Monthly Archives: November 2014

Ikävä tulee, P5!

Kurssimme huipentui tutkijatenttiin. Aloitimme ensin varjoryhmänä, ja saimme mukavasti ensimakua siitä mitä meillä olisi edessä. ”Epäonnistujat” ryhmä onnistui hyvin nimestään huolimatta ja saimme paljon irti varjoryhmänä. Opimme opponentin roolissa olemisesta, joka oli suurimmalle osalle ryhmästämme uutta. Oli myös kiinnostavaa tavata toisen ryhmän tutkija, Markku Niemivirta, joka on kylläkin usealle meistä tuttu YK4 -kurssilta. Oli mukava tutustua Maken tutkijapuoleen.

Tutkijamme Kaisu Mälkin ilmaantuessa paikalle pienehkö jännityksemme laukesi. Kaisu on todella mukava ja leppoisa, joten tentti ei siinä mielessä hirveästi jännittänyt. Olimme valmistautuneet hyvin etukäteen perehtymällä laajaan tausta-aineistoon ja laatimalla käsikirjoituksen tenttiä varten. Epäilimme, ettei aika ei tulisi riittämään kaikkien kysymysten esittämiseksi. Ja näinhän siinä kävi. Tentti sujui kuitenkin odotetusti, se meni hyvin, mutta olimme myös helpottuneita sen päättyessä. Mukavaa, että myös tentti tuki oppimista, saimme tentissä uusia asioita selville Kaisun tutkimuksesta.

Voisimme seuraavaksi pohtia hieman kurssia ylipäätänsä. Kurssin pitkä kesto koko syksyn ajaksi oli hyvä, koska ehdimme kunnolla perehtyä aiheeseemme. Antoisimpia hetkiä olivat oppimistehtäviin pureutuminen oman ryhmän kanssa. Ryhmätöille oli annettu tarpeeksi aikaa, kaikki aika ei tuntunut suorittamiselta, vaan aikaa oli myös keskustelulle ja asian pohtimiselle: olemme käyneet useita antoisia keskusteluita syksyn aikana. Ryhmämme hyvä henki kantoi koko syksyn läpi. On ilahduttavaa saada kokemuksia ryhmätyöskentelystä, jossa kaikki ottavat aktiivisesti osaa yhteisten tehtävien tekoon. Ryhmämme oli motivoitunut ja tehtävien teko jakautui tasaisesti. Syksyn aikana ryhmästämme kehittyi porukka, jolle muodostui yhteinen huumori.

Teimme oppimistehtäviä syksyn aikana mielellämme ja mielenkiinnolla ryhmämme kanssa. Välillä tehtävänannot tuottivat meille päänvaivaa, sillä nimikkotutkimuksemme oli teorian kehittelyä, ja tästä johtuen oppimistehtäviin vastaaminen vaati hieman soveltamista.  Välillä tuntui, että Kaisun teorian syvempi ymmärtäminen olisi vaatinut myös laajaa perehtymistä Kaisun käyttämiin taustateorioihin. Vaikka Mezirowin ja Damasion teoriat herättivätkin kiinnostuksemme, niihin laajempi perehtyminen ei tuntunut tämän kurssin tavoitteiden kannalta olennaisimmalta.  Palasimme syksyn oppimistehtäviin tutkijatentin rungon suunnittelussa. Syksyn tehtävien läpikäyminen auttoi miettimään uusia kysymyksiä tutkijalle.

Kurssin vahvuuksina koimme pitkäjaksoisen ryhmätyöskentelyn ja asiantuntijuuden syntymisen ja jakamisen. Kehitettävänä olisi saada blogi paremmin osaksi kurssia. Tutkijatentin jälkeen kävimme keskustelua siitä, miten blogi-ideaa voisi lähteä kehittelemään. Keskusteluun osallistui Leila ja tutkijamme Kaisu. Keksimme idean varjoryhmäpareista blogissa. Jokainen ryhmä kirjoittaisi omaa blogiaan, jota seuraisi ja kommentoisi toinen ryhmä, ja toisinpäin. Ehkä tätä ideaa voisi kokeilla jo ensi vuoden kurssilla.

Kiitos, että saimme tutustua teidän muidenkin aiheisiin! Toivottavasti kurssi oli yhtä antoisa teille, mitä se oli meille!
Laura, Sade, Riina, Ruut, Tiina, Tuuli ja Otso (Primitiiviset tunteet)

Reflektoidaan, reflektoidaan!

Nyt on tutkijatentti takana ja muutenkin alkaa olla p5-kurssi plakkarissa. Ensi viikolla alkaa joulukuu ja yksi lukukausi on jo/taas (uusille/vanhoille opiskelijoille) pian suoritettu. Mutta mitä jäi käteen?

Tämän kurssin keskeinen anti oli ryhmätyöskentelyssä ja oman tutkijan välityksellä kasvatustieteen tutkimusmaailmaan tutustumisessa. Meidän ryhmämme koostui työ- ja opiskelutaustoiltaan mukavan erilaisista palasista ja tämä asetelma sopiikin ryhmätyöhön mainiosti. Jokainen toi omat opiskelu- ja työtaustansa mukaiset näkökulmat mukanaan ja niistä lähtökohdista sitten lähdettiin käsittelemään tutkimusaihettamme tutkijan asettamista näkökulmista. Tuloksena oli varsinainen keitos, jossa oli monta kauhaa, mutta todistimme että ihan kivasti voi kuusi kokkia keittää samaa soppaa ja saada siitä jopa syötävää!

Mina: Verrattuna tätä ryhmätyötä lukion ryhmätöihin suuri ero oli siinä, että lukiossa etsimme vain “sitä oikeata tietoa” ja olimme kaikki yhtä tietämättömiä ja pihalla. Nyt sisällön lisäksi mukana on jatkuvasti myös eri näkökulmat käsiteltävään tietoon, joten vaikka luulisi tietävänsä asiasta jo jotain, niin aina voi oppia uutta katsoessaan asiaa toisesta suunnasta. Oli huippua oppia toisilta ryhmäläisiltä asioita, joita ei itse ollut hoksannut ajatella.

Ukko: Tämän kurssi paras antia oli itselle sisällön sijaan ryhmätyön tekeminen. Vaikka kurssin pituus ja monet pienet tehtävät tuntuivat välillä vähän raskailta, niin ne mahdollistivat kunnollisen ryhmätyöprosessin. Nyt oli aikaa tutustua ryhmän jäseniin ja kokeilla erilaisia rooleja kulloisenkin tehtävän parissa.

