Meidän perheessä pyöri pääsiäisen aikaan mahapöpö. Minuun se iski meistä viimeisenä. Kun muut olivat ladulla, oleilin toipilaana kämpillä. Lueskelin ensin yhden romaanin, Paavo Nurmesta kertovan, ja sen jälkeen kahlasin Daniel Kahnemanin suosittua teosta Thinking, Fast and Slow.

Olin pari viikkoa aikaisemmin puhunut rikosoikeuden oppiaineen täydennyskoulutustilaisuudessa tahallisuusopin viimeaikaisesta kehityksestä Suomessa, erityisesti mitä tulee Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöön.

Vaikka voimat eivät vielä riittäneet ladulle ja oli pitkäperjantai, jostain syystä oli äkkiä ihan pakko alkaa luonnostella tieteellistä artikkelia todennäköisyydestä ja tahallisuudesta. Halusin kertoa siitä, miksi tahallisuuden alimman asteen määrittäminen, joka jo näytti lainsäätäjän ja Korkeimman oikeuden hienon yhteispelin myötä lopullisesti ratkenneen, ei sittenkään ollut vielä ihan maalissa. Kahnemanin lukeminen ikään kuin jatkoi sitä lukemista, joka oli ollut tahallisuus-esitelmäni pohjalla, ja erilaiset asiat alkoivat yhdistyä uudella tavalla. Kun tutkija on saanut olla pitkään mukana, näitä vanhoja teemoja ja esitekstejä on paljon, eikä tarvita paljonkaan inspiraatiota, niin jo taas mennään.

Tässä on turha mennä yksityiskohtiin. Ymmärrätte mitä tarkoitan. Dekaanin arjessa saa paljon osallistua sellaiseen puheeseen yliopistosta, joka liikkuu tuloksellisuudessa, uudistamisessa, resursseissa ja rakenteissa. Huomaan kuitenkin, että minulle yliopisto on oikeastaan edelleen jotakin ihan muuta. Se on tavallista käytännön työtä, arkista askaretta, mutta sellaista askaretta, jota oikeastaan vain yliopistoissa tehdään.

Kahnemanin ajatuksena on, että ihminen toimii kahdessa moodissa, joista toinen on intuitiivinen ja älyllisesti passiivinen ‘kruisailumoodi’, toinen taas älyllisesti ponnisteleva järkeilyn moodi. Koska järkeily on raskasta, viihdymme mieluummin intuitiivisen, nopean ajattelun moodissa. Tähän liittyy kuitenkin vaaroja, sillä intuitiomme johtaa meitä usein harhaan. Asiat eivät nimittäin ole sitä, miltä ne näyttävät.

Tutkimustyö on epäilemättä älyllistä ja sellaisena vaativaa. Jostain syystä se voi kuitenkin olla hyvin palkitsevaa. Tietenkin intuitiolla on merkitystä myös tutkijan elämässä, ja ehkä sitäkin pystyy kehittämään. Tutkijan työ on työtä, joka ei tunnu työltä. Siihen toisinaan uppoutuu niin, että unohtaa ajan kulumisen. On ihan sama onko arki vai pitkäperjantai. Tutkiminen, kun se sujuu, on kuin mielentila. Siinä on mukana innostusta ja iloa siitä, että on uutta sanottavaa jostakin tieteessä ja käytännössä tärkeästä asiasta. Kuulemma Kahneman on ollut kehittelemässä flow-teoriaakin, jonka Mihály Csíkszentmihályi varsinaisesti esitteli.

Edes kiireiset dekaanivuodet eivät näköjään ole kokonaan sammuttaneet tuota liekkiä. Ministeri Stubb veisteli professorin kolmesta lomakuukaudesta. Niitäkin aikoja tarvitaan, jolloin hallinto ei pyöri täysillä. Ajattelu vaatii aina aikaa, ja se myös antaa rauhaa. Vaihtelu on professorin työn rikkaus. Päivät eivät todellakaan noudata yhtä kaavaa. Nyt, kun kesäkuu lähestyy, on aika palata taas tekemään tuota artikkelia.

