”Hyvät pyhät!” Niin siinä luki ja käsiala oli tuttuakin tutumpi: jokainen kirjain oli eri kokoa ja sojotti mikä minnekin suuntaan. Mutta kuka mahtoi olla kirjoittaja?

Muhevankokoinen postikortti pinnisteli postiluukustamme saapuessani kotiin iltamyöhäisellä.  Mainosko taas vai mikä, muistan ajatelleeni kiusaantuneena. Olin jo aikapäiviä sitten teipannut kotimme oveen lapun, joka kielsi tunkemasta mainoksia postilävestämme. Caramba sentään! Kortin tarkempi syynääminen selvensi asiaa lisää: ”… toivoo Riitta-ystäväsi, joka ei ole Sinua unohtanut.” Kuka ihmeen Riitta? En muistanut sillä sekunnilla ketään Riittaa, paitsi sen yhden sieltä yliopistoajoilta ennen sotia… ja sitten sen yhden sieltä yläasteajoilta… sehän oli jo kivikaudella, ja olihan sekin Riitta, joka oli sen yhden sisko…

Ei meinannut postikortti antaa rauhaa koko iltana. Tuttu käsiala hämmensi mielen pohjukoita uutisten ja Pirunpellon välissä. Katselin postikortin leimaa: siitä ei tietenkään saanut mitään selvää. Sitä paitsi eihän leima enää tänä päivänä merkitse yhtään mitään, sillä kortti on voitu leimata jossakin ihan muualla kuin missä se on postilaatikkoon sujautettu.

Kortin kuvassa komeili vesitorni juhlavalaistuksessaan. Hyvin pienellä tekstillä kuvapuolen alakulmassa luki ”Intiön vesitorni”.  Intiö?! Sehän on Oulussa, missä asuin ihmisikä sitten! Ja se Riitta! Se Riitta-ystäväni, joka hataran muistini mukaan ”katosi” ainakin kolme vuosikymmentä sitten jonnekin Tuiran takametsiin.

Muistan ystäväni Riitan innokkaana opiskelijana. Erityisesti kaiken maailman kielet kiinnostivat häntä. Jos jotakin kieltä ei voinut opiskella Oulussa, hän keplotteli itsensä vaikka minkä yliopiston opiskelijaksi milloin milläkin erityisoikeudella. Ahkera ja toimelias kolme lapsen äiti! Viimeksi nähdessämme hän oli päättänyt oppia ketsuaa, muinaisen inkavaltakunnan virallista kieltä. Opinnot Helsingin yliopiston etäopiskelijana olivat muistini mukaan hyvällä alulla, kun vaihdoimme viimeiset kuulumiset Rotuaarilla joskus viime vuosisadalla, tarkoitan siis 1980-luvulla.

Nyt kun ystävänpäivä lähestyy, aion ottaa selvää Riitan tarkemmasta osoitteesta. Olisi mukava muistaa häntä yllätyspostikortilla ja myöhemmin ehkä kuulla enemmänkin uutisia hänestä – ja tiedä vaikka nähdäkin taas pitkästä aikaa: 30 vuodessa on ehtinyt tapahtua luultavasti yhtä ja toista mainitsemisen arvoista!

Toden totta, oli se vaan ilahduttava yllätys tuo aluksi niin mystinen, ihka oikea postikortti menneisyyden hämärästä! Tämän omakohtaisen positiivisen postikorttikokemuksen myötä aplodeeraan lämpimästi Päijät-Hämeessä juuri tällä viikolla käynnistyneelle ”Yhteyttä sinuun” –postikorttitempaukselle. Kampanjan on toteuttanut Päijät-Hämeen ehkäisevä mielenterveys- ja päihdetyön verkosto. Tempauksen tavoitteena on jakaa tietyissä pisteissä, mm. pääkirjastossa, tiettyinä päivinä ilmaisia postikortteja ja niihin postimerkkejä kaikille niille, jotka haluavat muistaa jotakuta lähimmäistään tällä ”vanhanaikaisella” tavalla. Jos kirjoittamalleen kortille ei keksi vastaanottajaa ihan itse, voi kortin jättää kampanjan järjestäjän toimitettavaksi. Se lähetetään jollekin paikalliselle vanhukselle tai yksinäiselle tai vammaiselle henkilölle. Iloinen hyvän päivän toivotus, pieni runo tai muutama ystävällinen sana riittävät saamaan hymyn kenen tahansa kasvoille.

Itse aion taas palata harrastamaan nimi- ja syntymäpäivämuistamisia ihan oikeilla postikorteilla tai muuten vaan yllättää lähimmäisiäni ainakin omasta mielestäni lystikkäillä tai puhuttelevilla kuvilla postilaatikon kautta. Kauniit ystävänpäiväpostimerkit on jo hankittu ja onhan oikealla postikortilla muistaminen aivan toista kuin joku Facebook – taas vaihteeksi!

