Näkökulmia erityisyyteen ja medikalisaatioon

”Medikalisaatio eli yhteiskunnan lääketieteellistyminen tarkoittaa elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien lääketieteellistämistä, prosessia, jossa lääketiede valtaa ei-lääketieteellisiä alueita kuten lisääntyminen, kasvu, vanheneminen, kauneus, toimintakyky, poikkeavuus ja inhimillinen vuorovaikutus. Käyttäytyminen alistuu lääketieteen valvontaan ja erilaisuus määrittyy lääketieteellisesti.” (Myllykangas 2001)

Erityispedagogiikka ja keskustelut erityisopetuksen järjestämisestä nojaavat lähinnä vammaisuuden yksilölliseen, medikalistiseen selitysmalliin. Medikalistisen diskurssin taustalla on ajatus yksilön ongelmien arvioimisesta lääketieteen ja psykologian keinoin, poikkeavuuteen ja puutteisiin keskittyen. (Niemi 2014.) Nimikkotutkijamme Anna-Maija Niemi haastaa tutkimuksessaan medikalistista diskurssia sosiaalisen vammaistutkimuksen näkökulmasta, jossa myös vammaisuuden kulttuuriset merkitykset huomioidaan.

Seuraavassa Ukko* ja Meira keskustelevat medikalisaatiosta ja erityisyydestä.

Ukko: Medikaalisaatiota voisi pitää markkinatalouden ja globalisaation tapaan aikamme vitsauksena, josta on vaikea löytää positiivista mielipidettä, mutta joka kuitenkin on vahvasti läsnä yhteiskunnassamme ja jonka vaikutuksia niin hyvässä kuin pahassa ei käy kieltäminen. Niemi haluaa kyseenalaistaa käsityksen, jossa esimerkiksi oppimisvaikeus tai muu erityisen tuen tarve nähdään ensisijaisesti yksilön patologisena ominaisuutena, sen sijaan, että se määrittyisi yhteiskunnan sosiaalista ja kulttuurisista rakenteista käsin. Niemi katsoo, että tämän seurauksena yksilön asema yhteisössä riippuu liikaa hänen ”vammastaan”, jota yhteiskunta pyrkii rakenteiden muokkaamisen sijaan käsittelemään erilaisilla palvelu- ja hallintakäytännöillä. Niemen näkemys on kaunis, mutta samalla naiivi, kuten ajatus maailmanrauhasta valtioiden elintasokamppailussa.

Meira: Uuh! Aika kovaa tykitystä heti alkuun. Mikä on oma lähtöasetelmasi tähän keskusteluun?

Ukko: Olen ollut mukana sairaanhoidon laitosmaailmassa, jonne olen kylläkin aikanaan päätynyt hyvin anti-medikalistisella asenteella… Mutta ajattelin nyt hieman provokatiivisesti heiluttaa lippua medikalisaation puolesta yhteiskunnan ja kasvatuksen kentillä!

Meira: Mahtavaa! Pääset keskustelemaan asiasta ihmisen kanssa, joka on nyhrännyt diskurssianalyysin ja yhteiskuntatieteiden parissa koko yliopistouransa. Voin hyvin omaksua syrjivien materiaalis-taloudellis-poliittisten käytäntöjen ja kulttuuristen merkityksenantojen näkökulman. Avautuminen alkakoon, mikä Niemen lähestymistavassa risoo?

Ukko: Niemi tarjoaa ratkaisuksi näkökulmaa, jossa toimintakyvyn ja -kyvyttömyyden raja eläisi ja muuttuisi kuin kameleontin suojaväri yksilön liikkuessa tilanteesta ja ympäristöstä toiseen. Ajatus on muuten hyvä, mutta ”vammat” ja yhteisö eivät vain mukaudu yhtä näppärästi todellisuudessa kuin paperilla. Lievien oppimisvaikeuksien ja erityisen tuen tarpeiden kanssa Niemen malli on varmasti oikein toimiva. Jos henkilöllä on lievä oppimisvaikeus jolloin uusien asioiden hahmottaminen vaatii hieman enemmän aikaa tai ryhmässä toiminen jännittää niin yksilöllinen huomioiminen tai ylimääräinen harjoittelu hoitaa ongelman. Myös tutun asian tai tilanteen äärellä yksilö voi toimia ilman mitään erityisongelmia. Vakavien oppimisvaikeuksien tai mielenterveysongelmien kohdalla asia on taas toisin.

