Yliopistoilta ja tieteeltä vaaditaan kansainvälistymistä, sillä toiminnan kansainvälisyyttä pidetään sen laadun merkkinä. Kansainvälisyydellä on entistä enemmän merkitystä myös oikeustieteen alalla. Kansainvälisyys ei kuitenkaan ole itseisarvo. Lakimieskoulutuksen päämäärät ovat edelleen valtaosin kansallisia, eikä kansallista oikeuskulttuuria olisi ilman tätä tukevaa tiedettä. Jos me kaikki yksinomaan tavoittelisimme artikkelien julkaisemista Oxford University Pressin aikakauslehdissä ja kokoomateoksissa, kuka kirjoittaisi suomeksi ja ruotsiksi meidän oikeutemme asioista? Julkaisurintamalla julkaisut pisteytetään kolmeen luokkaan. Julkaisufoorumissa, joka tämän tekee, on onneksi oikeus- ja yhteiskuntatieteiden edustajia. Näin joitakin julkaisuja on voitu nimetä kansainvälisesti korkeatasoisiksi referee-julkaisuiksi, vaikka ne ovatkin kotimaisilla kielillä.

Oikeusyhteisömme on edelleen pitkälle kotimainen, vaikka tuota kotimaisuutta pitää ajatella uudella tavalla. Pohjoismaisuus on osa oikeutemme historiaa, eikä niinkään jotakin vierasta ja ulkoista. Saksasta olemme ottaneet vaikutteita 1800-luvulta lähtien. Pohjoismaat ja Eurooppa ovat meille kotikenttää, eivät jotakin vierasta tai kansainvälistä. Kansainvälistyminen ei uhkaa kansallista, vaan jopa tukee sitä, sillä tämän kansainvälisen viitekehyksen valossa tulemme tietoisiksi siitä, mitä meillä on.

Kansainvälistymistäkin on niin monenlaista, että olisi sääli nimetä kaikki erottelematta vain tämän yhden termin alle. Pohjoismainen yhteistyö perustuu näkemykseen yhteiskuntiemme samankaltaisuudesta. Yhteys on historiallista ja kulttuurista, arvojen välittämää. Mutta tämäkin yhteisyys tai samankaltaisuus tulee esille vasta, kun sen rinnalle asetetaan jotakin perusteiltaan erilaista. Tiedekunta on saanut professuurin pohjoismaisen oikeuden tutkimukseen ja opetukseen.

Oikeustieteen alalla on viime vuosina saatu aikaan pitkälle menevää yhteistyötä Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian ja yliopistojen kanssa. Kiinan kiinnostavuus piilee tietysti siinä, että Kiinan ja Suomen oikeudella on niin vähän yhteistä. Kiinan poliittinen historia ja sen myötä oikeushistoriakin poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta kehitystiestä. Silti edes Kiinan oikeutta ei voi lähestyä täysin meille vieraana. Kiinassakin oikeuden kautta vaikutetaan yhteiskunnan toimintaan ja kehitykseen. Esimerkiksi ympäristöongelmat tai kaupungistumisen kysymykset ovat Kiinassa mittaluokaltaan valtavia, mutta perimmältään kohtaamme jossakin muodossa meillekin tuttuja ongelmia.

Voimme mielekkäästi oppia toinen toisiltamme siinä, kuinka erilaiset ongelmat olisi viisasta kohdata. On hyvin arvokasta, että tutkimusta voidaan tehdä tutkimusryhmissä, joissa on edustajia myös Kiinasta. Pekingin yliopistosta on tulossa tiedekunnalle ja koko yliopistollekin entistä tärkeämpi kumppani. Tiedekunta osallistuu marraskuussa Pekingin yliopistolla järjestettävään Pure Finland -tapahtumaan, jossa Suomi esittelee osaamistaan.

Nykymaailmassa asiat yhdistyvät nopeasti, yllättävästi ja ennakoimattomasti. Esimerkiksi meksikolaisia tuomareita ja tutkijoita kulkee Suomessa etsimässä vastauksia siihen, kuinka heidän tulisi oman maansa oikeuspolitiikkaa ja oikeudellisia instituutioita ja viranomaisia kehittää. Heille riittää se, että Suomen maine on hyvä ja yhteiskunnan saavutukset kiistattomia.