Opettaminen voi muuten aivan yhtä hyvin antaa vastaavaa kohottavaa tunnetta, ja sekin stimuloi ajattelua. Tutkijat oivaltavat uusia asioita, uudistavat ajattelua ja sen myötä välillisesti vaikuttavat erilaisiin käytäntöihin yhteiskunnassa. Oivaltavassa opettamisessa ja oppimisessa haetaan pitkälle samaa. Opitun myötä oivalletaan asioiden välisiä yhteyksiä ja opitaan oikeudesta jotakin syvempää. On suuri ilo olla oppimisen prosessissa mukana, nähdä oppijoiden kasvu, ja oppia itse siinä samalla. Oikeastaan oppimisessa pitää muistaa pysähtyä ja hiljentyä aitoon pohdintaan. Hätäinen kiirehtiminen ei ole edes tehokasta.

Kaiken yliopistopuheen keskellä olisi hyvä muistaa, että yliopiston ydin ei ole resursseissa ja mitattavissa tuloksissa. Niukkuus on tietenkin ikävää ja huolet voivat häiritä itse kunkin arkista aherrusta. Mutta vasta silloin ollaan todella kriisisssä, jos hukataan yliopistolaisen tärkein: sisäinen kipinä ja sen edellyttämä taito hitaaseen ajatteluun.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Ei ole yhdentekevää, miten yliopistoa ajatellaan ja miten siitä puhutaan. Eri puhetavat piirtävät asioista erilaisia kuvia. Mikään yksittäinen kuva ei tietenkään kerro koko totuutta. Pitääkin katsoa tarkkaan erilaisia kuvia, joita puheella yliopistosta piirretään. Ne kertovat paljon myös meistä itsestämme.

Yhä useammin yliopistolla puhutaan vallasta, vallankäytöstä ja vallan keskittymisestä. Miksi?

Yliopiston perustehtävät opetus ja tutkimus ovat tosiasiallista toimintaa, jota opetus- ja tutkimushenkilöstö päivittäin tekee ja jota tuetaan päätöksenteolla, johtamisella ja hallinnollisilla palveluilla. Perustehtävien mukainen ydintoiminta ei kovin hyvin hahmotu vallankäyttönä, vaikka joskus esimerkiksi jotkin arjen konfliktit voisi ehkä ymmärtää valtataisteluiksi. Niitä lienee ollut aina. Jotakin muuta tavoitellaan yleistyneellä puheella vallasta ja vallankäytöstä.

Luulen, että valtapuheella viitataan ulkoisen ohjauksen voimistumiseen ja aiempaa tehokkaampaan sisäiseen päätöksentekoon, jossa professorikunnan ja muun henkilöstön kollegiaaliset näkemykset eivät ole samaan tapaan määrääviä kuin ne olivat vielä joitakin vuosia sitten. Yliopistolain voimaantuloon saakka yliopisto toimi tilivirastona ja virat rahoitettiin valtion talousarviosta. Tieteen ja koulutuksen toimintaympäristö oli kohtalaisen vakiintunut.

Nyttemmin yliopistot päättävät itse – tosin päälinjoista opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa sopien – siitä, mitä ne niukkenevalla valtionrahoituksellaan tekevät. Henkilöstösuunnittelu ja henkilöstön rekrytointi ovat merkittäviä prosesseja. Niitä voi tarkastella vallankäytön näkökulmasta. Oppiaineita syntyy ja lakkaa, tehtäviä avataan haettavaksi ja täytetään. Kaikkia kymmeniä ja satoja yksittäisiä päätöksiä  ei olisi edes mieltä pyrkiä tekemään kollektiivisesti. Tärkeämpää on, että vastuita jaetaan ja että on toimivat menettelyt. Vaikka päätösvalta on keskitetympää, osallistumiseen ja yhteiseen suunnitteluun on edelleen mahdollisuuksia.

Valtapuhe kumpuaa huolesta ja pelosta, että joku pääsee päätöksillään huonontamaan asemaani. Koemme voimattomuutta, koska tällaisia uhkia on. Mennyt maailma, jossa muutosten hitaus antoi turvaa, tuntuu houkuttelevalta.

