Professori Matti Klinge Matthias Caloniuksen Siviilioikeuden luennot latinasta suomentaneen Edwin Linkomiehen muotokuvan edessä.

Yliopistolla on tärkeää ymmärtää myös oppineisuuden historiaa. Turun akatemiassa vaikuttanut Matthias Calonius, jonka kuolemasta on tänä vuonna kulunut 200 vuotta, oli Suomen ensimmäinen merkittävä oikeusoppinut, joka ehti lisäksi palvella sekä Ruotsin korkeimmassa oikeudessa että Suomen suuriruhtinaskunnan prokuraattorina.

Professori Matti Klinge kertoi muistoseminaarissa Caloniuksen yliopistouran erikoisista käänteistä, kuten siitä, että hän oli yliopiston sihteeriksi tultuaan noussut yliopiston kanslerin erityiseen suosioon. Tämän täytyi olla syynä siihen, että hän sai väitellä yksin, ilman vastaväittäjää, mikä lienee ainutlaatuista suomalaisessa yliopistohistoriassa.

Calonius oli kielitaitoinen ja tunsi hyvin aikansa eurooppalaisen kirjallisuuden. Caloniukselta jäänyt laaja yksityinen kirjakokoelma tuli muodostamaan yliopiston kirjaston kokoelman perustan.

Calonius oli ainoa lainopin professori, ja hän oli ilmeisesti jonkin verran siinä suhteessa vanhoillinen, ettei halunnut jakaa opiskelijoidensa tenttimisvastuuta käytännöllisen filosofian professoriksi nimitetyn Anders Johan Laguksen kanssa. Käytännöllinen filosofia oli nimittäin tuotu ohjelmaan juuri sen vuoksi, että virkamiesten katsottiin tällaista oppia tarvitsevan.

Klinge kertoi tästä kiistasta, jota käsiteltiin vuosikaudet konsistoria myöten ja taisipa se kuulua Pietariin asti. Riittikö, että lakimies osaa lainoppia, vai tuliko tuntea myös yhteiskunta ja ammatin eettiset vaatimukset? Siitä oli perimmältään kysymys. Kysymys on itsessään edelleen ajankohtainen.

Kuulimme myös Caloniuksen ja Henrik Gabriel Porthanin ystävyydestä, johon tuli kuitenkin särö, kun poikamies Calonius huolestui Tukholmaan siirryttyään tavaroistaan, jotka olivat jääneet Porthanin hoteisiin.

Klinge huomautti myös siitä, että yliopiston tulisi muistaa menneiden aikojen oppineita nykyistä paremmin. Hän piti häpeällisenä sitä, ettei Porthanian yhteydessä ole mitään Porthanista kertovaa muistomerkkiä.

Hyvä huomautus, sanon minä.

Kimmo Nuotio
dekaani

Kööpenhaminan yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan väkeä dekaani Jacob Graff Nielsenin johdolla oli saapunut sateiseen Helsinkiin tutustumaan toimintaamme.

Kööpenhaminan yliopisto on meille entistä kiinnostavampi kumppani sen myötä, että se hyväksyttiin vastikään eurooppalaisten tutkimusyliopistojen liigan LERU:n jäseneksi. Nyt pohjoismaisia jäseniä on kolme, kun meidän lisäksemme Lundin yliopistokin lasketaan mukaan. Samalla on entistä selvempää, että tämän oikiskolmikon on luontevaa tiivistää yhteistyötään.

Opittavaa toinen toisiltamme riittää. Kööpenhaminan oikiksella on tutkimuksessa hyvä maine, mutta se on kamppaillut opetusvastuidensa kanssa, sillä tiedekunnan rahoitus on niukkaa valtavaan opiskelijamäärään nähden. Vuosittain aloittajia on yhteensä lähes 800, joskin osa opiskelijoista keskeyttää opintonsa ensimmäisen vuoden jälkeen tai myöhemmin.