Julia: Ennen kurssin alkua hämmästelin sen pituutta, mutta viikkojen ja kuukausien vierähtäessä olen todennut, että juuri pitkään kestänyt yhteistyö on mahdollistanut loistavan ryhmähengen syntymisen, mikä on ollut aivan mahtavaa!

Meira: Meillä oli onnistunut ryhmätyömeininki! Ilmeisesti kaikilla muillakin ryhmillä on ollut, eli kurssi onnistui mahdottomassa: yläasteen traumojen parantamisessa ja ryhmätyön muuttamisessa hyväksi ja mukavaksi oppimisen tavaksi.

Itse tutkimusmaailmaan tutustuminen, varsinkaan näin aikaisessa vaiheessa opiskeluja, ei ole mikään itsestäänselvyys kaikilla opiskelualoilla. Nyt pääsimme jututtamaan ihka oikeaa tutkijaa, sekä tutustumaan tutkimuksentekoon ihan pohjamutia myöten. Aika hurjaa, koska harvalla uudella opiskelijalla ainakaan on tuskin kovin vahvaa käsitystä siitä, miten tämä ”tutkittu tieto” todella muodostuu. Yleisesti olimme kaikki sitä mieltä, että tutkijaan tutustuminen oli kurssin parasta antia, tietysti vanhojen ryhmätyötraumojen parantamisen lisäksi, ryhmätyöt kun eivät aina osu omalle mukavuusalueelle.

Meira: Kurssi tutustutti tutkimuksen tekemiseen tavalla, joka ylitti teoreettisen opiskelun – ilman, että kuitenkaan teimme varsinaista tutkimusta. Se on yliopistokontekstissa erinomainen saavutus!

Ukko: Tutkijatentti toimi ryhmätyöskentelyn maalina ja sen onnistuminen oli kiinni kaikkien aktiivisesta osallistumisesta valmisteluun ja itse tenttiin.

Lilli: Tutkijatentti oli ihan siisti juttu, vedettiin se läpi rennolla ryhmäfiiliksellä ja hyvin meni!

Pekka: Koen kurssin ohjanneen kiinnostusta eri aihepiirien pariin. Siistiä, että meidän tutkimus osoittautui itselle tosi kiinnostavaksi aihepiiriltään. Vasta aloittaneen kasvatustieteilijän identiteetti on kasvanut taas johonkin suuntaan.

544909__weight-lifting_p
#Voittajafiilis!
94402-Royalty-Free-RF-Clipart-Illustration-Of-A-Happy-Grinning-Star-Face
#YhtäHymyä!
Opiskelut pulkassa ja kurssit pakettin!

Tällä viikolla päättynyttä viimeistä blogiviikkoa noudatellen tämänkin tekstin teille tuotti:

Mina, Meira, Ukko, Pekka, Lilli ja Julia

Hiljainen tieto kiittää ja kumartaa

Täällä hyvästejä kirjoittelee Hiljainen tieto-ryhmä! Heti ensiksi haluamme sanoa, että hiljainen tieto on välittynyt ainakin meidän ryhmän vuorovaikutuksessa koko kurssin ajan puolin ja toisin. Jo pidempään opiskelleet ovat saaneet fukseilta tuoreita näkemyksiä ja vanhemmat konkarit ovat jakaneet kertynyttä tietämystään uusille. Toivottavasti muillakin ryhmillä on samanlaisia kokemuksia.

Kurssi on aiheuttanut sekä harmaita hiuksia että onnistumisen kokemuksia. Tehtävänannot ovat toisinaan hämmentäneet. Toisaalta jollain tapaa olemme pystyneet samaistumaan tutkijan monipuoliseen ja ehkä jopa ennustamattomaan arkeen. Onnistumisen kokemuksia on tullut omia ryhmätyötaitoja kehittävästä työskentelystä, erilaisten työvälineiden, kuten Flingan ja Google Driven oppimisesta ja tutkijaan tutustumisesta (hekin ovat vain ihmisiä). Ryhmämme olikin tutkijatentin jälkeen erityisen innoissaan sen tarjoamasta uudesta kokemuksesta. Jännityksestä huolimatta tentti oli rento ja kulki omalla painollaan.

Ennen kaikkea kurssilta opimme kriittisen suhtautumisen tutkimuksen prosessiin, kuinka eri vaiheet tutkimuksen tekemisessä ja valinnat mitä tutkija tekee vaikuttavat seuraavaan vaiheeseen ja lopputulokseen. Tiettyä ilmiötä voi tutkia aina eri tavoilla ja on tärkeä huomioida tutkijan oma lähestymistapa tutkimusongelmaan.

Kaiken kaikkiaan olemme tyytyväisiä kurssin tarjoamista mahdollisuuksista ja pyrimme hyödyntämään kurssilta omaksumaamme tutkivaa työtapaa tästä eteenpäin opinnoissa. Hyvää ja ansaittua joululomaa kaikille!

Janina, Marianne, Mikaela, Susanne ja Tuuli

Löysimmekö tutkivan työtavan?

Så börjar även den här kursen gå mot sitt slut, och då är det väl på sin plats att reflektera lite över den. Början på slutet – alltså forskartenten – gick faktist bättre än förväntat (man förväntar ju sig alltid det värsta ). Särskilt imponerade blev vi av vår forskare, Marianne Teräs som svarade lugnt och bra på alla frågor, med utmärkta förklaringar, trots alla våra försök att ställa svåra frågor. Det var även intressant att lyssna på när Musa-gruppen tenterade Jan-Erik Mansikka – vilket även det gick väldigt smidigt. Dessutom har det varit väldigt givande att få ta del av så många olika forskningar.

För de flesta av oss var det här vår första djupare introduktion till forskning, och vi har alla lärt oss mycket. Särskilt genom alla grupparbeten känner vi att vi lärt oss väldigt mycket, och vår grupp har fungerat väldigt bra (trots konstant växlande mellan finska och svenska), vi har haft roligt tillsammans och stöttat varandra vid behov. Att forskning faktist är så pass krävande har vi inte riktigt tänkt på tidigare och vi lyfter på hatten till alla forskare – det är trots allt ett viktigt arbete de gör.

