanced course. The course had about 170 students.

I was eager to face the challenge of teaching a full-fledged lecture course in a new country. Having taught algebra before, I knew it to be a difficult topic that demands a lot of abstract thinking and becoming familiar with many new concepts. My colleagues in Durham had also warned me that it would be very difficult to get the students to appreciate how much and what kind of work they would have to do in order to learn the material effectively.

While I was planning my course, it soon became clear to me that to encourage the students to work in an effective manner for their own learning, I should implement methods that in the University of Helsinki go under the name “Extreme Apprenticeship Model”. This model has been applied to teaching certain mathematics undergraduate courses in the Department of Mathematics and Statistics since 2011. After its introduction, the model has enjoyed great success. In particular, it has been successful in engaging the students, teaching them good, professional-style studying habits, as well as making them more committed to their studies in the department.

It was, however, impossible for me to run a full-fledged Extreme Apprenticeship course since I had much less control over the teaching resources than is usual in Finland. Therefore I needed to adapt my teaching to a new environment. In such cases I find it useful to consider the motivations behind the practices in order to decide what is essential and what is not. Doing so, I found that I wanted to focus on

  1. Improving the students’ working habits.
  2. Enabling strong bi-directional feedback that would allow the students to know what is expected from them and the teaching to be guided by the students’ needs.
  3. Teaching abstract thinking and communicating these thoughts in speaking and writing.

Considering these points led me to implement roughly the following set of methods:

  • a form of flipped learning, in which the students would work individually for their own learning, and the lectures are used to solidify the students’ knowledge, build a general picture, weed out misconceptions, and discuss effective study methods
  • course notes designed for the students to be able to read and understand to a great extent by themselves
  • detailed descriptions of learning objectives and self-evaluation exercises based on them
  • weekly meetings with homework markers to ensure they would know what I require of the students, and that I would find out how the students are doing
  • the possibility of resubmitting certain homework questions in order to employ the markers’ comments if the first solution was not good enough
  • activating the students during the lectures with small group tasks, questions, and polling exercises
  • activating conceptual thinking through tasks that would require explaining, connecting and evaluating.

In short, the course ran in the following way. First, the students were given typed, well-prepared notes. They familiarised themselves with new concepts through simple homework problems. They would hand in the problems to be marked. Once the markers had had a few days to look at the scripts, we would meet together to discuss what the students had come up with. Then the markers would go back to finish the marking, while I would discuss the most common mistakes and important misconceptions in the lectures. I would use online voting systems in the lectures to help gauge the students’ learning pace and to promote meaningful discussions. The lectures would also progress to deeper theory and examples, and the next week’s homework would – in addition to preparatory material – also contain harder problems on topics that were discussed during the week.

Feedback flowchart of Algebra II

Running Algebra II. The arrows between boxes of different colour indicate the flow of information or feedback. The double arrows ML and SL symbolise bi-directional feedback between markers and lecturer and between students and lecturer.

There were two types of questions in the homework. Most of the questions were marked based on honest attempt whether the answer was right or wrong. For these questions, the markers were not required to comment anything if they did not have time for it. The students could later compare their solutions to the model solutions. On the other hand, a few questions were more substantial, usually requiring a written proof. These questions were marked based on the quality of the answer – not only of the mathematical correctness, but also the quality of writing. It the solution was not adequate in the first week, the student was encouraged to resubmit the question the following week and would receive the marks after the resubmission.

In applying the above methods, I faced several challenges. As already mentioned in my previous post, the lecture system in Durham is very rigid. My lecturing hours (twice 50 minutes a week plus a fortnightly “problems class”), as well as tutorials (50 minutes per a 15 person group fortnightly) were all prescribed to me. Also the teaching assistants giving the tutorials and marking the homework (mostly separate people, to my surprise) were decided for me. One major difference with Extreme Apprenticeship method in Helsinki was that I could not provide the students with a drop-in workshop with instructors that would always be present. Another challenge was that the other teachers in Durham that I got into contact with had very little experience about any of the methods I was going to apply, so I could not count on their advice as much as I was used to in Helsinki.