Tiedekunnan rahoituksesta valtaosa tulee opetustehtävää varten, joten haasteena on opetuksen toteutuksen ohella tutkimuksen korkean tason ylläpitäminen. Vieraat kokivat, että oikeustieteellistä tiedekuntaa oli aikanaan kohdeltu varsin huonosti yliopiston johdon taholta, sillä oikeustieteellisen tiedekunnan saama yliopiston sisäinen tutkimusrahoitus oli määritelty yliopiston matalimmaksi.

Tutkimusta oli sen vahvistamiseksi järjestetty tiedekunnan piirissä toimiviin tutkimuskeskuksiin, jotka saavat myös hieman tiedekunnan rahoitusta. Muissa tiedekunnissa oli pitäydytty entisessä osastojaossa. Ajatuksena tutkimuskeskusten luomisessa oli, että näin voitaisiin myös edistää kilpaillun tutkimusrahoituksen saamista tiedekuntaan.

Vieraille esiteltiin Helsingin yliopiston opetusteknologista osaamista. Meillä on tiedekunnassa otettu valtiotieteellisen tiedekunnan tapaan käyttöön digiassistentit, eli opetusteknologiakeskus kouluttaa opiskelijoista tukihenkilöitä opetuksen kehittämiseen. Tämä ajatus koettiin erinomaiseksi ja saamme ehkä vielä nähdä, että vastaavia digiassistentteja ilmestyy heillläkin oikikseen.

Kokemukset hyvistä käytänteistä ovat selvästikin tällaisten tapaamisten parasta antia. Aivan ilmeisesti on myös omassa yliopistossa hyvä argumentti jonkin asian edistämisessä, kun voi sanoa, että näin jo tehdään toisessa hyvässä oikiksessa. Pohjoismaisen mentaliteettiin taas kuuluu, että hyvät asiat jaetaan heti eteenpäin, eikä toista koeta kilpailijaksi. Yhteistyössä kumpikin osapuoli voittaa.

Vieraat olivat yllättäen erityisen kiinnostuneita yliopistopalvelu-uudistuksesta, sillä sellaista ei heillä vielä ollut tehty. Koetimme välittää realistisen kuvan siitä, että uudistus on meillä ollut tarpeellinen, mutta samalla ongelmana on ollut se, että palveluorganisaatiota jouduttiin säästösyistä supistamaan jo liikaakin.

Kööpenhaminalaiset kertoivat, että poliittinen tilanne Tanskassa näkyy siinä, että yliopistoissakin täytyy keskittyä vaikuttamaan juuri tanskalaiseen yhteiskuntaan, samalla kun puhe kansainvälistymisen tarpeista on vähentynyt. Kööpenhaminan yliopiston kaltaisen vahvasti kansainväliselle eturivin toimijalle tällainen puhetapa on vieras. Vakuutimme vieraille, että meillä nähdään vielä toistaiseksi kansainvälistymisen välttämättömyys, sillä pienessä Suomessa se on elinehto jokaiselle yliopistolle.

Vieraat olivat erityisen kiinnostuneita Legal Tech Lab -toiminnasta samoin kuin Helsinki Law Clinic -toiminnasta, joita heille esiteltiin. Samoin suomalainen työelämäprofessori-käsite herätti kiinnostusta.

Kimmo Nuotio
dekaani

Continue reading →

Yliopistoissa ja toivottavasti yhteiskunnassa laajemminkin ajatellaan, että tärkeät politiikka-päätökset yhteiskunnassa tulisi perustaa tietoon. Usein tutkimuksissa on mukana vaikutusarviointeja.

Myös opiskelijavalinnat tulisi toteuttaa parhaan tiedon pohjalta ja muutosten vaikutuksia ennakoiden. Yliopistot keräävät tietoa valinnoista ja kehittävät osaamistaan tämän tiedon analysoinnissa. Uudistuksissa on tarpeen ymmärtää syvällisesti se, mitä tavoitellaan ja mitä keinoja on käytettävissä.

Oikeustieteen koulutusalalla vuoden 2018 yhteisvalintaan siirtyminen merkitsee suurehkoa muutosta. Lähtöpisteiden painoarvoa suhteessa valintakoepisteisiin lisää se, että ensi kesänä jo 60 % tulee valituksi yhteispisteiden perusteella. Yhteisvalinta ei vielä vuonna 2018 koske valintaa ruotsinkieliseen koulutukseen.