Helposti hykertelemme tyytyväisinä ja alamme uskoa omaan erinomaisuuteemme. Mutta olisiko meillä opittavaa vaikkapa Meksikosta? Varmasti olisi. Meksikossa on kokemusta reagoinnista sellaisiin haasteisiin, joita meillä ei ole vastaavassa mitassa koettu. Esimerkiksi huumekauppa ja järjestäytynyt rikollisuus ovat kasvaneet valtaviin mittasuhteisiin. Meksiko etsii nyt keinoja kääntää kehityksen suuntaa. Tärkeää on, että yhteiskunnassa luotetaan nimenomaan oikeuden kautta tapahtuvaan muutokseen.

Kotikansainvälistymisen aistii parhaiten Porthanian kuppilassa. Opiskelijoita ja tutkijoita on tullut meille monilta maailman kolkilta. Se kertoo siitä, että täällä on jotakin kiinnostavaa. Jokainen voi itse pohtia, mikä tuo kiinnostava on. Mutta ei vastauksella ole niin väliä. Maailma on muuttunut, ja me muutumme sen mukana. Maailma on kuin metsä, jonne huudetaan. Ja se huutaa meille takaisin. Impivaara ei ole entisellään.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Finnish China Law Center

Viime aikoina on alettu puhua sukupolvista kuin ne olisivat perustavalla tavalla erilaisia. Ihme sinänsä olisi, jos näin ei olisi, sillä niin suuria yhteiskunnalliset muutokset ovat. Tietokoneet, henkilökohtaiset viestimet, sosiaalinen media ovat kuin huomaamatta tulleet arkeen ja työpaikalle. Monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistoiminta ulottavat vaikutuksensa meihin yhä aikaisemmin ja yhä voimallisemmin.

Y-sukupolvelle, suurin piirtein 1980-luvun alun jälkeen, mutta ennen 1990-luvun puoltaväliä syntyneille, on ominaista vapaamielisyys ja kasvaminen uuden viestintätekniikan mukana. Y-sukupolvi on luontevan kansainvälistä ja tottunut ylittämään kulttuurirajoja. X-sukupolven sukukeskeisyys ja isänmaallisuus ovat vaihtuneet perhe- ja yksilökeskeisyyteen. Harrastetaan taidetta, eritoten musiikkia eri muodoissaan.

Y-sukupolvi tähtää hyvään elämään, eikä ole valmis luopumaan vapaa-ajasta työnteon hyväksi. Työssä viihtymistä ja työn mielekkyyttä korostetaan. Työnantajan valinnassa on tärkeää, että työnantaja edustaa omiksi koettuja arvoja. Työyhteisössä kaivataan itsenäisyyttä, palautetta ja luottamusta. Käskytystä vierastetaan.

Y-sukupolvi on jo pitkään ollut läsnä yliopistolla opiskelijoina ja nuorina tutkijoina. Ensimmäiset Y-sukupolveen kuuluvat professorit saadaan tuota pikaa. Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, jonka ensimmäiset edustajat ilmestyvät yliopistolle näinä aikoina. Z-sukupolvea edustavat diginatiivit, jotka ovat oppineet käyttämään tietokonetta ja älylaitteita ennen kuin oppivat lukemaan. He eivät muista aikaa kun oli puhelin, jossa oli lanka. Heitä on vaikea yllättää teknologisilla innovaatioilla. He oppivat asioita eri tavalla kuin edeltäjänsä.

Olen huomannut, että nuoret odottavat työelämältä hyvää fiilistä. Ei riitä, että jossakin kaukaisuudessa siintää himoittu akateeminen asema, jos tie sinne on toivotonta taistelua. Raha tai asema eivät määritä kaikkea. Ihailen Y-sukupolven asennetta. Elämä on tässä ja nyt.