The biggest obstacle, however, was that the students were in general unaccustomed to anything else than the traditional teaching style where the lecturer writes on the blackboard and students take notes, which they then later refer back to when doing their homework. This limited background, of which I only learned gradually when I was already teaching the course, created a lot of mental opposition towards my teaching right from the start of the course. Of course, I was prepared to explain any new methods I would be using, so that the students would be aware of what was expected from them and how they would benefit from the diverse exercises, but in Durham I felt I was required to explain myself much more than usual. There was a constant need to reassure the students of the fact that they were indeed learning the necessary skills even when they did not recognise the “unconventional” methods we were using.

Despite initial misgivings, the students gradually learned to work in the new way, some quicker, some at a slower pace. However, student feedback questionnaires half-way through and at the end of the course show that the students were not in general happy with the lectures, saying that these were useless and not teaching them anything. Being inefficient is a well-known problem of mass lectures, and the amount of negative feedback on this aspect seems only to indicate that the students have not previously recognised this inefficiency. On the other hand, the prepared course notes received a lot of positive feedback. It seems to be very rare in Durham that the students would be given such complete sets of notes.

During the course, I observed the students closely in order to spot any learning difficulties resulting from the change in teaching style. Some individuals indeed claimed that they were facing serious difficulties, but on the whole I could see no significant indication that anything would be going wrong. Even if the students complained, they were still clearly learning. Their results in the final exam were as good as would be expected from such a course in general.

While one might not experience any obvious adverse effects from the different kind of teaching, it would be good to know whether my efforts actually made a difference in the end. From the teacher’s point of view, I certainly felt that I was spending my time much more meaningfully than I would have using a more traditional style, and that kept me highly motivated throughout the year. Many students also changed their minds about my methods and gave me praise in private emails and conversations. One student said that I had taught him to write proofs, and claimed that this had helped him in the exams also on other courses. Some physics students thanked me for giving examples of physical applications and for teaching not only the content but also the method of studying mathematics. Another student, who had originally despised my lecturing style, thanked me in the end, saying that during the course he had realised the value of his own work and that this was the most important thing he had learned from the course.

The last mentioned comments show that the methods I employed were about so much more than straightforward delivery of definitions and theorems. The students were taught to read and write mathematics on their own and construct their personal understanding instead of simply memorising results and methods. Although this kind of instruction may be unusual to see in the Durham maths community, I trust that my example shows that, if found valuable, it is fully possible to implement.

Extreme Apprenticeship

|

Since 2011 we have been using the Extreme Apprenticeship method in teaching first year mathematics in the University of Helsinki. The core idea of Extreme Apprenticeship is to support students in becoming experts in their field by having them participate in activities that resemble those of professionals. The main method of teaching is one-on-one instruction, and the students are encouraged to work collaboratively. During the past few years, Extreme Apprenticeship has changed the way the teaching staff and students in our department view learning and teaching.

Extreme Apprenticeship promotes active engagement of the students. Each week, the students start studying a new topic by solving problems given by the teacher. They get as much help as they need from the teaching assistants.

yhteistyoJaLuokka

The teaching assistants do not give answers but guide the students towards solution. They help the students in reading course literature and gaining studying skills. The teaching assistants are undergraduate or graduate students who undergo a training that lasts throughout the semester. Training is important, as teaching in a new way can be very challenging.

The physical learning environment we have created in the middle of our department is an important part of the Extreme Apprenticeship method. It encourages the students to collaborate with each other and interact with the teaching assistants.

ohjausAnnaleena

The students hand in their solutions so that the teaching assistants can read them and give feedback. Emphasis is on learning how to write mathematics, which is very difficult for most students. If the solution is not good enough, the student has an opportunity to improve it. The feedback is two-directional: by reading the students’ answers, the teachers get to know what kind of problems the students have and can react accordingly when planning the tasks and lectures.

tarkistus

After the students have worked on the course assignments, there are lectures. The students have already familiarised themselves with the topic of the lectures by doing the tasks. This is a simple and effective way of making the students prepare for the lectures. The lectures are not for delivering content or going through details. Instead, it is possible to discuss the meaning and consequences of definitions and to address misconceptions. The students do not need to just sit and listen, but they get to work in pairs, discuss with each other and vote on questions posed by the lecturer.

luento

After the lectures, students are given more challenging tasks concerning the topics that have been discussed in the lectures. At the same time, studying a new topic starts with relatively easy tasks.