Vissa uppgifter tycker vi att ha varit lite väl flummigt formulerade, vilket har skapat lite förvirring ibland, och dessutom har vi fått höra om en del uppgifter/kriterier lite väl sent (t.ex. diskussionen om bloggbedömningen kom först efter att över hälften redan haft sin bloggvecka, dessutom hade vi helt missat att vi skulle skriva det här blogginlägget). Det skulle kanske vara bra om alla olika uppgifter (bloggen, egna forskningsplanen, forskartenten) skulle kunna kopplas mer till varandra – som det var nu blev bloggen ganska på sidan om, vilket inte sällan ledde till att vi helt enkelt glömde bort att den fanns! Under kursen har det varit lite väl mycket olika uppgifter som varit lite för löst kopplade till varandra. Trots allt känner vi ändå att vi har fått ut mycket från denna kurs, och särskilt tack till lärarna som var väldigt entusiastiska och insatta och faktist försökte göra denna kurs till något extra!

Tack för oss, och hoppas att det inte har varit alltför svårt att hänga med och förstå trots att vi har skrivit (och hållt presentationer) på svenska ibland!

Hälsningar, Pappers-gruppen: Pinja, Eva, Anna, Veronika, Jenny B, Jenny R, Carolina och Alexandra.

Motivaatio-ryhmä kiittää!

Nyt alkaa olla kurssi takanapäin ja motivaatio-ryhmä kiittää!
Kurssi on ollut todella mielenkiintoinen ja ryhmässä toimiminen mukavaa. Aika on mennyt uskomatonta vauhtia eteenpäin, ja ryhmämme kanssa muistamme ensimmäisen tapaamisen esittäytymiskierroksen aivan kuin eilisen. Hauskoja muistoja on kertynyt, ja niitä muistellessa kurssi on antanut paljon enemmän kuin pelkkää tietomäärää.
Kurssin aikana olemme kohdanneet paljon uusia ja haasteellisia asioita, mutta niihin ollaan päästy hyvin käsiksi yhdessä ryhmän kanssa. Yhteishenki on toiminut erittäin hyvin ja jokaisella on ollut oma roolinsa ryhmässämme. Hauskat, spontaanit keskusteluhetket, hyväksyvä ilmapiiri sekä kunnianhimoinen asenteemme ovat johtaneet hyvän ryhmädynamiikan ja hyvän fiiliksen lisäksi tulokselliseen työhön. Niin ryhmää kuin kurssiakin tulee ikävä.
Koko kurssi on ollut valmistautumista tutkijatenttiin, joka on nyt takana päin. Tutkijatentti oli erittäin antoisa ja tutkimuksesta oppi taas aivan uusia puolia. Pääsimme kyseenalaistamaan tutkijamme Anna Tapolan osatutkimusta liittyen tilannekohtaiseen kiinnostukseen. Tilanne oli oikein positiivisella tavalla intensiivinen. Anna Tapola pääsi pohtimaan meidän kysymyksiämme, ja saimme monipuolisia ja avartavia vastauksia. Lisäksi tutkijatentissä pääsi huomaamaan, kuinka paljon olemme oppineet kurssin aikana.

Oman tutkijatentin lisäksi varjoryhmänä toimiminen oli yllättävänkin antoisaa. Varjoryhmämme nimikkotutkimus liittyi myös motivaatioon ja täydensi kiinnostavalla tavalla Anna Tapolan tutkimusta. Oli mukava seurata aihetta, josta ryhmällämme on jo valmis ja pohjusteinen tietämys taustallaan.

Kurssi valaisi todella paljon enemmän käsitystä ylipäätänsä tutkijan työstä kuin olisi osannut odottaa. Tutkijan työn monet haastavat puolet (rahoitus, ajankäyttö, tutkimustulosten saatavuus yms.) nousivat monin paikoin esille, mutta kaikesta huolimatta se, mikä tutkijoista huokui, oli heidän oma innostus ja intohimo tutkimusaihettaan kohtaan. Myös stereotypiset mielikuvat salkkua kantavasta, iäkkäämmästä miestutkijasta muuttuivat heti nähtyämme oman nuorekkaan ja iloisen naistutkijamme Anna Tapolan.

Toisinaan kurssin aikana tehtävänannot mietityttivät paljon ja ryhmämme nimikkotutkimus oli hieman haastava. Kuitenkin pitkien pohdintojen jälkeen saimme niistä hyvin kiinni, mikä oli ilo huomata juurikin tutkijatentissä.

Ryhmätapaamiset olivat antoisia ja henki oli kannustava. Tilaa oli myös kyseenlaistaa omaa työskentelyämme ja tuotoksiamme, mikä auttoi kehittämään ryhmätöitämme eteenpäin. Yhteisöllistä oppimista parhaimmillaan! Kurssin aikana työskentelimme yhteisöllisesti myös digitaalisessa maailmassa Google Drivessa sekä omassa Facebook-ryhmässämme. Ryhmässämme tapahtui monia oppimistilanteita myös teknologian saralla. Toinen toistaan tukemalla ja ohjeistamalla saa todella aikaan mitä monipuolisimpia oppimiskokemuksia:)

Summer-happiness-photo

 

….Kurssin loppu huipentui suureen ryhmähaliin ja “hyvä me, hyvä me, hyvä meidän joukkue” -huutoihin. Näissä tunnelmissa on mukava jatkaa tulevia koitoksia päin 🙂

Terkuin, Alexandra, Annukka, Ida, Johanna, Katariina, Katri, Sandra ja Senja-Riitta

Kiitos kaikille!

 

Heippa kaikki!
Teknologia ryhmä täällä kirjoittelee viimeistä kertaa kurssin aikana. Kurssi on ollut mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kiitosta kurssi saa myös sen tarjoamasta mahdollisuudesta osallistua blogiin ja oppimistehtäviin ruotsiksi.

Oppimistehtävien tekeminen on ollut mielekästä, tosin välillä myös haasteellista, sillä lukemamme artikkeli ei aina ole soveltunut oppimistehtäviin parhaalla mahdollisella tavalla. Oppimistehtävien kautta olemme päösseet tutustumaan tutkimuksen tekemiseen kiinnostavalla tavalla. Olemme kaikki iloisia siitä, että saimme tutustua juuri Hannele Niemen teknologiaa ja sen aiheuttamia muutoksia koulun toimintakulttuurissa käsittelevään tutkimukseen. Olemme kokeneet, että olemme saaneet siitä paljon irti. Viimeisellä ryhmätyökerralla huomasimme, kuinka eri tavalla nyt ymmärrämme artikkelimme ensimmäiseen lukukertaan verrattuna.

