Author: Kirsi H Pietiläinen

Posted on

Lihomistrendi on pysähtynyt, vai onko?

Paino on ollut nousussa kaikkialla maailmassa viimeiset 40 vuotta. Hiljattain on kuitenkin tullut ensimmäisiä raportteja, joiden mukaan lihavuus ei enää lisääntyisikään. Näin on myös Suomessa. Finriski 2012 osoitti, että naisten ylipainon nousu oli pysähtynyt, tosin liian korkealle tasolle. Miehillä kasvu on vielä jatkunut. Ylipainoisia, eli painoindeksin 25 ylittäneitä on 25 – 74 -vuotiaista miehistä 66 % ja naisista 46 %. Lihavia, eli painoindeksin 30 ylittäneitä on molemmista sukupuolista noin 20 %.
Lihomistrendejä on nyt tutkittu keräämällä yhteen useiden maiden tietoja, mukaan lukien suomalaiset Finriski-tutkimukset. Yhtenä pääkysymyksenä oli sosiaaliluokan vaikutus. On nimittäin ajateltu, että lihominen pysähtyisi ensin hyvässä sosiaalisessa asemassa olevilla, mutta jatkaisi nousuaan alhaisemmissa sosiaaliluokissa. Suurimmassa osassa tutkimuksia hypoteesi piti paikkansa. Näin oli ranskalaisessa, sveitsiläisessä ja suomalaisessa aikuisten tutkimuksessa sekä ranskalaisessa, ruotsalaisessa, englantilaisessa ja australialaisessa lasten tutkimuksessa. Löytyi kuitenkin myös joitakin tutkimuksia, joissa lihominen oli samanlaista kaikissa sosiaaliluokissa, mm. suomalaisessa nuorten tutkimuksessa.
On myös mahdollista, että keskimääräiset lihavuusluvut eivät paljasta lihomiseroja eri painoluokissa. Lukuisissa maissa (Suomi, Ruotsi, Norja, Hollanti, Saksa, USA) havaittiin, että lihominen ei ole enää kovin voimakasta matalammissa painoluokissa, mutta lihominen jatkuu voimakkaana jo valmiiksi vaikeasti lihavilla. Vain Tanskassa tätä ilmiötä ei havaittu. Lapsilla tulokset olivat hajanaisemmat.
Lisäksi koontatutkimuksessa arvioitiin painoindeksin ja vyötärönympäryksen perusteella saatujen tutkimusten eroja. Oli selvää, että monissa maissa, joissa painoindeksi ei näyttänyt paljon nousseen, vyötärönympärys jatkoi nousemistaan. Näyttäisi siis siltä, että vaikka lihominen pysähtyisi, rasva kertyy entistä enemmän vyötärön seudulle. Todennäköisin syy keskivartalon pyöristymiselle ja löysistymiselle on liikunnan puute.
Vaikka lihavuuden lisääntymisen sanottaisiinkin siis keskimäärin tasaantuneen, on mahdollista, että tämä pitää paikkansa hyväosaisilla, naisilla ja vähemmän lihavilla. Alemmissa sosiaaliluokissa, miehillä ja jo valmiiksi lihavilla kasvu jatkuu. Kaikilla sen sijaan näyttää siltä, että ilman painoindeksin nousuakin lihavuudessa on päädytty liian korkealle tasolle, ja ryhdytty lihomaan keskikehopainotteisesti.

Visscher TL1, Heitmann BL2, Rissanen A3, Lahti-Koski M4, Lissner L5.
A break in the obesity epidemic? Explained by biases or misinterpretation of the data?
Int J Obes (Lond). 2014 Jun 9.

