Monthly Archives: November 2014

Suutari pysyköön lestissään?

Kasvatussosiologisen näkökulman mukaan koulutuksen funktioita ovat muun muassa sijoittaa ihmiset yhteiskunnallisten asemien hierarkiaan ja luoda työvoimaa yhteiskunnan tarpeisiin. Koulutus on siis omalta osaltaan työn- ja vallanjakoa, jossa yhteiskunnan uudet jäsenet integroidaan osaksi yhteiskuntaa. Koulutuksen kautta ihminen saa kvalifikaation, todistuksen, joka avaa ja sulkee ovia elämänkulussa. Yhteiskunnallisin asemiin valikoituminen on sosiaalisten kerrosten uusintamista: lapsen tulisi valikoitua vähintään vanhempiensa sosiaalisen ryhmän mukaisiin tehtäviin työmarkkinoilla. Tätä kutsutaan yhdeksi koulutuksen piilofunktioksi, missä koulutus ylläpitää yhteiskunnassa vallitsevia sosiaalisia jakoja ja suhteita. Suomi ei enää elää sääty-yhteiskunnassa, mutta onko valikointiprosessi demokratisoituneessa yhteiskunnassa edelleen yhteiskuntarakenteita ylläpitävä mekanismi?

Bourdieun mukaan koulutus luokittelee ihmiset talouden, kulttuurin ja sosiaalisen elämän kentille. Voidaan nähdä, että taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma ovat periytyviä tekijöitä, toisin sanoen korkeassa sosiaalisessa asemassa olevan perheen lapsi perii vähintäänkin kulttuurista ja sosiaalista pääomaa: kielenkäyttö, käyttäytymistavat, ajattelutavat, korkeakulttuurin tuntemuksen ja vanhempien sosiaalisia suhteita. Tietysti alemman sosiaalisen aseman lapsi voi aktiivisella toiminnalla voi pyrkiä hankkimaan näitä pääomia koulutuksen kautta, mutta dominoivassa kulttuurissa ne, jotka eivät ole omaksuneet ”oikeaa” tyyliä, makua, puhetta, tapoja, tai pukeutumistapaa tulevat helposti koulussa luokitelluksi alempiin arvoasemiin – kaikista tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta.

Bourdieu näkee, että koulutukseen on rakennettu luokittelujärjestelmä. Tämä luokittelujärjestelmä toteuttaa yhteiskunnallista syrjintää, mistä on usein kyse silloin kun puhutaan ”lahjakkuuseroista” tai ”yksilöllisistä kyvyistä”. Myös tytöiltä ja pojilta edellytetään tietynlaista käyttäytymistä, ja naisia usein sysätäänkin hoiva-alalle ja miehiä teknisille aloille.

Opettajan toiminnan ja vuorovaikutuksen (tiedostamattomat) piirteet antavat viestejä ja vinkkejä oppijalle, jonka pohjalta oppilas kehittää identiteettiään ja motivaatiotaan. On tutkimuksia siitä, miten ne oppilaat, joiden opettaja olettaa menestyvän, menestyvät: opettaja jakaa, usein tiedostamattaan, huomionsa epätasaisesti ja antaa erilaista ohjausta eri oppilaille. Tätä kutsutaan itseään toteuttavaksi ennusteeksi, joita on tarkastellut esimerkiksi 1960- luvulla Kaliforniassa tehty tutkimus. Kokeessa tutkijat testasivat oppilaiden älykkyysosamääriä, jonka jälkeen opettajille kerrottiin, että viidennes oppilaista on erityisen älykkäitä ja annettiin nimilista kyseisistä lupaavista oppilaista. Kahdeksan kuukautta myöhemmin, uudessa mittauksessa, nimilistassa olleet oppilaat olivat parantaneet tuloksiaan muita enemmän. Hauskaa on kuitenkin, että nimet olivat arvottuja: ”lupaavia” oppilaita oli alettu kohdella eri tavalla. Ilmiötä voidaan havainnollistaa myös esimerkillä junioriurheilusta: kun nuorta pidetään lupaavana, annetaan enemmän peliaikaa ja huomiota ja näin kehittyy hyväksi pelaajaksi. Ilmiö on myös todettu monien vähemmistöjen kohdalla, muun muassa afroamerikkalaisten kohdalla Jenkeissä. Lapsen vähäisellä kulttuurisella, sosiaalisella ja taloudellisella pääomalla voi siis olla hyvinkin kauaskantoisia ja epäoikeudenmukaisia seuraamuksia. Opettajan tulisikin pyrkiä olemaan tietoinen toimintansa vääristyneisyydestä ja monitasoisuudesta, sekä yrittää nähdä toimintatapojaan objektiivisesti tämän ilmiön näkökulmasta.