Onko yliopisto valmistautunut Y-sukupolven tuloon? Näkisin, että yliopistolla herätään tähän tilanteeseen vasta, kun todellinen muutos on jo tapahtunut. Y-sukupolven luonnehdintaan perehtyminen antaa sen oivalluksen, että näinhän se juuri on. Omat lapseni ovat ilman muuta Y-sukupolvea ja edustavat sitä kunniakkaasti. Voi ihailla nuorten sosiaalisia taitoja ja suvaitsevaisuutta.

Nuoret ovat tottuneet navigoimaan haasteellisissa ympäristöissä ja jakamaan tietoa sekä sparraamaan toisiaan. Nämä taidot ovat valtavan tärkeä voimavara sekä oppimisen että tutkimustoiminnan kannalta. Nuoret ovat kuin huomaamatta valtaamassa yliopiston ja tekemässä siitä itsensä näköisen.

Yliopiston johtamiselle ja meille vanhemmille tämä uusi heimo tuottaa vaikeuksia, etenkin jos koetamme muuttaa heidät kaltaisiksemme. Se ei nimittäin tule onnistumaan. Onneksi.

Sukupolvien välinen yhteistyö on nyt ratkaisevan tärkeä kysymys. Yliopiston on muututtava niin, että Y-sukupolvi kokee yliopiston omakseen. Muussa tapauksessa yliopisto uhkaa taantua, kun positiivinen kuhina siirtyy muualle.

Onneksi Y-sukupolven edustajat ovat sosiaalisesti niin taitavia, että he kykenevät soluttamaan yliopiston ja muuttamaan sitä toivomaansa suuntaan. Meidän vanhempien tehtävänä on varmistaa, että tuo muutos voi toteutua kivuttomasti. Pahinta mitä voimme yrittää, on ottaa mallia siltä sukupolvelta, joka oli vanhoja silloin kun itse olimme nuoria. Se oli nimittäin vielä paljon autoritäärisempi ja suoraviivaisempi kuin mitä me sittemmin olimme. Meidän tuleekin mieluummin oppia nuorilta heidän joustavuuttaan ja sosiaalisuuttaan. Ja koettaa roikkua mukana maailman muutoksessa ja teknisten vempainten kehityksessä.

Nuoret ovat sinnikkäitä kysymään: ”Miksi?” Vanhemmat taas mielellään kertovat, jos osaavat. Ja kyllähän me taas jotakin osaamme mekin, kun olemme koko ikämme ponnistelleet. Parhaassa tapauksessa sukupolvilla luulisi voivan synkata hyvin keskenään, kunhan yhteinen sävel löytyy. Nuoria pitää kuunnella ja kannustaa ja antaa heidän tehdä omat valintansa. Itse asiassa tämäkin yhteistyöprosessi on jo osin löytämässä muotonsa yliopistolla, kun tarkemmin ajattelen.

Mitähän Z-sukupolven edustajat sanoisivat, kun kertoisin käyneeni lukioaikaan 1970-luvulla tietokonetaitojen erikoiskurssin. Harjoittelimme koodaamista konekielellä. Reikänauha rullasi kelalta jonnekin, ja reikäkortit saivat kyytiä. Tietokone täytti puolet huoneesta. Onko ihme, että joudun joskus ponnistelemaan järjestelmien kanssa?  Onneksi on Y-sukupolvi.

Kimmo Nuotio
dekaani

Pietari on lähempänä Helsinkiä kuin koskaan. 1800-luvun lopulla Pietari oli kukoistava eurooppalainen metropoli, joka veti suomalaisia puoleensa monin tavoin. Pietariin vietiin sahatavaraa ja rapuja. Vastapainoksi opittiin kaupunkielämää. Hovi puhui ranskaa. Vaikka junayhteys Pietariin saatiin varhain, kulkuyhteys oli silti vaivalloinen. Rataa kutsuttiin nälkäradaksi, koska se tehtiin nälkävuosina.

Etäisyys on ollut myös henkistä laatua. Poliittinen historia erotti naapurukset vuosikymmeniksi, eikä edes Kekkosen ajan ystävyyspolitiikka ulottanut vaikutustaan niin paljon tavallisiin ihmisiin, että tämä lähtökohta olisi muuttunut. Suomi kävi talvisotaansa kymmenet vuodet. Tällä erää on Venäjän vuoro uhitella ja ottaa etäisyyttä Eurooppaan.