Päällimmäisenä ryhmässämme on viime viikkoina vallinnut jonkun sortin hämmennys kurssin jatkuvasti muuttuvien arviointikriteerien takia, joten palautteena jatkoa varten haluaisimme huomauttaa muutamasta asiasta. Kurssin ohjeistus on ollut jokseenkin sekava. Esimerkiksi se, kuinka blogia tullaan arvioimaan on muuttunut matkan varrella, mikä ei tuntunut aivan tasapuoliselta (osalla ryhmistä blogi-viikko oli mennyt, osalla vasta tulossa). Moni teistä varmaan tietää, että viime hetkillä, alle viikkoa ennen kurssin lopputyötä, tutkijatenttiä kävi ilmi ettei tenttiä voidakaan toteuttaa tavalla johon olimme koko kurssin valmistautuneet. Hannele joutui lähtemään Pekingiin ja tutkijatenttimme toteutettiin videon välityksellä. Tämä toki harmitti meitä kaikkia. Vaikka tentti ei ollutkaan sitä, johon olimme varautuneet se osoittautui hyväksi ja mielenkiintoiseksi kokemukseksi erilaisuudestaan huolimatta. Videoinnin jälkeen saimme vielä mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi Mikaelin ja varjo ryhmämme kanssa. Nyt vain odottelemme Hanneleen vastauksia tiukkoihin kysymyksiimme. Kiitos kaikille kurssista ja erityiskiitos koulumenestyjät-ryhmälle varjo ryhmänämme toimimisesta 🙂

byebye

Terkuin  Emilia, Venla, Tuulikki, Kira, Henna, Wilhelmina ja Peppiina/ teknologia kouluissa

Tack och adjö!

Hei kaikki!

Viimeisiä viedään, ja pian on aika jättää hyvästit tälle kurssille ja siirtyä kohti uusia haasteita.

Tutkijatentti on takanapäin, ja päällimmäiseksi siitä jäi oikein hyvä fiilis! Nimikkotutkijamme Mira Kalalahti ja Janne Varjo olivat mukavia ja oli hienoa päästä kurkistamaan heidän työhönsä syvemmin. Tentti sujui luontevasti ja ilmapiiri oli rento ja rakentava. Jännitykseltäkään ei vältytty, sillä varjoryhmämme tutkija ei päässytkään yllättäen paikalle, mutta Teknologia kouluissa -ryhmä selvisi siitä haasteesta mainiosti ja taltioi kysymyksensä videolle.

Meidän kaikkien käsitykset tutkimuksen tekemisestä selkiytyivät melkoisesti kurssin aikana. Kurssilla tutkimuksen teemat (suunnittelu, teoriat ja käsitteet, menetelmät, aineiston hankinta ja analyysi sekä tutkimuksen arviointi) oli jaoteltu selkeästi ja johdonmukaisesti ja uutta tietoa oli näin ollen helppo rakentaa vanhan päälle oppimistehtävien myötä. Olemme kaikki askeleen lähempänä tutkijana toimimista ainakin henkisesti, sillä se ei tunnu enää ollenkaan niin pelottavalta. 🙂

Kurssin parasta antia olivat ehdottomasti yhdessä tehdyt ryhmätyöt. Niistä saimme kaikki eniten irti. Tästä voi suurelta osin kiittää hyvin toimivaa ryhmäämme. Tuntuu, että melkein mikä tahansa on mahdollista saavuttaa ja oppia, kun tukena on hyvä ryhmä.

Blogin pitäminen tuntui meistä usealle välillä vähän pakkopullalta. Asia olisi ehkä korjaantunut, jos blogi olisi otettu suurempaan rooliin lähiopetuskerroilla. Jäimme kaipaamaan myös selkeämpää listausta kurssilla vaadittavista tehtävistä – tämäkin kokoava bloggaustehtävä tuli meille vähän yllätyksenä.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli mielenkiintoinen, hyödyllinen ja monipuolinen. Minerva-tori oli virkistävä oppimisympäristö, joka mahdollisti monenlaisen työskentelyn.

Kiitos kanssaopiskelijoille, nimikkotutkijoille, opettajille, IT-tukihenkilöille ja tietenkin Minerva-pöllölle! 🙂

untitled1

Kouluvalintatutkijat -ryhmä

Elina K., Elina V., Hanna, Milla, Marlene, Reetta ja Vivi

Kuvan lähde: http://memegenerator.net/instance/52853605?urlName=Dwight-Meme&browsingOrder=New&browsingTimeSpan=AllTime

Näkökulmia erityisyyteen ja medikalisaatioon

”Medikalisaatio eli yhteiskunnan lääketieteellistyminen tarkoittaa elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien lääketieteellistämistä, prosessia, jossa lääketiede valtaa ei-lääketieteellisiä alueita kuten lisääntyminen, kasvu, vanheneminen, kauneus, toimintakyky, poikkeavuus ja inhimillinen vuorovaikutus. Käyttäytyminen alistuu lääketieteen valvontaan ja erilaisuus määrittyy lääketieteellisesti.” (Myllykangas 2001)

Erityispedagogiikka ja keskustelut erityisopetuksen järjestämisestä nojaavat lähinnä vammaisuuden yksilölliseen, medikalistiseen selitysmalliin. Medikalistisen diskurssin taustalla on ajatus yksilön ongelmien arvioimisesta lääketieteen ja psykologian keinoin, poikkeavuuteen ja puutteisiin keskittyen. (Niemi 2014.) Nimikkotutkijamme Anna-Maija Niemi haastaa tutkimuksessaan medikalistista diskurssia sosiaalisen vammaistutkimuksen näkökulmasta, jossa myös vammaisuuden kulttuuriset merkitykset huomioidaan.

Seuraavassa Ukko* ja Meira keskustelevat medikalisaatiosta ja erityisyydestä.

Ukko: Medikaalisaatiota voisi pitää markkinatalouden ja globalisaation tapaan aikamme vitsauksena, josta on vaikea löytää positiivista mielipidettä, mutta joka kuitenkin on vahvasti läsnä yhteiskunnassamme ja jonka vaikutuksia niin hyvässä kuin pahassa ei käy kieltäminen. Niemi haluaa kyseenalaistaa käsityksen, jossa esimerkiksi oppimisvaikeus tai muu erityisen tuen tarve nähdään ensisijaisesti yksilön patologisena ominaisuutena, sen sijaan, että se määrittyisi yhteiskunnan sosiaalista ja kulttuurisista rakenteista käsin. Niemi katsoo, että tämän seurauksena yksilön asema yhteisössä riippuu liikaa hänen ”vammastaan”, jota yhteiskunta pyrkii rakenteiden muokkaamisen sijaan käsittelemään erilaisilla palvelu- ja hallintakäytännöillä. Niemen näkemys on kaunis, mutta samalla naiivi, kuten ajatus maailmanrauhasta valtioiden elintasokamppailussa.