Abstract

Posted on

Rasvoittunut sydän – hyvä vai huono merkki

Lipidien kertyminen rasvakudoksen ulkopuolelle, eli ns. ektooppinen rasva on useimmiten patologinen ilmiö. Rasvaa voi kertyä maksaan hepatosyyttien sisään, haimakudokseen ja poikkijuovaiseen lihakseen sekä lihassolun sisäisesti että lihassolujen välitilaan. Nyt myös sydänlihaksen rasvoittumista on alettu tutkimaan. Tutkimustulokset ovat kuitenkin ristiriitaisia. Toisissa tutkimuksissa myokardiumin rasvoittumista on havaittu esimerkiksi lihavuudessa, mutta toisissa ei. Mittaus on myös teknisesti haastava.
Meilahden sairaalan Sydän- ja keuhkokeskuksen lääkärit tutkivat sydänlihaksen rasvoittumista ja sydämen toimintaa potilailla, joilla on dilatoiva kardiomyopatia. Tässä sairaudessa vasen tai molemmat kammiot ovat laajentuneet, ja sydänlihas on toisaalta paksuuntunut, mutta tilavuuteensa nähden seinämä on ohut. Vasemman kammion toiminta on merkittävästi vähentynyt. Histopatologisesti sydänlihassolut ovat hypertrofioituneet, soluja on kuollut ja paikalle on kehittynyt fibroosia. Syytä dilatoivalle kardiomyopatialle ei tiedetä.
Voisi olettaa, että näin voimakkaasti muuttunut sydämen koostumus aiheuttaisi muutoksia myös sydänlihaksen rasvoittumisessa. Koska muissa ektooppisissa kudoksissa ongelmana on liikarasvoittuminen, ensiajatuksena oli, että kardiomyopatiapotilaillakin on liikaa rasvaa sydänlihaksessa. Graner ym. kuitenkin huomasivat oletuksen vastaisesti, että sydänlihaksen triglyseridien määrä oli hyvin pieni, merkitsevästi matalampi kuin terveiden verrokkien. Samanaikaisesti sydäntä ympäröivien epi- ja perikardiaalisten rasvakertymien määrät olivat kardiomyopatiapotilailla merkitsevästi suuremmat kuin verrokeilla.
Tämän yllättävän löydöksen taustalla on todennäköisesti sairastuneiden sydänlihassolujen poikkeava energia-aineenvaihdunta. Sydänlihashan normaaliolosuhteissa käyttää pääpolttoaineenaan rasvahappoja. Sydänlihas ei juuri itse pysty rasvaa muodostamaan, joten se on ulkopuolelta tulevien rasvahappojen varassa. Dilatoivan kardiomyopatian tapauksessa on mahdollista, että solujen on ollut välttämätöntä pilkkoa lipidikertymänsä ja käyttää se energiakseen, mutta jostain syystä uuden rasvan kulkeutuminen soluun ei riitä solun energiatarpeen tyydyttämiseen.
Muut tutkimustulokset olivat odotetun kaltaisia: sydän oli vajaatoimintainen ja kardiomyopatiapotilailla oli verrokkeja enemmän insuliiniresistenssiä. Uudet tutkimustulokset sydänlihaksen rasvavajeesta vaikuttivat hyvin selviltä, ja innostavat varmasti tutkijoita selvittämään solutason mekanismeja tarkemmin.

Heart. 2014 Apr 24.
Cardiac steatosis in patients with dilated cardiomyopathy.
Granér M, Pentikäinen MO, Nyman K, Siren R, Lundbom J, Hakkarainen A, Lauerma K, Lundbom N, Nieminen MS, Petzold M, Taskinen MR.