Erilaiset luokittelut, arviot ja diagnoosit ovat itseään toteuttavia ennusteita. Heikosti pärjäävä oppilas kehittää epäonnistumisten ja arvostelun seurauksena negatiivisen minäkäsityksen ja heikon itsetunnon, ja ei löydä paikkaansa koulusta. Diagnoosi on stigma, leima joka seuraa saajaansa kuin varjo. Epäonnistumisten kehä on valmis.

Arvostelu on kuitenkin välttämätön osa koulujärjestelmää, ja opettajan resurssit eivät riitä kaikkien oppilaiden erityistarpeiden huomioimiseen tai oman toiminnan alituiseen tarkkailuun. Olisiko jotain kuitenkin tehtävissä, jotta koulu olisi tasa-arvoisempi instituutio kaikille yhteiskunnan jäsenille? Voisiko kuvaa ideaali-oppilaasta laajentaa? Voisiko koulu motivoida useampaa nuorta kuin nykyhetkessä – miten? Voisiko kehittää vaihtoehtoisia koulutuspolkuja? Vaikka paperilla kaikilla on samat mahdollisuudet, onko lapsen tie työväenluokkaisesta kodista yliopistoon sama kuin keskiluokkaisen akateemisen lapsen tie? Jos lapsi ei sopeudu koulujärjestelmään, onko tämä suoralta kädeltä epänormaali? Erilaisia tapoja oppia on tutkittu paljon psykologiassa, mutta silti tuntuu, että koulu pyrkii enemmän kvalifiointiin kuin todelliseen oppimiseen ja motivoimiseen. Kun koulu välttämättä tuottaa identiteettejä ja lokeroi, tulisi prosessin tapahtua mahdollisen tasapuolisesti.

Kirjoituksessa lähteinä käytetty teosta Koulutussosiologia, Antikainen, Rinne ja Koski
ja Helsingin Sanomien artikkelia Itseä toteuttavista ennusteista: http://www.hs.fi/tiede/a1352096586452

Näkökulma erityisyyteen

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä(!), ryhmänä esittäytyvät ohjausprosesseissa painiskelevat erityisnuoret. Tällä viikolla pääsette tutustumaan erityisopetusta käsittelevään tutkimusaiheeseemme. Tämän viikon blogikirjoitukset teille tarjoavat: Mina-Maria, Julia, Pekka, Meira, Ukko ja Lilli

Tästä lähdimme liikkelle
Tästä lähdimme liikkelle

Erityisnuoren-käsite ei ole niin yksioikoinen kuin voisi äkkiseltään ajatella. Ensimmäinen mielikuva erityisoppilaasta saattaa olla luokan verhoissa kiipeilevä pieni duracell-pupu tai se seinänvierustan harmaa hiiri, joka oppi kaiken kaksi vuotta myöhemmin kuin opetussuunnitelmassa oli määritelty. Erityisoppilas on usein muuta kuin vain nämä ääripäiset stereotyypit. Erityisopetuksen piiristä löytyy opiskelijoita, joilla on jokin ominaisuus, lukihäiriöstä kehitysvammaisuuteen, joiden perusteella heidän katsotaan tarvitsevan enemmän tukea kuin tavanomaisesti opiskelijalle annetaan. Näitä ominaisuuksia ovat ilmeisesti myös maahanmuuttajuus ja romanius, ainakin sen perusteella että he ovat yliedustettuna erityisoppilaiden joukossa (tämä oli sitten sarkasmia ja tässä kohtaa onkin kyse ennemmin itse systeemin toimimattomuudesta). Näiden lisäksi erityisoppilaan lisätyn tuen tarpeen takana voi olla ympäristötekijä kuten kotiolot, jotka voivat vaikeuttaa nuoren koulussa selviämistä, jos vanhemmat esimerkiksi kamppailevat päihdeongelman kanssa.

voiko erityisen erottaa
Voiko erityisen erottaa?