Meira: Uuh! Aika kovaa tykitystä heti alkuun. Mikä on oma lähtöasetelmasi tähän keskusteluun?

Ukko: Olen ollut mukana sairaanhoidon laitosmaailmassa, jonne olen kylläkin aikanaan päätynyt hyvin anti-medikalistisella asenteella… Mutta ajattelin nyt hieman provokatiivisesti heiluttaa lippua medikalisaation puolesta yhteiskunnan ja kasvatuksen kentillä!

Meira: Mahtavaa! Pääset keskustelemaan asiasta ihmisen kanssa, joka on nyhrännyt diskurssianalyysin ja yhteiskuntatieteiden parissa koko yliopistouransa. Voin hyvin omaksua syrjivien materiaalis-taloudellis-poliittisten käytäntöjen ja kulttuuristen merkityksenantojen näkökulman. Avautuminen alkakoon, mikä Niemen lähestymistavassa risoo?

Ukko: Niemi tarjoaa ratkaisuksi näkökulmaa, jossa toimintakyvyn ja -kyvyttömyyden raja eläisi ja muuttuisi kuin kameleontin suojaväri yksilön liikkuessa tilanteesta ja ympäristöstä toiseen. Ajatus on muuten hyvä, mutta ”vammat” ja yhteisö eivät vain mukaudu yhtä näppärästi todellisuudessa kuin paperilla. Lievien oppimisvaikeuksien ja erityisen tuen tarpeiden kanssa Niemen malli on varmasti oikein toimiva. Jos henkilöllä on lievä oppimisvaikeus jolloin uusien asioiden hahmottaminen vaatii hieman enemmän aikaa tai ryhmässä toiminen jännittää niin yksilöllinen huomioiminen tai ylimääräinen harjoittelu hoitaa ongelman. Myös tutun asian tai tilanteen äärellä yksilö voi toimia ilman mitään erityisongelmia. Vakavien oppimisvaikeuksien tai mielenterveysongelmien kohdalla asia on taas toisin.

Meira: Ymmärrän konkretiaan perustuvan lähestymistapasi. Näissä diskursseihin palautuvissa tutkimuksissa voi olla turhauttavaa se, ettei niissä varsinaisesti oteta kantaa siihen miten todellisia jotkin ongelmat tai diagnoosit ovat, vaan ollaan kiinnostuneita siitä, miten näitä määrittelyjä rakennetaan ja kuinka ne tulevat todeksi käytännöissä. Esimerkiksi kuinka nuoresta tulee ”erityinen” tai jonkin tietyn diagnoosin kantaja heidän asettuessaan erityisopetukseen. Niemikin on kiinnostunut eroja tuottavista käytännöistä ja itsestään selvänä näyttäytyvän erityisyyden lähemmästä tarkastelusta. Hän katsoo, että kun opiskelija kategorisoidaan, häneen voidaan kohdistaa toimenpiteitä ja tukipalveluita, jotka myös rajoittavat hänen olemistaan ja toimintaansa. Kun nuori on saanut diagnoosin, hänen pitää ikään kuin käyttäytyä asianmukaisesti ja seurata diagnoosiin kuuluvaa opintopolkua ja toimintamallia. Lääketieteellinen diagnoosi voi sulkea ovia ja pistää opiskelijan kulkemaan erityisväyläänsä erityisluokalta toiselle päätyen lopulta pisteeseen, jossa työllistyminen on hankalaa – vaikka nk. erityisyys olisi vain kapealla tai yksittäisellä alueella.

Ukko: Mutta pahimmallaan oppimisvaikeuksista kärsinyt nuori on porskuttanut koulut läpi vertaisryhmän mukana ilman diagnooseja ja tukia. Lopputuloksena heikot taidot ja vahva kokemus siitä, että on ihan surkea kaikessa. Samat oppimisen ongelmat ovat vaikuttaneet myös harrastuksiin ja kaverisuhteisiin, jotka asiantuntijoiden kontrollin sijaan perustuvat täysin ”mutuun” ja vertaisryhmän fiiliksiin. Jalkapallossa ei pärjää, kun valmentajalla ei ole tietoa ja taitoa huomioida kaverin patologisia ominaisuuksia. Ilo harjoittelusta katoaa, kun saa olla koko ajan negatiivista palautetta, kuten se motorisesti taitavan, mutta ADHD:n takia hieman muiden tekemistä häiritsevä kaveri. Vaikea ”vamma” on aina läsnä ja vaikuttaa yksilön tekemisiin eritilanteissa ja asioissa, eikä mene pois päältä tai tule riittävän hyvin huomioitua ilman medikalistista tukea.

Meira: Kyllä sitä tyhmäksi itsensä tuntemista syntyy myös nimenomaan erityisluokkasiirtojen tuloksena. Anna-Maija Niemen ja Reetta Mietolan artikkelissa ”Erityisopetus ja koulutuksellisen inkluusion toteutuminen” todetaan, että erilliset koulutusjärjestelyt voivat vaikuttaa oppilaiden keskinäisiin määrittelyihin ja sosiaalisiin suhteisiin – ”normaalit” nuoret pitävät erityisluokkalaisia tyhminä, jotka myös tuntevat itsensä tyhmiksi. Ottaisin tuon mainitsemasi ADHD:n esimerkkinä medikalisaatiosta: ADHD-lääkkeiden käyttö on Suomessa yli kaksinkertaistunut viimeisen viiden vuoden aikana. Repiikö yhteiskuntaamme massiivinen tarkkaavaisuushäiriöepidemia, vai voisiko olla, että normaalin käyttäytymisen rajat ovat kaventuneet ja keskittymistä edistävät olosuhteet heikentyneet? Jos vika on ympäröivässä yhteiskunnassa, miksi lääkitsemme lapsia? Joissakin tutkimuksissa nykyisen erityisopetuksen laajuus on todettu juuri merkiksi normaliteetin rajojen kaventumisesta koulutuksessa. Medikalisaatio imee määrittelyjensä piiriin koko ajan suurempia ihmisjoukkoja ja määritelmät laventuvat. Ei ole yksiselitteistä, millainen käytös on patologista ja millainen vain ”vilkasta”. Yhteiskunnat kontrolloivat aina jäseniään asettamalla näiden käyttäytymiselle tarkoituksenmukaisiksi nähtyjä rajoja, ja lääketieteen arvovallalla voidaan tehokkaasti määritellä ”erityisyyttä” ja turvata kunkin ”yksilön parhaaksi toimiminen”. Lääketiede on kuitenkin aina aikansa tuote: esimerkiksi homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta vasta 1981. Liekö niitä ainoita asioita, jotka ovat päässeet pakoon!