Meira: Ymmärrän konkretiaan perustuvan lähestymistapasi. Näissä diskursseihin palautuvissa tutkimuksissa voi olla turhauttavaa se, ettei niissä varsinaisesti oteta kantaa siihen miten todellisia jotkin ongelmat tai diagnoosit ovat, vaan ollaan kiinnostuneita siitä, miten näitä määrittelyjä rakennetaan ja kuinka ne tulevat todeksi käytännöissä. Esimerkiksi kuinka nuoresta tulee ”erityinen” tai jonkin tietyn diagnoosin kantaja heidän asettuessaan erityisopetukseen. Niemikin on kiinnostunut eroja tuottavista käytännöistä ja itsestään selvänä näyttäytyvän erityisyyden lähemmästä tarkastelusta. Hän katsoo, että kun opiskelija kategorisoidaan, häneen voidaan kohdistaa toimenpiteitä ja tukipalveluita, jotka myös rajoittavat hänen olemistaan ja toimintaansa. Kun nuori on saanut diagnoosin, hänen pitää ikään kuin käyttäytyä asianmukaisesti ja seurata diagnoosiin kuuluvaa opintopolkua ja toimintamallia. Lääketieteellinen diagnoosi voi sulkea ovia ja pistää opiskelijan kulkemaan erityisväyläänsä erityisluokalta toiselle päätyen lopulta pisteeseen, jossa työllistyminen on hankalaa – vaikka nk. erityisyys olisi vain kapealla tai yksittäisellä alueella.

Ukko: Mutta pahimmallaan oppimisvaikeuksista kärsinyt nuori on porskuttanut koulut läpi vertaisryhmän mukana ilman diagnooseja ja tukia. Lopputuloksena heikot taidot ja vahva kokemus siitä, että on ihan surkea kaikessa. Samat oppimisen ongelmat ovat vaikuttaneet myös harrastuksiin ja kaverisuhteisiin, jotka asiantuntijoiden kontrollin sijaan perustuvat täysin ”mutuun” ja vertaisryhmän fiiliksiin. Jalkapallossa ei pärjää, kun valmentajalla ei ole tietoa ja taitoa huomioida kaverin patologisia ominaisuuksia. Ilo harjoittelusta katoaa, kun saa olla koko ajan negatiivista palautetta, kuten se motorisesti taitavan, mutta ADHD:n takia hieman muiden tekemistä häiritsevä kaveri. Vaikea ”vamma” on aina läsnä ja vaikuttaa yksilön tekemisiin eritilanteissa ja asioissa, eikä mene pois päältä tai tule riittävän hyvin huomioitua ilman medikalistista tukea.

Meira: Kyllä sitä tyhmäksi itsensä tuntemista syntyy myös nimenomaan erityisluokkasiirtojen tuloksena. Anna-Maija Niemen ja Reetta Mietolan artikkelissa ”Erityisopetus ja koulutuksellisen inkluusion toteutuminen” todetaan, että erilliset koulutusjärjestelyt voivat vaikuttaa oppilaiden keskinäisiin määrittelyihin ja sosiaalisiin suhteisiin – ”normaalit” nuoret pitävät erityisluokkalaisia tyhminä, jotka myös tuntevat itsensä tyhmiksi. Ottaisin tuon mainitsemasi ADHD:n esimerkkinä medikalisaatiosta: ADHD-lääkkeiden käyttö on Suomessa yli kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Repiikö yhteiskuntaamme massiivinen tarkkaavaisuushäiriöepidemia, vai voisiko olla, että normaalin käyttäytymisen rajat ovat kaventuneet ja keskittymistä edistävät olosuhteet heikentyneet? Jos vika on ympäröivässä yhteiskunnassa, miksi lääkitsemme lapsia? Joissakin tutkimuksissa nykyisen erityisopetuksen laajuus on todettu juuri merkiksi normaliteetin rajojen kaventumisesta koulutuksessa. Medikalisaatio imee määrittelyjensä piiriin koko ajan suurempia ihmisjoukkoja ja määritelmät laventuvat. Ei ole yksiselitteistä, millainen käytös on patologista ja millainen vain ”vilkasta”. Yhteiskunnat kontrolloivat aina jäseniään asettamalla näiden käyttäytymiselle tarkoituksenmukaisiksi nähtyjä rajoja, ja lääketieteen arvovallalla voidaan tehokkaasti määritellä ”erityisyyttä” ja turvata kunkin ”yksilön parhaaksi toimiminen”. Lääketiede on kuitenkin aina aikansa tuote: esimerkiksi homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta vasta 1981. Liekö niitä ainoita asioita, jotka ovat päässeet pakoon!