Compared to traditional teaching, Extreme Apprenticeship has increased student engagement and effort. It has enabled moving from rote learning towards conceptual understanding. Even though the students have to work hard, the feedback from them has been overwhelmingly positive. All in all, the method has had a considerable impact on the atmosphere of our department. The corridors and classrooms are filled with students who solve problems together and talk about maths with excitement and enthusiasm.

XA

Read more:

Rämö, J., Oinonen, L., & Vikberg, T. (2015, February). Extreme Appreticeship – Emphasising conceptual understanding in undergraduate mathematics. Paper presented at the 9th Congress of European research of mathematics education, Prague, Czech Republic.

Rämö, J. & Vikberg, T. (2014). Extreme Apprenticeship – Engaging undergraduate students on a mathematics course. In Proceedings of the Frontiers in Mathematics and Science Education Research Conference 1-3 May 2014, Famagusta, North Cyprus (pp. 26-33).

Hautala, T., Romu, T., Rämö, J. & Vikberg, T. (2012). Extreme apprenticeship method in teaching university-level mathematics. In Proceedings of the 12th International Congress on Mathematical Education, ICME.

Tehtävien kimpussa

|

Osallistuin touko-kesäkuussa laitoksellamme harvemmin järjestettävälle kombinatoriikan kurssille. Monia kombinatorisia ongelmia pohditaan jo koulumatematiikassa ja erityisesti nuorten kilpamatematiikassa. Kurssi on siis opettajaopiskelijan (tai jo valmistuneen opettajan) näkökulmasta sisällöllisesti varsin mielekäs ja mielenkiintoinen. Silti itselläni vielä sisältöäkin tärkeämmäksi nousi mahdollisuus maistella muutaman vuoden tauon jälkeen matematiikan yliopistokurssia opiskelijan näkökulmasta. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että jokaiselle opettajalle on terveellistä aika-ajoin tutkailla opetusta ja opiskelua myös “aidan toiselta puolelta”.

Kurssi oli monin tavoin varsin mainio keskittyessään muutamaan keskeiseen aiheeseen sekä niiden soveltamiseen kombinatoristen ongelmien ratkomisessa. Toisaalta kurssilla käytettiin tuttujen laskuharjoitusten ja luentojen lisäksi vertaisarviointia ja projektitöitä. “Opettaja-minän” kannalta kurssin tärkeimmäksi jälkipohdinnaksi jäikin erilaisten harjoitusten ja opiskelun toteutustapojen miettiminen suhteessa kurssin tavoitteisiin.

Harjoitustehtäviä tehdessäni havaitsin nimittäin itsessäni karkeasti neljää (tai viittä) tehtävän “loppuunviemisen astetta”. Nimetään nämä asteet vaikkapa seuraavasti:

  1. (Tehtävän ohittaminen)
  2. Tehtävän lukeminen ja ideoiden pyörittely
  3. Ratkaisun idean kehittely (yksityiskohdat tarkastamatta tai kokonaan tekemättä)
  4. Karkean ratkaisun laatiminen (muistiinpanot, joiden avulla ratkaisun selittäminen kaverille/yleisölle onnistuu)
  5. Viimeistellyn ratkaisun laatiminen (selkeästi muotoiltu “oppikirjamainen” ratkaisu, jonka voi lukea ja ymmärtää helposti sellaisenaan)

Se, kuinka pitkälle ratkaisun vein, riippui jossain määrin siitä, odotettiinko kyseisestä tehtävästä esimerkiksi kirjallinen palautus vai oliko tehtävä tarkoitettu enemmän “omaksi iloksi”. Voi siis sanoa, että suoritukseni riippui aika tavalla ulkoisesta motivoinnista! Mutta toisaalta sisäisen motivaation osuus oli suuri: ratkaisun laatimiseen käytetty vaiva riippui myös siitä kuinka innostavana, pirullisena, hyödyllisenä tai tylsänä tehtävää pidin.