Ukko: Suomessa on viime vuosina käytetty paljon paperia ja sanoja syrjäytymisen problematiikkaan. 17-29-vuotiaiden syrjäytyneiden nuorten kovan ytimen muodostavat vakavasti masentuneet ja erilaisista neurologista ongelmista kärsivät nuoret (Alanen & Kotkavuori 2014). Esimerkiksi masentuneella nuorella on psykofyysinen sairaus, joka lamaa mielen ja vie jalat alta 24/7. Sairastunut tarvitsee ajan ja positiivisten kokemusten lisäksi usein lääkinnällistä ja terapeutista apua, jossa mieltä herätellään ja piristetään sekä ajattelumalleja muokataan uusiksi. Masennus paranee, mutta asettaa omat rajansa. Sairastuneen psyykkiset rahkeet eivät ehkä riitä korkeakouluopintoihin vaikka itse toivoisi ja yhteiskunta siihen tukisi. Ei voi myöskään naapurin Liisan tavoin ”krebata” viikosta toiseen, koska mieli vaatii vain enemmän lepoa ja vähemmän viinaa. Onneksi elämä ei ole suorittamisen ja saavutusten pelikenttä, jossa kaikkien pitäisi pystyä tai tavoitella samoja juttuja.

Meira: Hauskaa, että otit tuon masennuksen ja sen hoidon esille! Luin juuri Suomen Mielenterveysseuran sivuilta aiheeseen sopivan blogikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut masennuksen lääkehoitoa kyseenalaistava psykologi Aku Kopakkala. Hänen mukaansa terveydenhuollon rakenteet toimivat taloudellisten intressien mukaisesti, eikä lääkkeiden vaikutuksesta ei ole riittävää tieteellistä näyttöä. Aiheemme kannalta hauskaa on, että lääkäri oli diagnosoinut Kopakkalan lapsena kehitysvammaiseksi ja hänen vanhempansa olivat toimineet sen mukaisesti, eivätkä koskaan odottaneet häneltä mitään. Tällainen erikoinen mutta älykäs lapsi hukkuisi varmasti erityiskoulupolulleen. Jo mainitsemasi ”asiantuntijoiden kontrolli” on vahva ja tieteen ja terveydenhuollon auktoriteettiaseman kohoaminen näkyy muun muassa lääkärikunnan yhteiskunnallisen valta-aseman parantumisena. Medikalisaatio johtaa, paitsi terveyskysymysten ja -ongelmien korostumiseen, myös lääketieteen ja lääkärien vallan kasvuun sekä sosiaalisten ilmiöiden kontrollointiin terveystietämyksen avulla.

Ukko: Niemen kyyninen suhtautuminen diagnooseihin paljastuu hänen kuvatessaan kuinka oppilaitokset saalistavat valtionavustuksia erityisoppilaiden diagnooseilla. Minusta kunnolliset diagnoosit varmistavat, että rahallinen tuki kohdennetaan tasapuolisesti ja sinne missä siitä on suurin hyöty. Rajallisten resurssien yhteiskunnassa tuen tarpeiden määrittelyyn ei riitä pelkkä hyvä tahto vaan siihen tarvitaan faktoja.

Meira: On ongelmallista, jos institutionaalisten järjestelyjen taustalla on automaattisesti medikalisaatioon kiinnittyvät toimenpiteet. Lääketieteen valvovan silmän alla eläminen johtaa siihen, että ihmiset tarvitsevat lääkärin lausunnon mitä moninaisimpiin asioihin, erilaisten etuuksien saamiseen, kelvatakseen johonkin tai välttyäkseen joltakin. Joissakin tapauksessa opettajan harkinta voisi olla paljon luotettavampi mittari sille, mitä kukin oppilas kullakin hetkellä tarvitsee – sitomatta heitä lääketieteellisillä diagnooseilla.

Ukko: Niemen ehdotus tulkita kyvykkyyden ja kyvyttömyyden välistä rajaa joustavammin on varmasti oikeansuuntainen. Mielestäni ongelma ei ole kuitenkaan ole medikalisaatio ja siihen liittyvä asiantuntijuus, vaan väärä tapa annostella sitä. Minusta oikeaa tietä edustaa Alasen ja Kotkavuoren (2014) näkemys, jonka mukaan nuoren vaikeuksien takana ei ole asiantuntijoiden ja hoidon puute, vaan niiden repaleisuus ja keskinäisen kommunikaation puute. Hyvää tahtovat auttajat koettavat vastata kukin tahollaan yksittäisiin ongelmiin eivätkä näin näe metsää puilta. Kommunikaatio auttajien kesken ja nuoren kanssa on ratkaisun avain. Kuten Niemikin toteaa, nuorta ei pidä määritellä vain vamman kautta. Hänet pitää kohdata kokonaisvaltaisesti, jotta annettu medikaalinen ja yhteisöllinen tuki auttaisivat.

Meira: Ihan hyvältä kuulostaa! Luulen, että olemme löytäneet jonkinlaisen mielipiteiden välimaaston. Toivottavasti erityisopetuksen kolmiportaistaminen tarjoaa onnistuneen mallin, jossa oppilas voi saada riittävää tukea myös ilman erityisopetuspäätöstä ja diagnoosia. Ongelmakeskeisestä lähtöasetelmasta erilaisiin opiskelijoihin ja oppimistyyleihin on kuitenkin vielä matkaa inkluusiopolitiikan positiiviseen toteutumiseen.

*Ukko ei ole geneerinen salanimi miehelle (vrt. Äijä), vaan Tapanin kutsumanimi.