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/24763492?dopt=Abstract

Posted on

Äidin raskaudenaikainen ruokavalio ja tyypin 1 diabeteksen kehittyminen

Suomessa on maailman korkein tyypin 1 diabeteksen esiintyvyys, ja se näyttää yhä olevan kasvussa etenkin alle 5-vuotiailla lapsilla. Tyypin 1 diabetes kehittyy haiman betasoluihin kohdistuvan immunologisen tuhon seurauksena. Syitä tälle häiriölle ei tiedetä, mutta monissa tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että varhaisiän ravitsemus voi vaikuttaa sairastumiseen. Esimerkiksi varhainen altistuminen lehmänmaidolle ja viljatuotteille saattaa vaikuttaa sairastumisriskiin. Yksi mahdollinen tekijä on äidin raskaudenaikainen ruokavalio.
Helsingin yliopistossa lastentautiopin professorina toimiva Mikael Knip on yksi DIPP (Diabetes Prediction and Prevention Study) -tutkimuksen kolmesta päätutkijasta. He tutkivat yhteistyössä professori Suvi Virtasen ryhmän (THL) kanssa äidin raskaudenaikaisen ruokavalion yhteyttä diabeteksen kehittymiseen 4887 DIPP-tutkimuksen lapsella, jolla oli perinnöllinen HLA-riskigeeni diabeteksen kehittymiseen.
Noin 4.6 vuoden seurannan jälkeen 240 lasta sairastui diabetekseen ja 112 lasta oli esidiabetesvaiheessa. Tutkimuksessa havaittiin, että äidin raskaudenaikainen palmitaatti-rasvahapon saanti (HR 0.82) ja juuston kulutus (HR 0.52) olivat käänteisesti yhteydessä diabeteksen kehittymiseen. Vähärasvaisen margariinin käyttö vähensi diabetesriskiä (HR 0.67), mutta hapanmaitotuotteet (1.14) ja tuoremaidosta saatu rasva (1.43) lisäsivät riskiä.
Palmitaatti on yleinen tyydyttynyt rasvahappo eläintuotteissa: lihassa, juustossa, voissa ja muissa maitotuotteissa. On siis loogista, että sekä palmitaatin saanti että juuston syönti vähensivät diabeteksen syntyä. Mekanismi tälle ilmiölle lienee epäselvä. Päinvastoin kuin juusto, tuoremaidon rasva ja hapanmaitotuotteet lisäsivät diabetesriskiä. Näissä hiukan ristiriitaisissa tuloksissa voi olla taustalla myös muita tekijöitä: ovatko juuston syöjät erilaisia kuin rasvaista maitoa juovat? Suuri määrä mahdollisia sekoittavia tekijöitä oli kuitenkin tutkimuksessa korjattu tilastollisesti. Aikaisemminkin on havaittu, että vähärasvaiset margariinit ovat yhteydessä pienempään sairastumisriskiin, ja sama tulos havaittiin myös tässä uudessa tutkimuksessa.
Ruokavalion ja diabeteksen yhteyksien tutkiminen on hyvin haasteellista. Elintarvikkeita on tuhansia ja niiden koostumus vaihtelee. Lisäksi raportointivirheet ovat mahdollisia. Kun tutkitaan varhaisen ravitsemuksen vaikutuksia, huomion kohteena ovat sekä äiti että lapsi. Näiden haasteiden edessä on selvää, että väestöpohjaiset, huolella tehdyt tutkimukset ovat jatkossakin tarpeen.

Abstract

Posted on

Viilennyshoito aivoinfarktin jälkeen on turvallista ja parantaa ennustetta

Viilennys- eli hypotermiahoito on vakiokäytäntö sydänpysähdyksen jälkeen, koska sen on todettu parantavan neurologista ennustetta aivojen hapenpuutteessa.  Myös aivoinfarktissa hypotermiahoidosta on ajateltu olevan hyötyä, mm. koska sen aikana aivopaine alenee. Lisäksi matala kehon lämpötila sairaalaan tullessa on ollut itsenäinen toipumista ja eloonjäämistä ennustava tekijä.

Toistaiseksi hypotermiahoito on ollut kokeellista aivoinfarktin hoidossa, ja sen käyttökelpoisuudesta, turvallisuudesta tai hyödyistä on vain muutamia satunnaistettuja tutkimuksia. Hereillä olevien potilaiden pintaviilennyksestä ei ole ollut tutkimuksia lainkaan.