Kurssilla oli viikoittaisia harjoitustehtäviä n. 15 kappaletta ja tämän lisäksi pohdittavaksi annettiin yksi setti kombinatoriikkaan liittyviä matematiikkaolympialaisten tehtäviä. Osa harjoitustehtävistä oli “lisäpisteitä tuottavia” eli ne olivat kurssin tavoitteisiin nähden haastavampia, eikä niiden tekemistä edellytetty. Näistä “extra credit”-tehtävistä osan voinkin myöntää lähes ohittaneeni, mutta käytännössä kuitenkin vähintään luin tehtävän, mallinsin sitä hieman ja totesin, että tehtävä ei ratkea aivan helposti. Vein siis toisin sanoen tehtävän ratkaisun tasolle 1.

Mielenkiintoinen vaihe oppimisen kokemuksen kannalta oli se, kun oikeasti kävi tehtävän kimppuun. Tein tehtäviä asteittain ja palasin niihin yleensä useaan otteeseen. Jos en suoraan nähnyt tehtävän takana piilevää ajatusta, aloitin mallintamalla tehtävää ja pyörittelemällä ideoita. Mikäli sopivaa ajatusta ei löytynyt, jätin tehtävän hautumaan ja palasin siihen parin päivän päästä uudestaan. Mikäli löysin lupaavan idean, vein ratkaisua suurpiirteisesti eteenpäin. Usein, mikäli tehtävä oli sellainen, jota ei käsitelty lainkaan laskuharjoitustilanteessa, jätin ratkaisun tälle tasolle (2) ja luin myöhemmin malliratkaisun, johon vertasin omaa ratkaisuani. En suuremmin tarkistanut yksityiskohtia tai jätin ne kokonaan tekemättä.

taso2

Tasolle 2 viety ratkaisu.

Tehtävän ratkaisun vieminen tasolle 3 on jotakin, johon olen tottunut omissa opinnoissani: laskuharjoitustilaisuuksiin valmistellaan tehtäviin sellaiset ratkaisut, jotka voi esittää muille esimerkiksi liitutaulun avulla puheella ryyditettynä. Suurin piirtein tälle tasolle tulikin vietyä laskuharjoitustilaisuuksissa käsitellyt tehtävät.

Tasolle 3 viety (tasoa 4 lähentelevä) ratkaisu

Tasolle 3 viety (tasoa 4 lähentelevä) ratkaisu.

Mielenkiintoista kurssilla oli se, että ainakin yksi tehtävä viikossa tuli vietyä pidemmälle (tasolle 4). Kurssin harjoitustehtävistä yksi tehtävä viikossa vertaisarvioitiin Moodlen välityksellä. Tavoitteena oli oppia kirjoittamaan hyviä ratkaisuja, jotka vertainen voi hyvin ymmärtää. Tämä tuntui vahvistavan kokemustani, jonka mukaan tunnun oppivan asian parhaiten, jos joudun selittämään sen jollekin muulle tai tekemään aiheesta oppimateriaalia. Tämän lisäksi sisäinen motivaationi tehdä huolellinen ratkaisu tehtävään tuntuu kasvavan, jos ajattelen, että joku muu saattaa jollain tavalla hyötyä ratkaisustani.

Tasolle 4 viety viimeistelty ratkaisu.

Tasolle 4 viety viimeistelty ratkaisu.

Kokemuksistani seurasikin kysymys: minkälainen “vaatimustaso” tehtävän ratkaisulle olisi kussakin tilanteessa parhaiten oppimista edistävä ja kurssin tavoitteisiin nähden tarkoituksenmukainen? Kokemukseni omista matematiikan opinnoistani oli, että tasolle 4 vietyä ratkaisua pyrittiin harjoittelemaan Analyysin harjoitustyössä (nykyään matematiikan harjoitustyössä ) ja tutkielmissa, mutta oikeasti opin matemaattisen tekstin kirjoittamista eniten opintojeni loppuvaiheessa laatiessani tehtävien malliratkaisuja laskuharjoitusten pitäjän roolissa. Siis oikeastaan opintojen ulkopuolella.