Valoa näköpiirissä? Ei ollut, vaikka kuinka tähyilin taivaanrantaa. Eikä ollut näkynytkään sitten viime syyskuun, muuta kun kirkasvalolampussa. Näköpiirissä ei ollut myöskään matkaa lämpimään, joten korkkasin sitten sen D-vitamiinipurkin. Ja mietin, kuinka kääntäisin asian edukseni. Voisiko sitä edes kääntää, vaikka olisin kuinka täynnä pyhää henkeä ja armollisuutta.

Millaistahan mahtaisi olla jos Suomessakin olisi aina kesä? Päivät olisivat aurinkoisia ja yöt mustia ja lämpimiä. Olisimmekohan me jäyhät suomalaiset ihan eri ihmisiä? Totisen Eeron tilalle syttyisikin vilkkusilmäinen Eros? Väsyneestä Marjasta sukeutuisi iloinen ja railakas Margaretha?

Mutta sittenhän meillä ei olisikaan enää mitään OIKEITA ASIOITA, joista voisimme rutista. Nythän on ainakin edes yksi kunnon syy, jotta voimme olla luvan kanssa masentuneita, vihaisia, huumorintajuttomia ja halutessamme jopa synkkämielisiä. Aina voimme syyttää tätä suomen talvea. Ihan kaikesta. Ainakin minä voin ja on täällä varmaan muitakin.

Mutta täytyy nyt mennä näillä mitä on. Kaikkeen auttaa vähintään 100 grammaa Fazerin sinistä. Ja jos sekään ei tepsi, pitkät kalsarit jalkaan, ulkoiluvaatteet päälle ja ulos jäälle hiihtämään. Upea ilma, pakkasta vain viitisen astetta ja vitivalkoista lunta silmänkantamattomiin – kukapa täältä haluaisi pois? Edes viikoksi?

Kirjoittajana Elisa Kaukolahti (nainen, joka haaveilee tropiikista, mutta tyytyy hiihtämiseen ja suklaaseen…)

Muistan kun teini-ikäisenä katsoin varusmiehiä ja ajattelin että he ovat ikivanhoja ukkoja. Pelkkä ajatus, että olisi ikinä niinkin vanha kuin kaksikymppinen, tuntui aivan mahdottomalta. Samoihin aikoihin ajattelin, että kun ihminen sitten joskus tuhannen vuoden päästä saavuttaa kypsän 18 vuoden iän, niin viisaus, tyyneys ja rauha ikäänkuin asettuvat asumaan häneen. Älkää hirnuko! Niin oikeasti ajattelin!

Minulla oli 16-vuotiaana vähän reilu kolmekymppinen kaveri Kristiina, ja yhtenä iltana hän kertoi minulle salaisuuden: “Kolmekymppiset on ihan yhtä hukassa kuin teinitkin”.

Nykyään olen itse yli kolmenkymppinen ja tämän päivän parikymppiset kysyvät minulta silmät pyöreinä, että “siis kuinka vanha sinä oikein olet?”. Ja kun kerron olevani 34, he näyttävät siltä kuin eivät olisi ikinä kuulleet niin suurta numeroa. Ei auta lohdutella, että olen kyllä mieleltäni ihan samanlainen kuin kymmenen vuotta sitten. Kauhistuneet teinit ovat jo häipyneet paikalta.

Ikä on vääristävä peili. Minä katson parikymppistä hipsteriä ja näen meidät oikeastaan aika samanikäisinä. Samaan aikaan hipsteri katsoo minua kuin muinaismuistoa ja miettii, että täti on vissiin eksynyt vanhainkodista.

Vanhan ihmisen käsite lipuu koko ajan kauemmaksi omien vanhempien ikääntyessä. Jokin aika sitten vielä tuumailin, että 60-vuotias alkaa olla jo aika vanha, mutta nyt kun äitinini on 66, ei hän ole vielä ollenkaan vanha. Ja joskus nelikymppiset tuntuivat keski-ikäisiltä, mutta tätänykyä minusta ei tunnu ollenkaan, että olisin alkamassa keski-ikäiseksi.

Komea ja viisas puolisoni vertasi kolmenkympin kriisiä yliäänipamaukseen. Yliäänipamaus on yli äänen nopeutta ilmassa lentävän esineen aiheuttama räjähdystä muistuttava ääni. Ääni muodostuu kapeasta melukaistasta, jota esine “lähettää koko ajan” lentäessään. Koska kaista on kapea, ja melu siten kestää vain hetken kussakin kohdassa, kuulostaa se kuulijasta räjähdykseltä. Yliäänipamaus siis kiitää alueen halki esineen lentonopeudella. Aika kulkee ja ikää karttuu koko ajan. Kolmenkympinkriisi tapahtuu koko ajan jollekin jossakin, mutta kun se osuu omalle kohdalle, tuntuu kuin räjähdys vavisuttaisi elämän perusteita.

Iloista tätä päivää kaikille! Tässä vielä piristykseksi / lohdutukseksi teemaan sopiva biisi 🙂

Terveisin Marianne Valola, CleanDesign Maineen rakentaminen -hankkeen suunnittelija