Terveisiä Hollannista

Kävin alkuviikosta Nijmegenissä, Hollannisa, akkreditoimassa Radboud UMC:tä eli paikallisen yliopistosairaalan erikoislääkärikoulutusta osana Euroopan anestesiologiyhdistyksen ESA:n centre of excellence-ohjelmaa. Isännät olivat valmistautuneet vierailuun hyvin ja olin vaikuttunut. Vaikka vierailijan tehtävä oli toimia tarkastajana, olo oli kuin teollisuuvakoilijalla.

Prosessiin kuuluu, että erikoistuvilta pyydetään vastaukset strukturoituun arviointilomakkeeseen ja vastauksia verrataan koulutusohjelman johtajan vastauksiin. Yllättävää kyllä, eniten erikostuvia pohditutti tutkimuksen osuus. Hollannissa jokaisen erikoistuvan on pakko joko julkaista tutkimusartikkeli vertaisarvioidussa julkaisusarjassa tai esittää posteri oman erikoisalan kansallisessa kongressissa. Ilman tätö suoritusta ei erikoislääkärin papereita voi saada.

Koulutussuunnitelmaa lukiessani olin ollut erityisen vaikuttunut tästä kohdasta, sillä vastaavasta on myös Suomessa ollut keskustelua. Perusopetuksen opintosuunnitelmaan kuuluu tutkielma, miksei myös erikoislääkärikoulutukseen? Tässä ajassa tieteen lukutaito on tarpeellisempaa kuin koskaan, sillä valeuutisia ja uskomuksia tulee eteen pyytämättä ja yllättäen.

Kahdenkeskisissä haastalluissa Nijmegenin erikoistuvat täsmensivät tutkimukseen liittyviä huoliaan. Tutkimustyö ei ole itseisarvo ja elämän ruuhkavuosia elävälle se saattaa tuntua ylivoimaiselta. Nollatutkimusta ei kannata tehdä. Olen tästä samaa mieltä, mutta olen myös ohjannut useiden vastahakoisten kandien tutkielmia. Kun oma aihe löytyy, tutkielman tekeminen alkaa sujua.

Hollantilaiset olivat myös paikantaneet toisen kipupisteen eli metodologian. Heidän ratkaisunsa oli vertaistuki eli tohtoriopiskelijat alkavat antaa menetelmäohjausta kollegoilleen. Uusi hieno idea oli Science Cafe, jossa erikoistuvat esittelevät projektejaan toisilleen. Abstrakteja oli tullut määräaikaan menessä 39, erikoistuvia on siis 60.

Tiedekahvila saattaisi olla hyvä idea meillekin. Ongelmat ovat yleensä samoja kaikilla, mutta ratkaisut ovat yksilöllisiä. Muiden ratkaisuja voi harvoin sinällään soveltaa, mutta ideoita niistä voi saada. On monta tapaa tehdä syventäviä!

Luottamus arvioinnin pohjana

Arviointi on niin tavallista opettajan perustyötä, että sen merkitystä tulee harvoin ajateltua. Tenttiä laatiessani keskityn keskeisiin osaamistavoitteisiin, kysymyksiä kirjoittaessani huolehdin myös niiden mahdollisimman hyvöstä reliabliteetista ja validiteetista. Elvytystentissä arvioin opiskelojoiden elvytysosaamista, annan vahvistavaa palautetta ja asetan kehittynistavoitteita. Nämä asiat ovat teknisiä ja vaadittuihin osaamisalueisiin keskittyviä, mutta arvioinnissa on kyse muustakin.

Kirjoitan tätä Utrechtissa, missä osallistun kansainväliselle arviointikurssille, mistä kuvat. Lääketieteellinen osaaminen eli kompetenssi on itsestään selvyys, mutta muut kolme eli integrity (totuudellisuus, luotettavuus, hyvä tahto), reliability (vakaus, pysyvyys, tunnollisuus) ja humility (nöyryys, omien rajojen tunnistaminen ja avun pyytäminen) ovat itsestäänselvyyksinä jääneet vähälle huomiolle.

Kliinisessä työssämme teemme jatkuvasti luottamukseen perustuvia arviointeja. Kokematon erikoistuva voi aloittaa tämän perusterveen potilaan rutiinileikkauksen anestesian minun ollessani kahvilla vähän matkan päässä. Tällaista päätöstä tehdessäni en niinkään ajattele lääketieteellistä osaamista vaan juuri niitä kolmea muuta komponenttia.

Kliininen työ perustuu luottamukseen eli siihen, että kaikki noudatamme sovittuja pelisääntöjä. Luottaessani vastuullani olevaan ohjattavaan otan aina sen riskin, ettei kaikki menekään suunnitelmien mukaan. Ongelmia harvoin tulee, jos erikoistuva toimii sovitulla tavalla ja huomaa ajoissa, milloin oma osaaminen ei riitä tilanteen hoitamiseen.