Suomi syöksyi lamaan samaan aikaan kuin poliitikkojen neuvottelema vaihtokauppatalous romahti Neuvostoliiton mukana. Pietari oli nuhruinen ja turvatonkin. Itsekin tunsin Pietarin lähinnä Dostojevskin teoksista. Vain koronkiskojaeukot olivat vaihtuneet huumerikollisiin. Helsinki ja muu Suomi opetteli tuohon aikaan ottamaan vastaan arkoja pietarilaisia, kielitaidottomia ja useimmiten köyhiä. Me emme silloin oivaltaneet, että pietarilaiset ovat Venäjän sisällä sen eurooppalaisinta osaa. Venäjä oli suuri ja vieras, kuin Mörkö muumeissa.

Ajat ovat monessa suhteessa muuttuneet. Pietarissa sen voi aistia. Lähes jokaisen pietarilaisen taskussa on monikertaviisumi Suomeen ja Eurooppaan. Pietarilainen taksinkuljettaja tuntee Suomen yhtä hyvin kuin moni suomalainen, vaikka ei suomea puhukaan. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kulkevat pystypäin.  Pietarin kävijä kokee jotain aivan muuta kuin kurjuutta ja rappiota.

Kirkkojen sipulit hohtavat kultaisina ja valtavan keskustan kanaaleja reunustaa toinen toistaan edustavampia klassismin helmiä. Meidän Senaatintorimme tienoo katoaisi huomaamatta Pietarin taskuun, ja välillä näyttää kuin yliopiston päärakennuksia olisi viisi rivissä.

Kanaali Pietarissa taustallaan Kristuksen ylösnousemuksen katedraali eli Verikirkko

Turvallisuus kaupungissa on hyvällä tasolla. Pietarilaiset käyttävät uusinta teknologiaa yhtä luontevasti kuin suomalaiset. Autoilijoiden älypuhelimiin on tarjolla sovelluksia, jotka kertovat reaaliaikaisesti ruuhkat. Syntyy älykäs liikenne, jossa ruuhkat lähes poistuvat, kun niitä välttää riittävä osa autoilijoista. Monilla on varaa kohtalaisen mukavaan elämään. Eri alojen osaajat tienaavat siellä kuulemma yhtä hyvin kuin Suomessa, vaikka yleinen palkkataso tietenkin on vielä paljon Suomesta jäljessä.

Pietarissa Suomi on kokoaan suurempi. Suomi koetaan naapuriksi ja ystäväksi. Suomalainen elinkeinoelämä on panostanut paljon Venäjään, ja Pietari on ollut luonteva ponnahduslauta laajaan maahan. Ruoka ostetaan Prismasta, renkaat ovat Nokiaa. Suomalaiset asianajotoimistot avaavat konttoreita Pietariin, ja ensimmäinen pietarilainen toimisto on tullut Helsinkiin.

Tiedekunnan tutkijoita kävi Pietarissa keskustelemassa yhteistyön tiivistämisestä. On tuskin edes tarvetta perustella, miksi Pietarin oikeustieteilijät ovat meille kiinnostavia kumppaneita. Jokainen ymmärtää, että Venäjän oikeusjärjestelmä on keskeinen ehto koko maan kehitykselle. Oikeusvertailussa voi joskus saada enemmän, kun toinen on oikeasti erilainen eikä ihan helposti lähestyttävä. High risk, high gain, se pätee myös tässä. Itse asiassa juridiikan alalla riskit ovat minusta pienet. Venäjä on ja pysyy naapurissa, ja sen oikeus on tärkeä meille, kulki poliittinen kehitys sitten mihin suuntaan hyvänsä. Vaikka Venäjästä ei tulisi Eurooppaa, meillä tulee olemaan sen kanssa valtavasti yhteistä.