Nykyisillä laitoksemme kisällioppimisen menetelmällä toteutetuilla kursseilla matematiikan kirjoittamista on nostettu mukavasti esiin. Tehtäviä palautetaan kirjallisesti ja niistä saadaan palautetta. Tasolle 4 viemäni ratkaisut tuottivat ymmärrettävästi parhaan “osaamiskokemuksen”. Toisaalta, kuten kaikki joskus matematiikkaa puhtaaksi kirjoittaneet varmasti tietävät, tällaisen “nelostason ratkaisun” laatiminen vie myös paljon aikaa. Haastaisinkin itseni ja kaikki muutkin opettajat palaamaan opetuksen suunnittelussaan linjakkaan opetuksen hengessä peruslähtökohtiin:

  • Mitkä ovat kurssin oppimis- tai osaamistavoitteet?
  • Minkälaisilla järjestelyillä tavoitteet saataisiin parhaiten toteutumaan?
    • Alakysymyksenä: minkälaiset järjestelyt sytyttävät sisäisen motivaation?

Matemaattisten tehtävien osalta kursseilla tuntuu usein olevan helpointa (niin opiskelijan kuin opettajankin kannalta) tehdä asiat kuten ne on ennenkin tehty. Toisaalta tuntuu siltä, että usein kaikkein hedelmällisintä kehittämisen kannalta on kurssin opetuksen ja opiskelun miettiminen aivan peruslähtökohdista käsin.

Kiitokset kombinatoriikan kurssista erinomaista työtä tehneelle luennoitsijalle ja laskuharjoitusten pitäjälle!

Loppuun vielä lukuvinkkinä klassikkokirjallisuutta tehtävien kimpussa olemisesta:

  • Polya, G. (1945). How to solve it. (Tämä on juuri äskettäin suomennettu nimellä Ratkaisemisen taito: kuinka lähestyä matemaattisia ongelmia)
  • Mason, J., Burton, L. & Stacey, K. (1982). Thinking mathematically.

Entä jos kukaan ei vastaa?

|

Opiskelijoiden aktiivisen roolin merkitystä ja luennoilla tapahtuvaa vuorovaikutusta on käsitelty tässä blogissa jo ainakin kirjoituksissa Opettamisesta oppimiseen ja Aktiivisempia luentoja. Esimerkiksi erilaisten kysymysten ja äänestysten avulla opiskelijoita voi herätellä pohtimaan luennon aiheita ja samalla kannustaa heitä jakamaan ajatuksiaan pienissä ryhmissä tai pareittain. Lopuksi kysymystä voidaan tarkastella yhdessä, jolloin opettajakin pääsee kuulemaan opiskelijoiden mietteitä ja johdattelemaan keskustelua tarvittaessa oikeaan suuntaan.

Isossa salissa yhteisen keskustelun käynnistäminen ei kuitenkaan aina onnistu. Opiskelijoista saattaa tuntua epämukavalta olla yksin äänessä isossa ihmisjoukossa, ja kynnys erityisesti ensimmäisen puheenvuoron pyytämiseen voi olla korkea.

Keväällä järjestetyssä Matematiikan opetuksen iltapäivässä Aalto-yliopiston apulaisprofessori Pauliina Ilmonen kertoi kehittämästään luentopelistä, joka rohkaisee opiskelijoita osallistumaan keskusteluun. Peli on hyvin yksinkertainen: Opettaja jakaa opiskelijat kahteen suurin piirtein yhtä suureen joukkueeseen jakamalla luentosalin keskeltä kahtia. Kun opettaja kysyy kysymyksen, opiskelijat pyytävät puheenvuoroa viittaamalla, ja jokainen viittaava opiskelija tuo omalle joukkueelleen yhden pisteen. Jos kukaan ei pyydä puheenvuoroa, saa opettaja pisteen.

Päätin kokeilla peliä heti lineaarialgebran kurssillani, ja se todella toimii! Jos ryhmän puheliaimmat opiskelijat olivat poissa eikä yhteinen keskustelu ottanut käynnistyäkseen, aloitin pelin ja hävisin sen joka ikinen kerta saamatta yhtäkään pistettä koko kurssin aikana. Useimmiten vastauksia alkoi sadella niin paljon, että sekosin lopulta tukkimiehen kirjanpidossani ja pelin tulos jäi enemmän tai vähemmän epäselväksi. Halusin kannustaa opiskelijoita hyödyntämään luennot mahdollisimman tehokkaasti, joten annoin joukkueille pisteitä myös opiskelijoiden esittämistä kysymyksistä.