HYKS:n neurologit Katja Piironen ja Markku Kaste tutkimusryhmineen ovat nyt korjanneet tuon puutteen. He valitsivat 10/2007 – 5/2010 välisenä aikana Meilahden päivystykseen tulleiden, liuotushoidon saaneiden potilaiden joukosta tutkimukseen soveltuvat potilaat, joilla oli vaikeita tai keskivaikeita neurologisia oireita tunnin kuluttua liuotuksesta ja joilla viilennys pystyttiin aloittamaan 6 tunnin kuluessa oireiden alusta. Puolet potilaista (n=18) satunnaistettiin viilennysryhmään ja puolet (n=18) tavanomaiseen hoitoon.

Viilennys toteutettiin kylmäpeitoilla, jotka asetettiin rintakehälle, vyötärölle ja raajoihin.  Lisäksi hoidon alussa tiputettiin kylmää suolaliuosta suoneen. Tavoitelämpötila oli 34.5-35.5 ˚C, joka saavutettiin 15 potilaalla 18:sta. Keskimäärin potilaat olivat viilennettyinä 10.5 tuntia, jonka jälkeen heidän kehon lämpönsä palautettiin noin vuorokauden kuluessa hoidon alusta.

Haittatapahtumat olivat yleisempi viilennys- kuin verrokkiryhmässä. Edellisessä niitä oli yhteensä 19 ja jälkimmäisessä 12. Viilennysryhmässä oli merkitsevästi enemmän verikaasuongelmia (happivajausta ja hiilidioksidin ylimäärää), veren happamuutta sekä magnesiumin ja natriumin vajausta. Lähes tilastollinen merkitsevyys saavutettiin keuhkokuumeessa ja sydämen harvalyöntisyydessä, joita oli enemmän viilennysryhmässä. Kylmähorkkaa oli viilennysryhmässä luonnollisesti enemmän kuin verrokeilla.

3 kk kuluttua viilennyshoidon saaneilla oli puolet vähemmän (22 %) vammautumista kuin verrokkiryhmällä (44 %). Vaikka ero ei ollut aivan tilastollisesti merkitsevä (p=0.157), se osoittaa, että kliinisesti viilennyshoidolla saavutettiin selkeää etua. Erityisesti itsenäisesti kävelevien määrä oli viilennysryhmässä suurempi ja täysin ulkopuolisen avun varaan jäi vähemmän. Hyvän ennusteen määrä oli molemmissa ryhmissä yhtä suuri.

Tutkimus osoittaa, että pintaviilennys 35 asteeseen on sivuvaikutuksistaan huolimatta turvallinen, käyttökelpoinen ja todennäköisesti ennustetta parantava hoitomuoto. Sillä näyttäisi olevan vähemmän vakavia haittavaikutuksia ja kuolleisuutta kuin syväjäähdytyksellä 33 asteeseen, jota aiemmissa tutkimuksissa on käytetty.

Tämän käytännöllisen tutkimuksen tekijät ehdottavat lisätutkimusten aiheiksi ennaltaehkäisevän antibioottihoidon käyttöönoton keuhkokuumeiden ehkäisyyn, keuhkokuvakontrollit erityisesti sydämen vajaatoiminnan varhaiseksi havaitsemiseksi ja valtimokanyylin käytön verikaasujen säännölliseksi mittaamiseksi. Nämä toimet ovat mahdollisia stroke-yksiköissä, jolloin syväjäähdytyksen vaatimia teho-osasto-olosuhteita ei välttämättä tarvita. Tämä lisää hoidettavien potilaiden lukumäärää ja näin toivottavasti tulevaisuudessa parantaa entisestään huipputason aivoinfarktin hoitoa Suomessa.

PiironenK, Tiainen M, Mustanoja S, Kaukonen KM, Meretoja A, Tatlisumak T, Kaste M. Mild Hypothermia After Intravenous Thrombolysis in Patients With Acute Stroke: A Randomized Controlled Trial. Stroke 2014 2014 Jan 16. [Epub ahead of print]

Abstract