Koska Pietarissa tuntuu olevan kiinnostusta, nyt lähdetään kunnolla liikkeelle. Higher School of Economics on moskovalainen vasta parikymmentä vuotta toiminut korkean profiilin yliopisto, jolla on Pietarin haarakonttorissaan oikeustieteellinen tiedekunta. Sen kanssa aloitetaan tiedekuntien yhteinen tutkijaseminaari, jonka ensimmäinen tapaaminen järjestetään Pietarissa 3.-4.10.2014. Ensi kesästä alkaen toimii yhteinen kesäkoulumme, joka kokoaa vuosittain yhteensä noin 40 opiskelijaa meiltä ja heiltä ensin viikoksi Helsinkiin, toiseksi Pietariin. Valoisa ja tulevaisuudenuskoinen dekaani Tatiana Alekseeva on selvästi saanut tiedekuntansa nousuun. Hänellä on roomalaisen oikeuden tuntijana perspektiiviä asioihin ja tarvittava kansainvälinen kokemus niin tutkijana kuin hallintoihmisenä.

Pietarin valtionyliopisto on kuitenkin se suuri ja perinteinen, hiukan kuin Helsingin yliopisto. Valtionyliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on maan kakkonen. Jos on Helsingin yliopisto tuottanut maahan valtionpäämiehiä, ei Pietarin valtionyliopisto jää siinä jälkeen. Kazanissa opiskellut ja sieltä kumouksellisena erotettu V. I. Lenin suoritti lakimiestutkinnon Pietarissa. Sekä presidentti Vladimir Putin että hänen edeltäjänsä, nykyinen pääministeri Dmitri Medvedev, ovat tiedekunnan kasvatteja; viime mainittu on toiminut tiedekunnassakin opetus- ja tutkimustehtävissä. Tiedekunnan rakennuksen ulkoseinässä komeilee Pietarin värikkään pormestarin, tehtävään ensimmäisenä vaaleilla valitun professori Anatoli Sobtšakin muotokuva. Hän piti tiedekunnassamme vierailuluennon 1990-luvun alussa. Ei jäänyt silloin nuorelle kuulijalle epäselväksi, että hän edellytti todellisen oikeusvaltion luomista. Hän kuului Venäjän federaation perustuslain laatijoihin. Sobtšak oli nuoren Putinin opettaja ja suojelija, jonka oma poliittinen ura heilahteli rajusti 1990-luvun myrskyisissä oloissa.

Venäjä pyrkii nostamaan johtavien yliopistojensa asemaa maailman yliopistorankingeissa, mikä merkitsee, että kansainvälinen, julkaisemiseen tähtäävä yhteistyö nousee heillä nopeasti arvossaan. Tämä näkyy nyt myös oikeustieteellisen tiedekunnan profiilissa.

Pietarin valtionyliopiston varadekaani Anatoly Grebenshchikov (vas.) ja Kimmo Nuotio. Kuva: Sakari Melander

Valtionyliopiston tiedekunnan varadekaani Anatoly Grebenshchikov on työoikeuden professori, jolla on myös ollut yhteistyötä suomalaisten kanssa. Hänen kanssaan kartoitettiin yhteisiä tutkimusintressejä. Sellaisina mainittiin Suomen ja Venäjän oikeushistoria, ympäristökysymykset, energia, luonnonvarat, kaivosoikeus, arktiset kysymykset, pohjoisten alueiden työoikeus, lääkintäoikeus, rikosoikeus.

Tutkijaliikkuvuus aloitetaan heti: ilmeisesti kaksi heidän professoriaan olisi heti kiinnostuneita tulemaan Helsinkiin, ja pyritään tietysti saamaan liikennettä myös toiseen suuntaan. Pietarin kulttuurielämä voi tässä on olla hyvä lisähoukutin.  Tavoitteena on yliopistojen välinen työohjelma-asiakirja, johon kirjataan yhteistyön muotoja. Valtionyliopisto aloittaa ihmisoikeuskysymyksistä maisterikoulutusyhteistyön (ns. kaksoistutkinto) Hampurin yliopiston kanssa, ja voisi olla mahdollista että mekin etenisimme tähän suuntaan. He pitävät mielellään Venäjän oikeuden osioita esillä ja kehittävät kykyään toimia siinä englanniksi.