Vuoden 2018 uudistuksen vaikutukset eivät ole täysin ennakoitavissa, sillä emme voi varmuudella tietää, millaisia valintoja hakijat tulevat tekemään. Olettaa kuitenkin voi, että moni hakija valitsee kaikki neljä oikeustieteen hakukohdetta, ja aika moni viidennenkin, eli Helsingin yliopiston Vaasassa annettavan koulutuksen, joka on luonteeltaan kaksikielinen.

Kun katsoo tämän kesän opiskelijavalintaa suomenkielisessä päävalinnassa Helsinkiin, lukuisilla hakijoilla oli huomattavan korkeat lähtöpisteet ylioppilastutkinnon perusteella. Jos opiskelijat olisi valittu yksinomaan lähtöpisteiden perusteella, valituksi tuleminen olisi edellyttänyt ylioppilaskokeesta kutakuinkin kolmea laudaturia ja yhtä eximiaa.

Yksinomaan Helsinkiin on nykyisin eximian yleisarvosanaan yltäneitä hakijoita niin paljon, että tämä joukko riittäisi täyttämään kaikki oikeustieteen koulutusalan paikat koko maassa siinä tapauksessa, että valinta joskus tulevaisuudessa tehtäisiin yksinomaan todistusten perusteella.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on sopinut yliopistojen rehtoreiden kanssa, että ylioppilastutkinnon merkitystä opiskelijavalinnoissa entisestään korostetaan vuonna 2020. Suoravalintaa ylioppilastutkinnon perusteella suositaan ja mahdollisuus ylioppilastutkinnon ja valintakokeen yhdistelmään poistuu. Välivuosista ja valmennuskurssibisneksestä halutaan eroon.

Oikeustieteen alalla ajatusta suoravalinnasta yksinomaisena valintamallina syystä vierastetaan. En kertaa enää tässä syitä tähän näkemykseen. Mutta olisiko mahdollista ja järkevää ottaa kuitenkin osa opiskelijoista todistusvalinnalla?

On vastasyitä tällekin kannalle. Vaikka aivan huipuille olisi oma todistusvalinnan kiintiönsä, hakijan kannalta se ei merkitsisi suurta muutosta, sillä ylioppilastutkinnon arvosanat varmistuvat vasta siinä vaiheessa, kun työ valintakokeeseen valmistautumiseksi on jo pitkällä. Ainoastaan aivan parhaat voisivat luottaa siihen, että tulevat todistusarvosanoillaan valituiksi.

Kun on eri yhteyksissä analysoitu opiskelijavalintaa, on hiukan yllättäenkin havaittu, että ylioppilastutkinnon arvosanat korreloivat suhteellisen huonosti valintakoemenestykseen. Vaikka ei ehkä ihan ymmärretä, mitä nykyinen valintakoe mittaa, tiedetään erittäin hyvin, että se mittaa jotakin muuta kuin ylioppilastutkinto. Kuriositeetttina mainittakoon, että lyhyen matematiikan kirjoittajat pärjäävät valintakokeessa jostain syystä jopa paremmin kuin pitkän matematiikan kirjoittaneet.

Ylioppilastodistuksen painottaminen valinnoissa tulee tietenkin merkitsemään sitä, että opiskelemaan päässeillä on takanaan aikaisempaa paremmin suoritettu ylioppilastutkinto. Heillä voi siten olettaa olevan erinomaiset yleiset valmiudet yliopisto-opintoihin. Mutta voidaanko ja kannattaako hakijoiden motivaation ja soveltuvuuden testaamisesta jatkossakaan luopua? Sitouminen omaan alaan on ollut oikeustieteen opiskelijoiden keskuudessa poikkeuksellisen vahvaa.

Valintakoetta olisi mahdollista edelleen kehittää aidoksi soveltuvuuskokeeksi lisäämällä siihen esimerkiksi motivaatiokirje ja/tai haastatteluosio. Kaikkien valituksi tulevien tulisi tulla tämän seulan kautta. Motivaatiokirjeen ja/tai haastattelun käyttöönotto vaatisi toki huolellisen valmistelun, sillä liian subjektiivisia kriteereitä tulisi välttää.