Kirjallisessa tentissä arviointi perustuu myös luottamukseen. Opettaja uskoo, että opiskelija on saavuttanut osaamistavoitteet ja on kykenevä työskentelemään niiden pohjalta. Opiskelija taas on oikeus uskoa, että opettaja on tehnyt oikean arvion hänen osaamisestaan. Arviointi on osa työtämme, mutta rutiiniksi se ei saa muuttua.

KARVI – tiedekunta arvioitavana

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus on käynyt syksyn aikana arvioimassa maamme lääketieteelliset tiedekunnat. kansainvälisessä arviointiryhmässä oli mukana hollantilainen professori ja sen puheenjohtajana toimi apulaisprofessori Riitta Möller Tukholman Karoliinisesta Instituutista.

Arvioinnin oleellisena osana oli itsearviointiraportti, jonka työstämisen aloitimme jo kesällä, AMEE-kongressin valmistelujen ollessa kuumimmillaan. Muistan kirjoittaneeni sinne jotakin arvioinnista ja kommentoineeni muiden tekstiä, mutta prosessin tästä osasta minulla on hyvin hämärä mielikuva. Lämmin kiitos Outi Lassille, joka kokosi palasista vaikuttavan dokumentin!

Itsearviointi on antoisaa siksi, että se pakottaa kirjoittajan reflektoimaan omaa työtään. Pelkät hyvät aikeet eivät riitä, vaan jokaisen lausuman perustaksi pitää olla näyttöä. Tässä suhteessa omat arkistot ja AMEE:n kollektiivinen ponnistus olivat suureksi hyödyksi. Olemme tehneet jatkuvasti opetuksen kehittämistyötä ja prosessin vaiheet on selvästi dokumentoitu. Omalta osaltani huomasin, miten paljon langanpätkiä on vielä solmimatta ja miten paljon meillä on vielä kehitettävää.

Arviointiprosessin paras osuus oli kuitenkin haastattelu, johon minulla oli kunnia osallistua. Kiitos puheenjohtajan, keskustelun tunnelma oli lämmin ja arvostava. Sain useita tiukkoja kysymyksiä, joihin oli oikeastaan ilo vastata. Puheenjohtaja tiesi voivansa haastaa minua, sillä olimme olleet samalla Master of Medical Education kurssilla. Yhteisestä tietopohjasta oli apua vastaamisessa, vaikka konteksti onkin erilainen.

Riippumatta arvioinnin tuloksesta, haastattelun jälkeen ainakin minulle jäi voittajan olo. Keskustelun aikana kirkastui niin paljon asioita, että niiden avulla on hyvä lähteä kehittämään omaa ja tiedekunnan opetusta.

Tervetuloa, kansainväliset opiskelijat!

Keväällä sain suhteellisen lyhyellä varoitusajalla tehtävän laatia Anen kurssi kansainvälisille opiskelijoille. Minulla on toki aiempaa kokemusta KV-opiskelijoista ja heidän osaamistasostaan vuosittain järjestämäni elvytysopetuksesta osana RiHa-kurssia. Kolmen opintopisteen kurssin eli omaa kotimaista opetustamme vastaavan kurssin järjestäminen ei kuitenkaan ollut mikään pieni asia.

Päätin käyttää omaa vanhaa Anen kurssia pohjana ja KV-kurssia uuden curriculumin mukaisen kurssin pilottina. Kokemuksesta tiedän, että KV-opiskelijoilla on teoriatieto todella hyvin hallussa, mutta käytännön kokemusta heille kertyy vasta erikoistumisvaiheen alussa. Luento-opetus n. 10 opiskelijan joukolle ei tuntunut mielekkäältä, joten päätin viedä luennot verkkoon ja painottaa käytäntöä käänteisen oppimisen periaatteella.

Tapasin opiskelijat kurssin aluksi ja keskustelimme järjestelyistä yleisellä tasolla. Kerroin materiaalien löytyvän Moodlesta ja kehotin tutustumaan niihin ennakolta. Käänteinen oppiminen tuntui ilmeisesti ajatuksena vieraalta, sillä kahden lukupäivän kuluttua pidetyssä elvytysopetuksessa ERC:n suositus ei näyttänyt olevan kovin hyvin hallinnassa. Vaikka suositus on kaikille yhteinen, maa- ja paikkakuntaisia terveydenhuoltojärjestelmän eroja tuli keskusteluissa esiin.

Alun tapaamisessa opiskelijat kertoivat olevansa varsin kokeneita tipanlaittajia ja hetken mietin, kannattaako kanylointiharjoitusta edes järjestää. Kanylointi sujui kyllä kaikilta, mutta yhteinen harjoitus auttoi meidät yhteiselle kartalle. Meillä desinfektioksi riittää yksi pyyhkäisy potilaan puhtaalle iholle, mutta saksalaiset hankaavat ensi yhdellä desinfektioaineeseen kastetulla lapulla kaikki ihokarvat ja sen jälkeen tulee yksi pyyhkäisy kuten meillä.

Ensi viikolla on ohjelmassa anestesian induktiota harjoittava simulaatio. Odotan keskustelujamme suurella mielenkiinnolla!