Ukko: Suomessa on viime vuosina käytetty paljon paperia ja sanoja syrjäytymisen problematiikkaan. 17-29-vuotiaiden syrjäytyneiden nuorten kovan ytimen muodostavat vakavasti masentuneet ja erilaisista neurologista ongelmista kärsivät nuoret (Alanen & Kotkavuori 2014). Esimerkiksi masentuneella nuorella on psykofyysinen sairaus, joka lamaa mielen ja vie jalat alta 24/7. Sairastunut tarvitsee ajan ja positiivisten kokemusten lisäksi usein lääkinnällistä ja terapeutista apua, jossa mieltä herätellään ja piristetään sekä ajattelumalleja muokataan uusiksi. Masennus paranee, mutta asettaa omat rajansa. Sairastuneen psyykkiset rahkeet eivät ehkä riitä korkeakouluopintoihin vaikka itse toivoisi ja yhteiskunta siihen tukisi. Ei voi myöskään naapurin Liisan tavoin ”krebata” viikosta toiseen, koska mieli vaatii vain enemmän lepoa ja vähemmän viinaa. Onneksi elämä ei ole suorittamisen ja saavutusten pelikenttä, jossa kaikkien pitäisi pystyä tai tavoitella samoja juttuja.

Meira: Hauskaa, että otit tuon masennuksen ja sen hoidon esille! Luin juuri Suomen Mielenterveysseuran sivuilta aiheeseen sopivan blogikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut masennuksen lääkehoitoa kyseenalaistava psykologi Aku Kopakkala. Hänen mukaansa terveydenhuollon rakenteet toimivat taloudellisten intressien mukaisesti, eikä lääkkeiden vaikutuksesta ei ole riittävää tieteellistä näyttöä. Aiheemme kannalta hauskaa on, että lääkäri oli diagnosoinut Kopakkalan lapsena kehitysvammaiseksi ja hänen vanhempansa olivat toimineet sen mukaisesti, eivätkä koskaan odottaneet häneltä mitään. Tällainen erikoinen mutta älykäs lapsi hukkuisi varmasti erityiskoulupolulleen. Jo mainitsemasi ”asiantuntijoiden kontrolli” on vahva ja tieteen ja terveydenhuollon auktoriteettiaseman kohoaminen näkyy muun muassa lääkärikunnan yhteiskunnallisen valta-aseman parantumisena. Medikalisaatio johtaa, paitsi terveyskysymysten ja -ongelmien korostumiseen, myös lääketieteen ja lääkärien vallan kasvuun sekä sosiaalisten ilmiöiden kontrollointiin terveystietämyksen avulla.

Ukko: Niemen kyyninen suhtautuminen diagnooseihin paljastuu hänen kuvatessaan kuinka oppilaitokset saalistavat valtionavustuksia erityisoppilaiden diagnooseilla. Minusta kunnolliset diagnoosit varmistavat, että rahallinen tuki kohdennetaan tasapuolisesti ja sinne missä siitä on suurin hyöty. Rajallisten resurssien yhteiskunnassa tuen tarpeiden määrittelyyn ei riitä pelkkä hyvä tahto vaan siihen tarvitaan faktoja.

Meira: On ongelmallista, jos institutionaalisten järjestelyjen taustalla on automaattisesti medikalisaatioon kiinnittyvät toimenpiteet. Lääketieteen valvovan silmän alla eläminen johtaa siihen, että ihmiset tarvitsevat lääkärin lausunnon mitä moninaisimpiin asioihin, erilaisten etuuksien saamiseen, kelvatakseen johonkin tai välttyäkseen joltakin. Joissakin tapauksessa opettajan harkinta voisi olla paljon luotettavampi mittari sille, mitä kukin oppilas kullakin hetkellä tarvitsee – sitomatta heitä lääketieteellisillä diagnooseilla.