Valtionyliopisto tekee aktiivista Kiina-yhteistyötä, kuten mekin, joten siinäkin voi aueta mahdollisuuksia. Keskusteltiin myös opiskelijoiden trainee-mahdollisuuksista sekä Suomen että Pietarin päässä. Teollisuudelle voisi olla houkuttelevaa sponsoroida suunniteltua seminaaritoimintaa. Todettiin kuitenkin, että liikenneyhteydet ovat nyt niin hyvät, että kustannukset senkin vuoksi pysyvät kohtuullisina. Veikkaanpa, että tiedekunnan opiskelijoita ja tutkijoita voi vielä purra Pietari-kärpänen.  Olisi hienoa, jos nimenomaan opiskelijat tarttuisivat asiaan ennakkoluulottomasti, sillä heidän on tulevaisuus. Pietarilaisia Helsinki-kärpänen on jo purrut. Tästä voi tulla hyvä mauste tiedekunnan toiminnan profiiliin.

Kun yliopiston johto pohtii yhteistyön tiivistämistä Tukholman yliopiston kanssa, herää kysymys, pitäisikö Pietari nostaa siihen rinnalle. Pietari on kuitenkin Pietari, sanokaa mitä sanotte.

dekaani Kimmo Nuotio

Kun opiskelijat koetetaan saada ahkeroimaan, yhä useammin tarjolla on lähinnä negatiivisia kannustimia. Opintorahan saaminen ja muut edut on kytketty opintopisteiden riittävään keräämiseen. Elämisen kalleus Helsingissä jo sinänsä panee vauhtia opintoihin. Kuulostaa valitettavan ankealta.

Todellisia positiivisia kannustimia on ollut liian vähän. Tietenkin voi ajatella, että tärkeintä on onnistumisista ja hyvistä arvosanoista tuleva mielihyvä. Sinänsä tietysti jokainen ammentaa positiivisen energian työntekoonsa jostain, ja on hyväkin etteivät taloudelliset kannustimet ole siinä pääosassa. Hyvä menestys ja oppiminen ovat palkinto sinänsä!

Palkintoapurahoja huippusuorituksista on siis ollut tarjolla vain harvoille. Tiedekunta palkitsee joka vuosi ne laudaturin saaneet tutkielmat, jotka ovat jääneet ilman muita stipenditoimikunnan käsiteltävänä olevia tutkielmapalkintoja. Näitä ovat lähinnä Veikko Palotie -, Dittmar & Indrenius – ja SLY:n Oivallinen OTM-tutkielmapalkinnot.

Talentum-yhteistyön ansiosta jokaisessa publiikissa palkitaan pienellä huomionosoituksella kaksi parhaimmin arvosanoin oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittanutta. Palkinnot tulevat vasta opintojen päätyttyä, ei silloin kun niitä eniten tarvittaisiin. Suurelle enemmistölle on ikävä kyllä ollut tarjolla lähinnä risuja.

Tämän ei tarvitse aina mennä näin. OTK, ekonomi Ilkka Kontula ajatteli toisin. Hän oli opiskellut sekä Helsingin kauppakorkeakoulussa että meillä. Piensijoittajana vaurastunut Kontula halusi testamenttilahjoituksellaan nimenomaan helpottaa opiskelijoiden arkea. Hän oli hyvin tarkkaan suunnitellut sen, kuinka tämä toteutetaan: varoja hallinnoimaan perustettaisiin Ilkka Kontulan nimeä kantava säätiö, joka jakaa tunnustuspalkintoja hyvin opinnoissaan edenneille oikeustieteellisen tiedekunnan ja Aallon kauppiksen opiskelijoille. Tunnustuspalkinnon suuruus olisi tuntuva, noin 1000 euroa jokaiselle. Koska pääomaa oli mukavasti kertynyt, noin viisikymmentä opiskelijaa kummastakin yliopistosta voisi sen vuosittain saada.