Keskustelu pohjaa seuraaviin teksteihin:

Alanen, Olli & Kotkavuori, Aapo (2014) Välittämisen ammattilaiset. Vamoksen käsikirja etsivään nuorisotyöhön. [https://www.hdl.fi/images/stories/liitteet/HDL_Vamos_etsivn_ksikirja_sahkoinen_sivut_DEF.pdf]
Helakorpi, Jenni; Mietola, Reetta & Niemi, Anna-Maija (2010) Tasa-arvoisten mahdollisuuksien vuoksi erillään? Erityisluokkien oppilaat koulun sosiaalisissa ja institutionaalisissa järjestyksissä. Teoksessa Päivi Muranen ym. (toim.) Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot -vuosikirja 2014. THL, s. 161-171.
Niemi, Anna-Maija & Kurki, Tuuli (2013) Amislaiseksi valmistettu, valmennettu, kuntoutettu ja ohjattu? Teoksessa Kristiina Brunila, Katariina Hakala, Elina Lahelma, Antti Teittinen (toim.) Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot. Gaudeamus, s. 201-215.
Niemi, Anna-Maija (2014) Tuki, tarve, leima, oikeus? Erityisyyden muotoutuminen ammatillisen koulutuksen diskursseissa. Kasvatus 4/2014, s. 349-363.
Mietola, Reetta (2014) Hankala erityisyys: Etnografinen tutkimus erityisopetuksen käytännöistä ja erityisyyden muotoutumisesta yläkoulun arjessa.
Mietola, Reetta & Niemi, Anna-Maija (painossa) Erityisopetus ja koulutuksellisen inkluusion toteutuminen. Teoksessa Pulkkinen & Roihuvuo (toim.) Koulutuksellisen tasa-arvon tila Suomessa 2010-luvulla. SYL.
Myllykangas, Markku (2001) Terveystarpeiden lietsontaa: mistä medikalisaatiossa on kyse? Tiedepolitiikka 3/2001, s. 7-22.

Opetussuunnitelma ja koulun arki

Suomalaisen opetussuunnitelman omalaatuisuus tulee hyvin ilmi, kun lähdetään tarkastelemaan miten jokin valtakunnallisella tasolla säädetty normi asettuu koulun arkeen. Perusopetuksen opetussuunnitelma säädetään valtakunnallisella tasolla ja siihen kirjataan mm. kasvatuksen päämäärät ja ne arvot, joita yhteiskunnassa tulee välittää opetussuunnitelman kautta uusille sukupolville. Tämän jälkeen pallo on kunnalla. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden pohjalta jokainen kunta laatii oman paikallisen opetussuunnitelmansa. Paikallisen opetussuunnitelman jälkeen kunnan koulut laativat omakohtaiset osat, jotka vastaavat koulujen omalaatuisia tarpeita. Suomessa opetussuunnitelman ohjaavuus ja sitovuus ovat vaihdelleet eri vuosikymmeninä. Huolimatta tasapainoilusta, voidaan Suomen mallia pitää hajautetumpana kuin muissa Euroopan maissa. Opetussuunnitelman päämäärien saavuttamisessa luotetaan vahvasti paikalliseen päätöksentekoon ja ennenkaikkea opettajan ammattitaitoon.

Yksi näistä opetussuunnitelman päämääristä on koulutuksen inkluusio. Koulun arjessa inkluusio tarkoittaa yksinkertaisimmillaan oppilaan oikeutta käydä koulua tavallisella luokalla. Inkluusiopolitiikan juuret voidaan paikantaa 1960-luvulla käynnistyneeseen kansainväliseen vammaispoliittiseen liikehdintään, jonka seurauksena vammaisuutta ryhdyttiin käsitteellistämään oikeuskysymyksenä. Ideologian taustalla oli ajatus, että rakenteiden ei tule rajoittaa yksilön toimintakykyä. Suomalaisessa koulutuspolitiikassa sitouduttiin ensimmäistä kertaa näkyvästi inklusiivisen koulun kehittämiseen vuonna 1994 Suomen allekirjoittaessa niin kutsutun Salamancan sopimuksen. Sopimus peräänkuulutti ideologista muutosta erityisopetukseen ja painotti, että inklusiivisen koulun mahdollistamiseksi tätä tulee edistää sekä politiikan, koulun toimintakulttuurin, että opettajankoulutuksen kehittämisen kautta. Sakari Moberg on tarkastellut inkluusion toteutumista Markku Jahnukaisen toimittamassa Lasten erityiskasvatus ja -opetus Suomessa teoksessa. Moberg toteaa artikkelissaan inkluusion toteutumisen olleen Suomessa verrattain hidasta. Yhtenä syynä hitaaseen toteutumiseen Moberg pitää sitä, että laki ei ole velvoittanut koulutuksen järjestäjää riittävästi inkluusion toteutumiseen.

Erityisopetuksen leimaavista ja luokittelevista termeistä pyrittiin pääsemään eroon 1980- ja 1990- lukujen taitteessa tapahtuneessa opetussuunnitelmauudistuksessa. Kuinka tämä opetussuunnitelmaan säädetty käsitteellinen muutos sitten näkyy koulun arjessa? Nimikkotutkijamme Anna-Maija Niemi on tutkinut artikkelissaan Tuki, tarve, leima, oikeus? Erityisyyden muotoutuminen ammatillisen koulutuksen diskursseissa tätä käsitteellisen muutoksen toteutumista. Inkluusiopolitiikan toteutumisen kannalta Niemen artikkeli osoittaa, että tapa puhua erityisoppilaista leimaavilla termeillä elää edelleen koulun toimintakulttuurissa. Artikkelin esimerkki kuvastaa hyvin sitä, kuinka aina paperille kirjattu ei toteudu arjen käytännöissä.

Onneksi lakipykälien ja arjen käytäntöjen väliin mahtuu myös positiivisia esimerkkejä koulutuksellisen inkluusion toteutumisesta. Helsingin Sanomat uutisoi 31.5.2014 Kempeleen kirkonkylän koulusta, jossa inkluusiohaaste on otettu vastaan todenteolla. Kempeleessä ei ole annettu Downin oireyhtymän estää koulutuksellisen inkluusion toteutumista, vaan oireyhtymästä huolimatta opetus tapahtuu lähes täysin perusopetusryhmässä.

Huomionarvoista on toki koko artikkeli, mutta tahtoisin nostaa uutisesta erityisesti sitaatin opettajalta. “Halusin ottaa haasteen vastaan. Vuosi on mennyt yllättävän hyvin”. Sitaatti kuvastaa hyvin sitä, kuinka pitkä matka perusopetuksen lakipykälästä arjen käytäntöön saattaa olla, ja kuinka viime kädessä sen toteutumisesta saattaa vastata luokanopettaja, joka on valmis “ottamaan haasteen vastaan”.