Ukko: Niemen ehdotus tulkita kyvykkyyden ja kyvyttömyyden välistä rajaa joustavammin on varmasti oikeansuuntainen. Mielestäni ongelma ei ole kuitenkaan ole medikalisaatio ja siihen liittyvä asiantuntijuus, vaan väärä tapa annostella sitä. Minusta oikeaa tietä edustaa Alasen ja Kotkavuoren (2014) näkemys, jonka mukaan nuoren vaikeuksien takana ei ole asiantuntijoiden ja hoidon puute, vaan niiden repaleisuus ja keskinäisen kommunikaation puute. Hyvää tahtovat auttajat koettavat vastata kukin tahollaan yksittäisiin ongelmiin eivätkä näin näe metsää puilta. Kommunikaatio auttajien kesken ja nuoren kanssa on ratkaisun avain. Kuten Niemikin toteaa, nuorta ei pidä määritellä vain vamman kautta. Hänet pitää kohdata kokonaisvaltaisesti, jotta annettu medikaalinen ja yhteisöllinen tuki auttaisivat.

Meira: Ihan hyvältä kuulostaa! Luulen, että olemme löytäneet jonkinlaisen mielipiteiden välimaaston. Toivottavasti erityisopetuksen kolmiportaistaminen tarjoaa onnistuneen mallin, jossa oppilas voi saada riittävää tukea myös ilman erityisopetuspäätöstä ja diagnoosia. Ongelmakeskeisestä lähtöasetelmasta erilaisiin opiskelijoihin ja oppimistyyleihin on kuitenkin vielä matkaa inkluusiopolitiikan positiiviseen toteutumiseen.

*Ukko ei ole geneerinen salanimi miehelle (vrt. Äijä), vaan Tapanin kutsumanimi.

Keskustelu pohjaa seuraaviin teksteihin:

Alanen, Olli & Kotkavuori, Aapo (2014) Välittämisen ammattilaiset. Vamoksen käsikirja etsivään nuorisotyöhön. [https://www.hdl.fi/images/stories/liitteet/HDL_Vamos_etsivn_ksikirja_sahkoinen_sivut_DEF.pdf]
Helakorpi, Jenni; Mietola, Reetta & Niemi, Anna-Maija (2010) Tasa-arvoisten mahdollisuuksien vuoksi erillään? Erityisluokkien oppilaat koulun sosiaalisissa ja institutionaalisissa järjestyksissä. Teoksessa Päivi Muranen ym. (toim.) Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot -vuosikirja 2014. THL, s. 161-171.
Niemi, Anna-Maija & Kurki, Tuuli (2013) Amislaiseksi valmistettu, valmennettu, kuntoutettu ja ohjattu? Teoksessa Kristiina Brunila, Katariina Hakala, Elina Lahelma, Antti Teittinen (toim.) Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot. Gaudeamus, s. 201-215.
Niemi, Anna-Maija (2014) Tuki, tarve, leima, oikeus? Erityisyyden muotoutuminen ammatillisen koulutuksen diskursseissa. Kasvatus 4/2014, s. 349-363.
Mietola, Reetta (2014) Hankala erityisyys: Etnografinen tutkimus erityisopetuksen käytännöistä ja erityisyyden muotoutumisesta yläkoulun arjessa.
Mietola, Reetta & Niemi, Anna-Maija (painossa) Erityisopetus ja koulutuksellisen inkluusion toteutuminen. Teoksessa Pulkkinen & Roihuvuo (toim.) Koulutuksellisen tasa-arvon tila Suomessa 2010-luvulla. SYL.
Myllykangas, Markku (2001) Terveystarpeiden lietsontaa: mistä medikalisaatiossa on kyse? Tiedepolitiikka 3/2001, s. 7-22.

2 thoughts on “Näkökulmia erityisyyteen ja medikalisaatioon

  1. Todella hyvää keskustelua medikalisaation ja inkluusion välillä. Asia ja niiden suhde on ristiriitainen ja aika monimutkainen, ja keskustelunne aiheesta on monipuolinen ja ottaa huomioon monia näkökulmia.