Yliopistolla, kuten koko Suomessa, koetaan epävarmuutta ja on pulaa luottamuksesta.  Ja kuitenkin meidät tunnetaan juuri luottamusyhteiskuntana. Kun on kovat ajat, olisi tarpeen ammentaa hiljaisista luottamusresursseista.

Tiede on kollektiivinen käytäntö, jonka piirissä on välttämätöntä, että jokainen tunnustaa toiselle pätevän osallistuja-aseman. Eikö tästä osallisuudesta tieteen tekemiseen kumpuaisi aineksia luottamukseen myös päätöksenteon ja resurssienjaon suuntaan? Myös oppiminen ja opettaminen ovat kollektiivisia käytäntöjä. Osallisuus yliopiston toimintaan sitoo meidät toinen toisiimme.

Yliopistoon kuuluminen on jokaiselle meistä etuoikeus. Yliopistotyössä ei tarvitse kysyä työn merkityksen perään.  Yliopisto, joka on aktiivisesti mukana maailman muutoksessa, on meille kaikille entistä houkuttelevampi. Yhteiskunnan uudistumisen moottorin on tullut itsensäkin kehittyä.

Puhe vallankäytöstä viittaa usein siihen, että yhteiseen päätöksentekoon osallistumisessa olisi kyse edunvalvonnasta. Omia etuja ja näkemyksiä edistetään samalla kun kilpailijat torjutaan. Vaikka ’hajoita ja hallitse’ -tyyppiselle reaalipolitiikalle voi olla tilausta, en lämpene sille ajatukselle, että yliopistoa kannattaisi lukea erityisintressien kilpailuna, jossa vain harvalla olisi silmää kokonaisuuksille.

Myönnän, että olen hiukan idealisti. Mutta kun katsomme vaikkapa Iso Pyörä -koulutusohjelmauudistusta, pahinta mitä voi käydä on, että koulutusohjelmista tulee oppiaineiden valtapelin temmellyskenttä. Eikö olisi paljon hyödyllisempää lähteä siitä, että koulutusvastuu on yhteinen ja että se myös kannetaan yhdessä?

Paluuta vanhaan ei ole. Niitä tekijöitä tulisi vaalia ja vahvistaa, jotka nyky-yliopistolla ilmentävät ja luovat keskinäistä luottamusta. Yhdessä tekeminen voi olla parasta lääkettä haavoihin. Jokaisen meistä kannattaa miettiä, miten tahdomme ajatella yliopistoa.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Yliopisto on iso koneisto, jota ohjataan ja jossa pyörii paitsi ihmisiä, myös rahaa. Yliopistojen odotetaan tuottavan vastinetta verorahoille. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjaus antaa yhden tavan arvioida sitä, onko toiminta tuloksellista. Todellista strategista toiminnan kehittämistä ei kuitenkaan vakavasti ottaen voida palauttaa tällaiseen indikaattoritietoon. Yliopiston tehtävä ei pelkisty siihen, että se pyrkisi maksimoimaan sille tulevan valtionrahoituksen.

Tulosohjausmalli on kansallinen, eikä sen pohjalta voi juuri vertailla kotimaisten yliopistojen toimintaa muiden maiden yliopistoihin. Tämän vuoksi on luontevaa, että on kiinnostuttu yliopistollisista rankingeista. Ne näyttävät antavan karkeasti katsottuna eroistaan huolimatta yliopistoille kutakuinkin samansuuntaisia tuloksia. Voisiko yliopiston strategia sitten perustua siihen, että ponnistetaan ranking-listoilla ylöspäin?

Varmaankin voisi. Mutta kun maailman menoa katsoo, ainakin yritykset näyttävät menevän pahiten metsään juuri silloin, kun ne lähtevät hakemaan menestystä ulkoisilla kriteereillä, lyhytnäköisten voittojen toivossa. Volkswagenin dieselmoottorikikkailu yllätti monet. Nokian renkaidenkin hyvä maine on koetuksella, kun tieto testirenkaiden parantelusta vuoti julkisuuteen.