IMG_6292b

Kokemusteni mukaan luentopeli paitsi auttaa käynnistämään keskustelun, myös lisää siihen osallistuvien opiskelijoiden määrää, kun entistä useammat opiskelijat rohkaistuvat viittaamaan. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden tuoda esiin erilaisia ajattelutapoja ja näkökulmia. Opettajalle opiskelijoiden kysymykset ja vastaukset antavat arvokasta tietoa siitä, millaisiin asioihin pitää vielä paneutua tarkemmin. Suosittelenkin luentopelin kokeilemista kaikille opettajille, jotka haluavat aktivoida opiskelijoitaan ryhmän yhteiseen keskusteluun.

The Durham Experience, Part I

|

In the academic year 2014–2015 I had the privilege to teach a lecture course in Durham University in the United Kingdom. Durham is a rather prestigious university that is very selective in its student intake. In these entries I record some of my thoughts concerning the experience. Although I could only witness the system in Durham, many details can most likely be generalised to other UK universities.

View of Durham

Durham undergraduate system

Compared with Finland, the English universities hold a much tighter grip of both students and the teaching staff. For someone used to making all the decisions themselves, from planning your own schedule as a student to choosing the most suitable date for your exam as a lecturer, the inflexibility of the UK system may come as a shock. On the other hand, there is also a feeling of security and comfort when things are planned for you in advance.

Studying an undergraduate degree in mathematics in England takes typically 3–4 years and costs up to 9000 pounds in tuition fees per year (Scotland has no tuition fees). As a maths student, you will not be studying any other subject, although courses in some subjects such as theoretical physics can in manyuniversities be incorporated in a maths curriculum. You will be able to choose between a few optional courses, but mostly the schedule will be decided for you. You will simply receive a timetable in the beginning of each year telling you what lectures you will be taking and when.

In Durham, a typical maths course (they are called “modules”) takes a full academic year, consisting of lectures, tutorials and homework assignments. There are three terms: autumn, spring and summer (these are dubbed “Michaelmas”, “Epiphany” and “Easter”, respectively). To give a sense of how the three terms are organised, this year the autumn term lasted from 6 October until 12 December, spring term from 12 January until 13 March and summer term from 20 April until 19 June. Spring term ends at Easter, after which there is a five-week holiday before the start of the summer term. The summer term is aimed at revision: there are 2–3 weeks of revision classes, and then the exams begin.

All exams are held in the summer term, in either May or June, regardless of when the course itself took place. On a typical course, the final grade depends entirely on the exam. Homework or mid-term exams, if any, will not contribute. If a student fails in the exam, they can retake it in August, but in the resit it’s not possible to score more points than the minimum for a pass. No further resits are allowed.

After the exams, the students wait in anguish until all the scripts have been graded before they receive their final grades. They are not allowed to view their own scripts, at least not in the maths department, nor even know which questions scored them points and which did not. This is in sharp contrast to the practice for example in the maths department in Helsinki, where the exam, its solutions and some notes on the grading are published, together with question-by-question statistics, and where a student can at any time request to see their script in presence of the lecturer.

Let us switch to the teacher’s point of view. As for the students, the timetable is completely decided in advance, and the teacher cannot affect the amount or length of lectures (typically two 50-minute lectures a week in Durham) or tutorials (50 minutes per a 15 person group fortnightly). The content of the course is also prescribed, but in practice you are allowed to take some liberties.

The final exam, as well as the resit exam, need to be written in January, which can be quite difficult as half of the course is yet to be lectured. (Even more so for those teachers who are teaching a half-year course starting in January!) After the exam is ready, together with solutions and a grading scheme, it will be checked by a colleague, and subsequently by an external checker from another university. This is to ensure the exam is of a suitable level of difficulty and free of errors. After the exam, there is a fervent period of grading, which has to be done in a week or so for a typical exam. The grading is also checked by a colleague for omissions or mistakes in adding the points.