    Itse tartuin Meiran kommenttiin “ADHD-lääkkeiden käyttö on Suomessa yli kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Repiikö yhteiskuntaamme massiivinen tarkkaavaisuushäiriöepidemia, vai voisiko olla, että normaalin käyttäytymisen rajat ovat kaventuneet ja keskittymistä edistävät olosuhteet heikentyneet? ”

    Tämä on itseäni suuresti kiinnostava aihe. Onko koulujärjestelmämme toimiva, jos niin suuri osa oppilaista luokitellaan “epänormaaliksi” ja “sopeutumisvaikeukselliseksi”?

    Luokanopettaja Maarit Korhonen on ottanut esiin koulujärjestelmän vanhoillisuuden ja muutoksen tarpeen niin opetusmetodeissa kuin -sisällössä. Korhonen sanoo mielestäni hyvin Ylen haastattelussa (artikkeli alla): “Meillä on sellaisia lapsia, joiden lahjakkuutta koulu ei ikinä huomaa. Pakotamme heidät lukemaan yhdeksän vuotta samoja aineita, kiinnosti heitä tai ei. Käsillätekijät pakotetaan akateemisuuden muottiin, he saavat huonoja numeroita ja itsetunto menee. Sitten he eivät pääse jatko-opintoihin.”

    Koulujärjestelmä tarvitsee isoa remonttia, jotta emme heittäisi hukkaan kaikkea sitä potentiaalia, mikä vaikkapa ADHD-diagnoosin saaneessa nuoressa on. Tämä vaatisi nykyisen koulujärjestelmän “unohtamista” ja aloittamista puhtaalta pöydältä, luoden uutta, joustavaa järjestelmää, joka turvaisi yleissivistyksen mutta tukisi yksilön sisäistä motivaatiota oppia. I have a dream!

    (http://yle.fi/uutiset/miksei_koululaitos_muutu_vaikka_maailma_muuttuu__opettaja_luopui_kokonaan_pulpeteista/7401416)

  2. Lilli I have a dream too!!! Eli on täysin samaa mieltä sun kanssa siitä, että koulujärjestelmää pitäisi muuttaa. Korhosen tempaus oli mielestäni ihan mahtava ja salaa haaveilin pienenä, että voi kunpa joku opettaja tekisi noin. On huolestuttavaa, että Suomessa PISA-tutkimukset ovat hyvät, mutta oppilailla on ongelmia koulussa viihtymisessä ja koulutyöhön motivoitumisessa. Oppilaat pitäisi saada innostumaan koulunkäynnistä ja tämä edellyttää mielestäni sitä, että heivataan liika akateemisuus ja painotetaan enemmän myös taito- ja taideaineita sekä toiminnallista ja yhteisöllistä oppimista.

    Todella mielenkiintoinen keskustelu! Medikalisaatio on mielestäni vallan käyttöä ja en kiellä, etteikö vaikkapa mielenterveysongelmat ja oppimisvaikeudet olisi “todellisia”, mutta näissä toteutuu mielestäni erittäin hyvin itseään toteuttava ennuste. Ihminen on sitä mitä hän uskoo olevansa tai ainakin hänestä monesti tulee sitä, mitä hän uskoo olevansa ja jos ihminen vaikkapa uskoo olevansa masentunut, koska on sellaisen diagnoosin saanut, hän monesti alkaa myöskin toimia tuon uskomuksen mukaan ja nähdä itsensä tuon sen varassa. Diagnoosit ovat mielestäni siinä mielessä vaarallisia, että ihmiset helposti identifioituvat niihin ja alkavat nähdä itsensä pelkästään sairauden kautta. Esimerkiksi adhd-“potilaat” ovat erityisiä vain ja ainoastaan siinä mielessä, että heidän on vaikeampi keskittyä, eivät koko persoonana. Kenellä ylipäänsä on oikeus sanoa, että “hei sinussa on nyt joku poikkeava ominaisuus ja se vaatii hoitoa. Se ei ole NORMAALIA ja siksi se on saatava pois.”? Ja sitten nämä poikkeavat alkavat pitää itseänsä poikkeavina, koska heille uskotellaan, että he ovat poikkeavia. Miksi ihmeessä kaikki pitää änkeä samaan muottiin? Onko erityisyys lopulta oppilaan ominaisuus vai järjestelmän “rasistisuutta”? Miksi ihmeessä tällä yhteiskunnalla on koko ajan niin kova tarve parantaa vaikka loppujen lopuksi mikään muu ei ole rikki kuin sen omat käsitykset?

Comments are closed.