Jos soveltuvuuskoetta ajattelee, sen etuna olisi, että ne huiput, joiden sydän ei syki alalle, eivät tässä mallissa veisi opiskelupaikkoja muilta. Tuntuu jopa haaskaukselta ottaa pienessä maassa oikeustieteen alalle joukoittain esimerkiksi matemaattisesti huippulahjakkaita nuoria, joista taas muilla aloilla on pulaa, jolleivät he osoita vahvaa kiinnostusta alalle.

Yksi ratkaisu asiaan olisi kehittää lakitiedon opetusta lukioissa osana yhteiskuntaoppia ja painottaa valinnassa yhteiskuntaopin arvosanaa. Tämä vaatisi kuitenkin vuosien valmistelun.

Tietojenkäsittelytieteessä on hyviä kokemuksia MOOC-muodossa (Massive Open Online Course) toteutettuun verkkokurssiin ja sen päättävään näyttökokeeseen pohjaavasta valinnasta. Oikeustieteessäkin olisi mahdollista laatia verkkokurssi, jonka päätteeksi olisi haastattelu ja näyttökoe.

Vaikka ajatus on sinänsä houkutteleva, opiskelijavalintaa ajatellen tällaiseen kurssiin liittyy myös ongelmia. Valmennuskurssibisnes hyvinkin viriäisi tukemaan menestystä verkkokursseilla. Sen sijaan, että valintakokeesta olisi päästy eroon, valintakoe jatkuisikin ympäri vuoden. Yleisenä johdantokurssina MOOC-kurssi olisi sen sijaan mainio.

Keskustelu uudistusten suunnasta on edelleen tarpeen.

Kimmo Nuotio

dekaani

Opiskelijavalinnat on takuuvarma keskustelunaihe, josta riittää mielipiteitä. Myös alan piireissä asiasta keskustellaan säännöllisesti.

Oikeustieteelliset tiedekunnat ovat tarttuneet nykyjärjestelmän ongelmiin ja päättäneet siirtyä yhteisvalintaan kesän 2018 valinnoissa. Valintaperusteetkin on yhtenäistetty. Luettavaa materiaalia ja lukuaikaa on vähennetty, ja aineistotehtävät valtaavat alaa. Valintaperusteissa korostetaan aikaisempaa enemmän ylioppilastutkinnon arvosanoja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on hallitusohjelmaan kirjatun mukaisesti viemässä uudistusta jo seuraavaan vaiheeseen. Katse on nyt vuodessa 2020.

Kirjallisten valintakokeiden merkitystä pyritään voimakkaasti vähentämään ja vastaavasti ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitystä valinnoissa lisätään. Tavoitteena on, että ylioppilaat löytäisivät alansa nykyistä nopeammin, eikä välivuosia nykyiseen tapaan tulisi.

Oikeustieteen alalla esitetyt ajatukset on hankala toteuttaa. Ylioppilastutkinnon arvosanojen mukaan voidaan kyllä haluttaessa kuoria kermat uusista ylioppilaista oikikseen, mutta jos esimerkiksi 50-100 parasta valittaisiin tällä perusteella, vaadittavat arvosanat nousisivat huikean korkeiksi: puhutaan laudatur-rivistöstä.

Jos kirjallinen valintakoe edelleen jäisi, mutta sen perusteella valittaisiin suomenkielisessä päävalinnassa enää 100-140 uutta opiskelijaa, pisterajat valintakokeessa nousisivat todella korkealle. Tämä toimisi sinänsä tietynlaisena pelotteena, sillä moni kuoppaisi haaveensa ja pyrkisi suosiolla etsimään muun tien tai vaihtaisi alatoivetta.

Hakupainealoilla ongelma johtuu oikeastaan niistä sadoista ja jopa tuhansista hakijoista, jotka eivät ole ensi yrittämällä päässeet toivealalleen, mutta jotka eivät aloita myöskään minkään muun alan vakavia opintoja.