Yliopistotkaan eivät ole tällaiselta suojassa. Ruotsissa maan akateemisen lippulaivan Karoliinisen Instituutin rehtori erosi vastikään kansainvälistä huomiota saaneen tiedeskandaalin vuoksi. Kotoisessa Suomessammekin on kohistu juhlitun huippututkijan Matej Orešičin jäljiltä löytyneistä epäselvyyksistä. Emerituskansleri Kari Raivio on varoitellut siitä, että menestymisen paine lisää houkutuksia tarttua kepulikonsteihin myös tieteessä.

Edes yritykset eivät voi nykyään suuntautua pelkästään voitontavoittelun mukaisesti, jos ne aikovat pärjätä pitkällä tähtäimellä. Kovaan kapitalismiin on tullut murtumia. Jos liikeyrityksen johto puhuu vain välinearvoista ja ulkoisesta menestyksestä, se viesti tarttuu helposti koko organisaatioon. Esimerkiksi tuotekehitys perustuu siihen, että henkilöstö antaa parastaan. Jos ihmiset antavat vähän ja ottavat paljon, menestys jää väistämättä lyhytaikaiseksi. Tuloksen tekijöiden sisäinen motivaatio on paras tae hyvästä tulevaisuudesta. Kun henkilöstö sitoutuu yrityksen tavoitteisiin ja kokee tekevänsä sen eteen tärkeää työtä, voidaan toiminnassa yltää huikeasti parempaan. Yrityksetkin korostavat eettistä vastuullisuuttaan ja panostaan maailman hyväksi. Vaikka tämä puhetapa on vasta tuloillaan, näen siinä suuren periaatteellisen muutoksen.

Myös yliopistoilla on vastaavia merkkejä puhetavan muutoksesta. Globaalin yhteiskuntavastuun korostaminen on meillä uutta. Globaaleissa prosesseissa mukana oleminen antaa omalle työlle taas hiukan lisää merkitystä ja motivoi antamaan parastaan. Ulkoisen menestyksen ranking-puhe puolestaan voi olla vieraannuttavaa. Pahimmillaan se kertoo siitä, että tarkoitus pyhittää keinot. Opitaan kuulemaan vivahteet ja löydetään omalle yliopistollemme oikea puhetapa. Saadaan siitä taas lisää virtaa.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Blogivierailijamme dekaani Arto Mustajoki pohti tänään viisaassa blogikirjoituksessaan yliopiston myllerrykseen liittyviä pelkoja ja mahdollisuuksia. Ihmiset ovat aidosti huolissaan, se on selvää, ja moni asia tuleekin muuttumaan, haluttiin sitä tai ei.

Olkoon tämä kirjoitukseni siihen jatkoa. Ei vastakirjoitus vaan myötäkirjoitus.

Ensi keskiviikon työnantajaselvityksen julkistaminen on monen mielessä. Olemme saaneet syyskuusta asti virittäytyä tähän asiaan, mutta nyt se on vasta saamassa konkreettisen muodon. Pitäisikö mennä kampustilaisuuteen paikan päälle, katsoa sitä yksin omalta ruudulta, vai rakennetaanko kisastudio ja katsotaan yhdessä?

Kuten Mustajoki toteaa, humanistisella alalla Iso Pyörä -nimellä kulkeva koulutusuudistus tuo mukanaan nykyistä paljon laaja-alaisemmat kandiohjelmat, mikä on sillä alalla suuri muutos. Ja oikeastaan se on hyvinkin kaivattu. Samaan aikaan se voi kuitenkin edellyttää arkisten ympyröiden rikkomista, kahvihuoneiden avautumista uusillekin ihmisille, naapurustojen uutta määrittelyä. Hyvätkin uudistukset huolettavat meitä. Oikeustieteen alalla Iso Pyörä ei aiheuta oikeastaan mitään huolta, pikemmin sen myötä voimme kehittää entisestään hyviä ohjelmiamme yhä paremmiksi.