Suosittelen kaikille lukemaan tämän uutisen vaikkapa tästä linkistä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1401424921976

Lähteet:

Jaanet Salminen & Tiina Annevirta: Opetussuunnitelman perusteiden välittämä ohjaus – mitä, kenelle ja miksi? 2014

Anna-Maija Niemi: Tuki, tarve, leima, oikeus? Erityisyyden muotoutuminen ammatillisen koulutuksen diskursseissa. 2014

Reetta Mietola: Hankala erityisyys. Etnografinen tutkimus erityisopetuksen käytännöistä ja erityisyyden muotoutumisesta yläkoulun arjessa. 2014

Sakari Moberg: Integraation ja inklusiivisen kasvatuksen ideologia ja kehittyminen. Teoksessa Markku Jahnukainen (toim.) Lasten erityiskasvatus ja -opetus Suomessa. 2002

Anna-Maija Niemi & Reetta Mietola Erityisopetus ja koulutuksellisen inkluusion toteutuminen 2014. Teoksessa Pulkkinen & Roihuvuo (toim.) Koulutuksellisen tasa-arvon tila Suomessa 2010-luvulla

Helsingin Sanomat 31.5.2014: http://www.hs.fi/kotimaa/a1401424921976

Valmistaako vai eikö valmistaa

Nimikkotutkijamme Anna-Maija Niemi on tutkinut erityisopetusta ja erityisyyttä etenkin valmistavissa ja ammatillisissa koulutuksissa. Artikkelissa Amislaiseksi valmistettu, valmennettu, kuntoutettu ja ohjattu (Anna-Maija Niemi & Tuuli Kurki) tarkastellaan ammatilliseen peruskoulutukseen ja työelämään valmistavia koulutuksia, joita ovat Vammaisten opiskelijoiden valmentava ja kuntouttava opetus ja ohjaus (AVA ja TYVA), Maahanmuuttajien ammatilliseen peruskoulutukseen valmistava koulutus (MAVA), sekä Ammatilliseen peruskoulutukseen ohjaava ja valmistava koulutus (Ammattistartti). Nämä koulutukset on tarkoitettu nuorille, jotka eivät ole peruskoulun jälkeen siirtyneet valtavirran mukana toisen asteen koulutuksiin. Vuoden kestävän valmistavan koulutuksen jälkeen opiskelijoiden on tarkoitus osata hakeutua omien edellytystensä ja soveltuvuuksiensa mukaisiin opintoihin tai työelämään. Näin ollen halutaan ehkäistä väestön syrjäytymistä. Vuonna 2010 syrjäytyneitä 15 – 29-vuotiaita oli laskelmien mukaan jopa 50 000. Eittämättä syrjäytyminen on ongelma, jota haluamme yhteiskunnassamme estää, mutta miksi? Syrjäytyminen voi aiheuttaa psyykkisiä ongelmia, masennusta, toivottomuutta ja heikentää itsetuntoa. Syrjäytymisestä aiheutuva työttömyys ja huono sosiaalinen asema voivat myös laukaista päihdeongelmia ja vaikeuttaa ihmissuhteiden luomista ja ylläpitämistä. Valtion näkökulmasta halu ehkäistä syrjäytymistä kumpuaa kuitenkin aivan toisaalta:

 

”Jos nuori ajautuu sosiaalisesti huono-osaiselle elämän uralle ja syrjäytyy pysyvästi työmarkkinoilta, niin tästä aiheutuu yhteiskunnalle noin miljoonan euron kustannukset ennen kuin kyseinen henkilö täyttää 60 vuotta.”(Valtiontalouden tarkastusvirasto 2007)

 

Syrjäytyminen näyttäytyy siis valtiontaloudellisena menoeränä, johon valmistavat koulutukset tarjoavat ehkäisevän keinon. Nuoren joutuminen syrjäytymisvaaraan, eli hänen epäonnistumisensa siirtymisessä koulutusasteelta toiselle nähdään johtuvan yksilöstä, hänen kyvykkyydestään tai kyvyttömyydestään (esimerkiksi vammaisuudesta tai huonosta kielitaidosta), eikä esimerkiksi rakenteellisista ongelmista, kuten koulutustarjonnasta tai pääsykoevaatimuksista. Useat Niemen ja kumppaneiden tutkimuksiin osallistuneista erityisopetustaustaisista opiskelijoista haaveilivat esimerkiksi opiskelupaikasta sosiaali- ja terveysalalla. Heitä ei kuitenkaan opinto-ohjauksessa kannustettu hakeutumaan ko. alalle muun muassa vaativien lääkelaskujen vuoksi, vaikka haaveissa olikin esimerkiksi lastenhoitotyö, jossa lääkelaskut eivät kuulu päivittäiseen työhön. Rakenteellinen ongelma (koulutusvaatimukset ja työnkuva eivät kohtaa) käännetään siten yksilötason ongelmaksi (riittämättömät matemaattiset taidot). Syrjäytymisellä katsotaan kuitenkin olevan ensisijaisesti yhteiskunnantason seurauksia, eli valtiotaloudellisia kustannuksia, yksilöntason seurauksien, kuten heikko sosiaalinen asema ja henkinen pahoinvointi, sijaan. Asetelma on ristiriitainen, sillä koulutukseen pääsy ei ole vain yksilön omista kyvyistä kiinni, vaan pitkälti koulutusjärjestelmän rakenteen ja työmarkkinoiden säätelemää.

 

Valmistavien koulutusten ilmifunktioita ovat siis ammatilliseen koulutukseen/työelämään valmentaminen sekä syrjäytymisen ehkäisy. Onko kuitenkin niin, että ko. koulutuksilla on niitäkin tärkeämpi piilofunktio; nuorten varastoiminen ja ohjaaminen koulutusjärjestelmän rakenteiden ja työmarkkinoiden säätelemille poluille? Valmistaviin koulutuksiin ajautuvat sellaiset nuoret, jotka eivät ole onnistuneet koulutussiirtymässä heiltä puuttuvien ihanneominaisuuksien vuoksi, eli he eivät vastaa kuvaa aktiivisesta, itsenäisestä ja joustavasta ideaali-opiskelijasta. Onko parempi ohjata nämä nuoret valmistavaan koulutukseen, jossa heillä saattaa olla mahdollisuus kehittää näitä väitettyjä puutteellisia kykyjä, vai olisiko sittenkin parempi aloittaa muutokset rakenteelliselta tasolta; tekemällä koulutussiirtymistä mahdollisia jokaiselle ilman rakenteellisia pullonkauloja, joilla karsitaan hyvät huonoista, normaalit poikkeavista?

Lähteet:

Amislaiseksi valmistettu, valmennettu, kuntoutettu ja ohjattu (Anna-Maija Niemi & Tuuli Kurki, 2013)

http://www.sitra.fi/hyvinvointi/nuorten-syrjaytyminen