Hyvän valintajärjestelmän tulisi olla sekä reilu, oikeudenmukainen että tehokas. Ei ole reilua sulkea portteja jo lukiovaiheessa, vaan tulee olla muita väyliä heille, jotka heräävät haaveisiinsa toisia myöhemmin.

Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan on saatu jo vuosikymmenet todella hyvät ja motivoituneet opiskelijat. Pääsykokeita on järjestetty 1970-luvulta lähtien.

Ei se tietenkään haittaa, että opiskelija-aines entisestään paranee.

Oma huoleni liittyy pikemmin siihen, että oikeustiede, joka on jo valmiiksi eliittiala, saattaa elitisoitua entisestään. Yhteisvalintaan siirtyminenkin voi jo merkitä askelta siihen suuntaan. Pääkaupunkilaisten koulukynttilöiden osuus kaikissa Suomen oikiksissa saattaa kasvaa.

Voi kysyä, onko Suomen koululaitos niin kehittynyt, että tie alalle jatkossakin voisi aueta myös pienemmän paikkakunnan lukiosta. Toteutuuko silloin tosiasiallinen mahdollisuuksien yhdenvertaisuus? Tiedekunnan ja yliopiston tulee nähdä opiskelijavalinnat myös  arvovalintana, josta käydään monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Tämä kuuluu suorastaan yliopiston yhteiskuntavastuuseen.

Jos oikeustieteessä koulutettaisiin yksinomaan tutkijoita, kehitystä kohti ehdotonta huippuutta voisi ehkä pitää myönteisenä. Oikeustieteen opinnot johtavat kuitenkin useimmilla lakimiesammattiin. Lakimiesammatissa vaaditaan kärsivällisyyttä ja käytännön taitoja, paljon muutakin kuin niitä, joita ylioppilaskokeissa mitataan.

Onkin oikeutettua kysyä, mistä joukosta Suomessa jatkossa valitaan syyttäjät, tuomarit ja asianajajat. Luottamus oikeudenhoitoon edellyttää, että tie näihin tehtäviin pysyy avoimena monille pikemmin kuin harvoille. Senkin vuoksi tarvitaan vaihtoehtoisia polkuja alalle.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ohella asia saattaa kiinnostaa myös oikeusministeriötä. Voidaanko oikeuspalvelut turvata koko maassa, jos emme enää rekrytoisi alalle koko maasta? Asiaa tuleekin tarkkaan seurata, jotta korjausliikkeitä voidaan tarvittaessa tehdä.

Silloin, kun jokin yhtälö tuntuu mahdottomalta ratkoa, on usein hyvä siirtyä ajattelemaan niin sanotusti “boksin ulkopuolelta”.

Voitaisiinko lukion opiskelijoille kehittää sellainen kurssi, jonka suorittaneet voisivat ylioppilaskokeessa vastata lakitiedon kysymyksiin? Tätä painottaen voitaisiin päästä valitsemaan heitä, jotka ovat jo osoittaneet kiinnostuksensa.

Myös avoimen yliopiston väylää olisi mahdollista kehittää siten, että hyvä menestys niissä opinnoissa suoraan avaisi tien tiedekuntaan. Jotta puolestaan tällainen väylä ei taas kerran suosisi pääkaupunkiseudulta tulijoita, kurssien tulisi olla suoritettavissa verkko-opiskeluna.

Muitakin vaihtoehtoja pitäisi ehkä miettiä. Voisiko jokin soveltuvuuskoe tulla kyseeseen? – Sinänsä nykyistä valintakoetta voi pitää eräänlaisena soveltuvuuskokeena, sillä vahva motivaatio on ilman muuta alan töissä pärjäämisen edellytys.

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Jo pian on voitava vastata kysymykseen, millainen on oikeustieteen opiskelijavalinta vuonna 2020 ja sen jälkeisinä vuosina. Vuoden 2020 opiskelijavalintaan osallistuvat nuoret ovat juuri aloittaneet lukion. Heidän tulisi voida tietää, miten parhaiten turvataan tie oikeustieteelliseen, jos se sattuu olemaan se todellinen kiinnostuksen kohde.

Siinä kiinnostuksessa ei nimittäin ole mitään vikaa. Päinvastoin.

Kimmo Nuotio

dekaani