Hallinnon muutos uudeksi palveluorganisaatioksi tulee järjestämään uudestaan paitsi hallinnon palvelut, myös ne ihmiset, jotka sitä toteuttavat koko yliopistolla. Kun tähän vielä ynnätään se, että väkeä roimasti vähennetään, pelko vedenpaisumuksesta valtaa helposti alaa. Tutkijat tuntevat huolta siitä, toimiiko hallinto enää kunnolla toukokuun alun jälkeen. Ja moni tuntee erityistä huolta tuttujen työtovereiden puolesta. Mutta kannattaa muistaa, että palvelu-uudistusta alettiin suunnitella ennen kuin säästöistä oli puhettakaan.

Näkisin, että nyt tarvitaan valtavasti luottamusta, jotta päästään todella eteenpäin ja saadaan uudistuksista kaikki irti, samalla kun suojataan sitä hyvää, mikä on olemassa. Kun joudutaan epämukavuusalueelle, kuten meistä jokaiselle tavallamme nyt käy, saatamme taantua ja käpertyä. Pahimmassa tapauksessa katkeroidumme ja näemme vain mustaa tulevaisuudessa.

Mitä sitten tarkoitan tällä luottamuksen tarpeella?

Moni yliopistolainen on tosi lahjakas ja taitava älyllisesti kohtamaan erilaisia haasteita ja ratkaistavia ongelmia. Nyt edessä oleva ongelma on kuitenkin toisenlainen. Se ei ratkea älyllisellä pohdinnalla, vaan se vaatii rohkeutta kohdata muutoksia, jotka tulevat lähelle. Saatan menettää työpaikkani, tai saatan saada uusia työtovereita. Saatan joutua opettamaan uudenlaisen kurssin. Saatan joutua tekemisiin toisen tieteenalan edustajien kanssa.

Tarvitaan luottamusta yliopiston johtoon siinä, että hallinnon uudistus saadaan onnistumaan ja että välttämättömät henkilöstövähennykset toteutetaan reilusti ja oikeudenmukaisesti. Tarvitaan luottamusta siihen, että myös tiedekuntarakenteiden uudistus aikanaan toteutetaan viisaasti ja siten, että yliopisto sen johdosta vahvistuu. Tarvitaan luottamusta siihen, että tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus joka suhteessa toteutuvat, kun leikkauksia toteutetaan.

Luottamuksen voima on ihmeellinen. Se koskee isoa ja pientä. Asiat ovat sitä miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Esko Valtaoja on puhunut siitä, että moni meistä kulkee mustat lasit silmillä.

Viime kädessä kyse on itseluottamuksesta. Luotanko siihen, että minut edelleen hyväksytään. Etten ole sellainen tiili, jota ei seinään ollenkaan tarvita, kuten Toivo Pekkasen romaanissa joskus pohdittiin.

Jokainen meistä on haavoittuva ja resurssimme kestää epävarmuutta on rajallinen. Voimme kuitenkin ammentaa monina vuosina kertyneestä myötätunnon ja luottamuksen pääomasta. Saattaa olla, ettei se edes vähene siitä, että sitä käytetään. Meistä otetaan nyt mittaa, yhdessä ja erikseen.

Kokisin, että voimaa voi antaa myös se, että vahvistetaan aktiivista toimijuuttamme. Ei tule antautua objektiksi, pelon ja huolen vietäväksi, vaan tulee ottaa aloitteita. Rakennetaan uusia huippuyksiköitä, tehdään tulevaisuuden asioita jo nyt. Odotetaan paitsi keskiviikkoa, myös tietoa siitä, menestyykö Suomen Akatemian käsittelyssä oleva huikean hieno yliopiston profilointihakemus, joka toteutuessaan veisi keskustakampusta valtavasti eteenpäin. Ollaan aidosti myötätuntoisia niitä kohtaan, jotka kohtaavat vaikeimmat asiat.

Olemme joutuneet aivan uudenlaiseen ahdinkoon. Äly ja järki eivät tässä meille riitä. Tarvitaan uskoa siihen, että maailmassa on hyvää. Ja ettei tulossa ole vedenpaisumus. Jos se tulee, niin se on tullakseen. Mutta Helsingin yliopisto selviää siitäkin.

Kimmo Nuotio
dekaani