For a Finn, all this railroading seems a bit excessive. Not being able to retake the exam more than once, to retake it for a better grade or to manage one’s timetable oneself seems to make the students’ life rather stressful. There is a tendency to work less in the autumn and then attempt to absorb most of the content in the revision period. The stress and worry of the students is also reflected in the course feedback: if the students feel the teacher is not preparing them well enough for the exam, their criticism often worded in strikingly harsh language.

However, the students are not left to struggle on their own, but actually rather conscientiously taken care of. Each student is assigned an “academic advisor”, a permanent staff member with whom the student has regular meetings throughout the year. Each student’s homework activity and tutorial participation is monitored, and if there is cause for concern, the student is contacted for an explanation. This manages to ensure that the students keep doing their homework even though the homework does not count towards their final grade.

The staff enjoys similar fostering. Every new lecturer gets a “mentor” who can be approached if case of unforeseen problems, practical or otherwise. The mentor will also observe the teaching of their mentee to see that everything is going well. Furthermore, every teacher is asked to observe at least one lecture or tutorial of another randomly selected teacher. I find this system quite appealing, as following someone else’s class very often gives me new ideas and revelations. I also found the checking of other people’s exams very useful. One can quickly become blind to one’s own mistakes, and it is easy to misjudge the skills of the students, especially in a new environment. My own exam was much improved after hearing the comments of my checker.

Another detail in the Durham system I was happy about was the three-week revision period and the holiday preceding it. During that time I felt that the pieces were finally coming together in the students’ minds. I have had a similar experience during my own time as a student, when for some reason I have not taken the exam at the first possible instance, but rather deferred it a couple of weeks. It made me much more confident in the actual situation, and I’m sure the same is true with many of my Durham students. If only a similar revision period could be arranged without having to delay all exams until the end of the year!

In conclusion, the system of undergraduate studies in the UK seems quite strange from a Finnish point of view, and I cannot say I appreciate the feeling of lack of freedom. I’m afraid the majority of students will have difficulties growing to be independent thinkers when they have so little to say regarding their own studies. Also the teachers have to strive really hard if they want to experiment and develop their own teaching into a new direction. However, there is definitely something to learn about in the way students and lecturers are tended and their progress constantly followed. To the students such instruction is certainly very helpful, as they are often not yet as independent as we might think them to be.

Opettaja vai joku ihme hiippari

|

Aloitin pari päivää sitten melontakurssin. Melominen, erityisesti suoraan melominen, on yllättävän hankalaa. Pitää miettiä, missä kulmassa mela menee veteen, säilyttää käsien asento oikeana ja ottaa koko vartalo mukaan. Tämän kaiken miettiminen nostaa otsalle tuskanhien.

Eilen harjoittelimme melomista Seurasaaren ympäristössä. Yksi kurssilaisista kierteli meidän muiden joukossa ja antoi innokkaana neuvoja. Siinä vaiheessa aloin olla jo aika ärsyyntynyt. Kun tämä kaikkitietävä tyyppi tuli neuvomaan minua, urahtelin jotain lyhyttä vastaukseksi ja meloin itsepäisesti eteenpäin.

Vähän myöhemmin tajusin, että kyseessä ei ollutkaan oppilas vaan yksi kurssin ohjaajista. Kukaan ei vain ollut esitellyt häntä minulle, enkä osannut ulkonäöstäkään päätellä häntä opettajaksi. Kyllä nolotti.

Samalla tajusin, miten tärkeää on, että opiskelija tietää, ketkä ovat opettajia. Ja miten tärkeää on, että laitoksemme ohjaajat käyttävät kirkasväristä huomioliiviä.

Liivit ovat olleet meillä käytössä ennen kaikkea sen takia, että opiskelijoilla on matalampi kynnys kysyä kysymyksiä, kun heidän ei tarvitse arvuutella, kuka on ohjaaja. Toisaalta suuri osa ohjaajistamme on itsekin opiskelijoita, ja liivin pukeminen auttaa heitä siirtymään opettajan rooliin. Nyt liivien käytölle tuli vielä yksi perustelu lisää: liivistä opiskelija tietää, että häntä lähestyvä henkilö on opettaja eikä joku ihme hiippari. Keskustelu ja vuorovaikutus sujuvat paljon paremmin, jos opiskelija tietää puhuvansa opettajan kanssa.

kaytava