 

Monivalintatehtävän kirjoittamisessa tiede kohtaa taiteen

Medipedalla ja Opettajien akatemialla oli ilo järjestää kaksi psykometrista työpajaa 22.-23.3.-17, vetäjäksi saimme tohtori Carlos Collaresin Maastrichtin yliopistosta. Carlos on alkuperäiseltä ammatiltaan työterveyslääkäri, joka psykologian opintojen myötä päätyi psykometrian asiantuntijaksi. Oli todella kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkea dataa yksittäisestä monivalintakysymyksestä saa tilastollisesti irti!

Ensimmäisen päivän teoriapainotteinenseminaari pohjusti toista päivää, jonka aikana harjoittelimme väittämien kirjoittamista – ei mikään helppo työ! Carlos esitti kauniisti, miten kysymyksen huono muotoilu vaikeuttaa vastaamista (hämärä muotoilu, kieliopilliset ongelmat, vaihtoehdot eivät ole verrannollisia keskenään, vaihtoehdoissa paljon toistoa). Jos siis vastaajista vain 6 % osaa vastata kysymykseen oikein, se ei siis erottele osaajia ja heikkoja opiskelijoita vaan kyse on kysymyksen huonosta muotoilusta.

Toinen virhetyyppi teki kysymyksen helpoksi opiskelijalle. Tämä olikin tuttua jo professori Kati Hakkaraisen esityksestä viime vuodelta. Yleensä pisin vaihtoehto on oikea ja väärän vastauksen tunnistaa määreistä ei koskaan, aina, yleensä jne. Kiinnostava tuttavuus oli pseudoarvaus, joka on mahdollista myös erotella tilastollisesti. Jos kysymyksessä on neljä vaihtoehtoa, arvaamalla on 25 % mahdollisuus onnistua. Jos tämä luku poikkeaa, kyseessä on pseudoarvaus eli jokin tekninen asia ohjaa vastaajaa arvaamaan.

Teoriaosuus meni ihan sujuvasti kuunnellen, vaikka punastuin ajatellessani omaa äskeistä anen tenttiäni. Kirjoittamisharjoituksessa paljastui, miten vaativaa selkeiden ja keskenään verrannollisten väittämien löytäminen on. Kysymysten laatiminen on todellakin parasta tehdä porukalla. Oma substanssiosaamiseni esti minua huomaamasta, etteivät vastausvaihtoehtoni olleet verrannollisia keskenään jne. Yhteistyöllä sujuu!

Let’s tango – Utrechtin oppimisseikkailu 2017

Onderwijsparade eli oppimisseikkailu Utrechtin tapaan oli varsin vaikuttava kokemus. Lounaat ja kahvit tarjottiin samassa tilassa, missä yliopiston väitöstilaisuudet järjestetään. Muistan tilaisuuden olleen yksi kuumottavimmista, mitä ikinä on eteeni tullut. Olisi tuskin saanut sanaakaan suustani, jos kaikki nuo muinaiset opettajat olisivat tuijottaneet minua! Kahdessa niistä oli kuvattuna nainen, ja aulaan oli koottu kaikkien naisprofessorien kuvat juhlistamaan ensimmäisen naispuolisen professorin virkaanastujaisia.

Ihmettelin hieman tapahtuman nimeä, mutta asia selvisi pian. Englantilainen professori Sally Brown avasi luentonsa heittämällä viitan päältään ja esittämällä vauhdikkaan tangon asiaankuuluvasti tiukkaan punamustaan hameeseen pukeutuneena. Lounaan jälkeistä apatiaa potenut yleisö heräsi välittömästi ja luento jatkui yhtä mukaansatempaavana. Toivon, että minulla joskus tulee olemaan yhtä paljon rohkeutta heittäytyä esiintymisiini!

Professori Brown puhui kulttuurien kohtaamisesta kansainvälisen koulutuksen haasteena. Esimerkiksi Suomessa olen kaikille opiskelijoille luontevasti Leila, mutta itsekin arastelen ulkomailla kutsua ketään opettajakollegaa etunimellä. Akateeminen keskustelu eli väittely ovat luonnollinen osa meidän kulttuuriamme, mutta monissa maissa on painetta saman mielisyyteen ja joissakin maissa toisinajattelusta saattaa joutua vankilaan. Silmiin katsominen saattaa olla suullisen esityksen arviointikriteeri, mutta joissakin maissa se on sopimatonta käytöstä. Paasto heikentää keskittymiskykyä tenteissä, mutta emme aina tule ajatelleeksi tätä.

Osallistuin myös työpajaan, jossa pohdimme kansainvälisen oppivan yhteisön rakentamista. Tässä kannattaa keskittyä yhdistäviin tekijöihin, mutta antaa tilaa myös kansallisille ominaispiirteille – nehän ovatkin kansainvälisten kohtaamisten kiinnostavin osa. Työpajan jälkeen on entistä helpompi toivottaa kv-opiskelijat englanninkieliselle anen kurssille!