Ilkka Kontulan kaunis toive on nyt toteutunut. Säätiö on perustettu ja se on tänä keväänä ensimmäisen kerran jakanut näitä henkilökohtaisia tunnustuspalkintoja. Varmasti monelle opiskelijalle se kevään korvalla on ollut iloinen yllätys. Viimeistään nyt tietoisuus tästä uudesta tunnustuspalkinnosta on levinnyt opiskelijoiden keskuuteen.

Tunnustuspalkintoja jaetaan tästä eteenpäin vuosittain oikeusnotaariopiskelijoille, jotka ovat menestyneet opinnoissaan erinomaisesti ja suorittaneet vähintään 80 opintopistettä kolmen ensimmäisen lukukauden aikana. Meillä noin joka viides opiskelija voi sen saada.

Ilkka Kontulan säätiön myöntämä tunnustuspalkinto on kannustus sen varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei tule jokaiselle. Se on kuitenkin käytännössä jokaisen ulottuvilla. Tunnustuspalkinnolla on selkeät kriteerit. Fuksit ovat kohta työskennelleet ensimmäisen lukuvuoden. Syyslukukausi on vielä aikaa ottaa loppukiri. Ensi keväänä jaetaan taas tunnustuspalkintoja uudelle vuosikurssille.

Yliopiston näkökulmasta Kontulan tunnustuspalkinto on mainio väline, sillä opiskelijoiden eteneminen opinnoissaan on yhtenä indikaattorina opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa. Kontulan sampo jauhaa rahaa myös yliopistolle. Tästä tuskin Kontula oli kuullutkaan. Hyvä tulee hyvän luo. Erityisen ilahduttavaa on, että Kontulan sampo pyörii puhtaasti myönteisin kannustimin.

On hienoa ajatella, että joku ajatteli näin kauniisti opiskelijoistamme! Ehkä se on vieläkin tärkeämpää kuin asian taloudellinen puoli.

Kimmo Nuotio

dekaani

Keväällä 2014 Ilkka Kontulan säätiön tunnustuspalkinnon saaneet (listassa vain ne, jotka ovat antaneet hyväksynnän nimensä julkistamiselle):

Opiskelijavalintoihin liittyvät kysymykset ovat viime aikoina ymmärrettävästi puhuttaneet. Tiedekunnassa on pohdittu keinoja aloituspaikkojen vähentämiseen, jotta voitaisiin taata laadukkaampi opetus, sillä henkilöstöä on meillä suhteellisen niukasti koulutustehtävään nähden. Tästä sai alkunsa ajatus pyrkiä vähentämään päävalinnan sisäänottoa Helsinkiin ja sopia Itä-Suomen yliopiston kanssa, että he vuorostaan lisäisivät sisäänottoaan. Tämä asia on kuitenkin nyt jäissä, koska niin sanottu hakijasumien purkaminen käytännössä estää juuri nyt tällaisen järjestelyn.

Hakijasumien purkamisessa on kyse valtioneuvoston päätöksestä, jonka mukaan vuosina 2014 ja 2015 kasvatetaan väliaikaisesti aloituspaikkoja yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa eri aloilla yhteensä 3000:lla. Helsingin yliopiston laskennallinen osuus näistä aloituspaikoista on 275, mikä merkitsee kahdelle vuodelle jaettuna 137 ja 138 aloituspaikkaa. Helsingin yliopistossa on 11 tiedekuntaa. Yliopistossa ei ole yhtään sellaista alaa, joka voisi yksin ottaa vastaan näin suurta lisäystä.

Oikeustieteen alalla toteutettiin valtakunnallinen sisäänoton pysyvä lisäys jo 2013, kun 80 lisäpaikkaa jaettiin neljän yksikön kesken. Itä-Suomen 40 aloituspaikkaa merkitsi puolta tästä määrästä. Loput jaettiin vanhojen tiedekuntien kesken niiden koon mukaisessa suhteessa, jolloin Helsingin osuudeksi tuli 20. Tästä määrästä 5 tuli Vaasan suomenkieliselle puolelle, jolla hakupaine on kovempi kuin ruotsinkielisellä puolella, kun taas 15 tuli Helsinkiin.

Lakimiesalalla on aiheellisesti oltu huolissaan siitä, että työmarkkinat eivät tule vetämään näitä kasvavia koulutusmääriä, vaan alan arvostus laskee ja työttömyyttäkin voi esiintyä. Nuorten työllistyminen vaikeutuu aina ensin. Merkkejä työllisyystilanteen heikentymisestä on jo nyt nähtävissä. Julkisen sektorin osuus työllistäjänä on nopeasti laskenut, kun julkiselta sektorilta leikataan menoja. Ennen joka toinen työllistyi julkiselle sektorille, nyt enää joka kolmas. Eläkkeelle jäävää työvoimaa ei korvatakaan uusilla rekrytoinneilla.

Yksityisenkään puolen työmarkkinoilla ei ole merkittävää kasvua. Onkin vaikea nähdä, missä se kasvu sitten toteutuisi. Ehkäpä yksinkertaisesti ajatellaan, että lakimiehet voivat vallata työpaikkoja kauppatieteilijöiltä, kuten verokonsulteilta, tai hallintotieteilijöiltä, kuten vaikkapa ympäristöhallinnon virkamiehiltä. Se kilpa on kuitenkin kova, ja siinä pärjääminen vaatii meiltä ponnistelua ja osaamisen vahvistamista. Tärkeää on varmasti pärjätä tässä kilpailussa, mutta – jos ollaan ihan rehellisiä – ei tässä ainakaan hakijasumien purkamisen näkökulmasta juuri järkeä ole, sillä yhden alan ongelmat siirtyvät tietysti toiselle.

Opetusministeriö joka tapauksessa edelleen pitää oikeustiedettä kasvavana koulutusalana ja toivoo yliopistoilta esityksiä hakijasuman purkamiseksi myös meidän alalle. Helsingin yliopiston rehtori on toivonut, että tiedekunta voisi ottaa osaa näihin talkoisiin. Yliopisto on esittämässä, että tiedekunta ottaisi 12 lisäpaikkaa vuosien 2014 ja 2015 valinnassa. Yliopiston hallitus on jo valtuuttanut rehtorin tekemään tarvittavat muutokset valintoja koskeviin päätöksiin. Ne tehdään heti, kun ministeriö on näyttänyt vihreää valoa.

Tiedekunta ei siis voinut jättää tätä kierrosta niin sanotusti väliin. Pyrittiin mahdollisimman vähäiseen sisäänoton lisäykseen, joka voitaisiin toteuttaa tasapainoisesti ja kohtuullisesti. Helsingin suomenkielistä sisäänottoa ei haluttu lisätä, koska siinä opiskelijamassa on suurin. Tuo ryhmä on kriittisin opetuksen laadun näkökulmasta.

Nämä lisäpaikat kohdennettaisiin siten, että 10 lisäpaikkaa tulisi Vaasan suomenkieliseen valintaan, jossa hakupaine on erinomainen, ja kaksi lisäpaikkaa Helsingin ruotsinkieliseen valintaan. Vaasassa revittäisiin Tammipihan tiloissa pari seinää alas, jotta saadaan kymmenen uutta mahtumaan sisään. Helsingissä pieni lisäys ei tuntuisi missään. Mahdolliseen yhteistyöhön Itä-Suomen yliopiston kanssa palattaisiin tuonnempana, kun sumien purusta on ensin selvitty. Lähden siitä, että Vaasan koulutusvastuun lisäys olisi pysyvä, joten Vaasan sisäänotto olisi se noin 40 henkeä myös vuoden 2015 jälkeen.

Uskon, että tiedekunta selviää kunnialla tästä sumanpurkuharjoituksesta, kuten se selviää muistakin haasteistaan. Opiskelijoille voi kuitenkin antaa sen vinkin, että omasta osaamisesta on hyvä huolehtia, sillä tulevaisuuden työmarkkinoista on vaikea sanoa mitään varmaa. Asiantuntijatyön merkitys lisääntyy, ja tuskin juristeja heti roboteilla korvataan. Juristin ammatti on varmasti tulevaisuudessakin yksi parhaista ja arvostetuimmista.

Kimmo Nuotio

dekaani