Tässä vaiheessa joku saattaa olla edelleen epäileväinen itse käsitteen suhteen ja pohtia, että ”Kaikkihan me olemme erilaisia, miksi tästä täytyy tehdä joku numero?” No, tämä väite on aivan totta! Ei ole kahta täysin samanlaista henkilöä, mutta siitähän me emme puhuneetkaan, vaan puhuimme erityisen tuen tarpeesta. Kukaan tuskin on sitä vastaan, että opiskelijalla on oikeus saada enemmän apua tarvitsemassaan asiassa tai enemmän haastetta ollessaan erityisen pärjäävä jossain asiassa?

Tosiasiassa kuitenkin, vaikka kaikki tunnustetaan erilaisiksi ihmisinä, usein jotkut nähdään silti erilaisempina. Se on sitä kun ei istu lähellä normaalijakauman huippua vaan ottaa pohjakosketusta siellä käyrän reunoilla ja on liian monen keskihajonnan päässä keskiarvosta. Tätä ei ole suotavaa sanoa ääneen ja asiaa selitellään monin tavoin pois sen sijaan, että sen olemassaolo myönnettäisiin. Tällaisia poispuhumisen tapoja on esitelty esimerkiksi Anna-Leena Riitaojan väitöskirjassa ”Toiseuksien rakentuminen koulussa” (2013). Kannattaa vilkaista, jollei jo Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssilla tullut tutuksi. Lähtökohtana esittämälleni väitteelle on se, että aina kun määritellään ”me”, määritellään myös muut, ne, toiset. Erityisyys on erityisyyttä vain suhteessa muihin.

kuva x
Erityisyys on kontekstisidonnaista

Toki joku voi tuntea itsensä erilaiseksi aina ja kaikkialla, mutta onko tämä tunne alun perin saanut alkunsa ensin henkilön ulkopuolelta tulleesta viestistä, jonka hän on ajan kuluessa sisäistänyt osaksi itseään? Tavallisella oppilaalla ja erityisoppilaalla on loppupeleissä paljon enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia, jos asiaa katsotaan kokonaisuutena, ei vain rajatusta näkökulmasta. Erityisoppilaan yksi ominaisuus voi silti alkaa määrittää koko ihmistä – sekä muiden silmissä, että hänen omissaan – ja lopulta myös muodostua itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Erityisluokan oppilaille saatetaan esimerkiksi tarjota helpotettua opiskelua kaikissa aineissa, vaikka hänellä olisi alun perin ollut vaikeuksia vain joissain niistä ja toisaalta vahvuuksien tukeminen unohtuu.

Loppuun esimerkki yksilön mahdollisuuksista ja mahdollisuuksien rajoista: Kalpeanaamaiseksi syntynyt henkilö ei tule muuttumaan kahvipavun väriseksi, vaikka kuinka yrittäisi ruskettaa itseään, häntä rajoittavat perintötekijät. Perinnöllisten taipumusten määrittämissä rajoissa hänellä on kuitenkin mahdollisuus muokata itseään ja omalla yrityksellä hän voi saavuttaa cafe latten värin. Tässä vaiheessa mukaan kuvaan astuu ympäristö (yhteiskunnallis-kulttuuris-historiallinen ympäröivä todellisuus). Ympäristö voi mahdollistaa, mutta myös rajoittaa yksilön itsensätoteuttamismahdollisuuksia. Lisäksi ympäristö määrittää miten näitä eri värejä tulkitaan. Nähdäänkö kalpeus puutteena kahvipavun värisessä ympäristössä, vai voiko se mahdollistaa yksilölle – ja sitä kautta myös yhteisölle – jotain uutta, joka huomataan vasta kuin tarkastellaan asiaa eriväristen lasien läpi.

Kaikkihan me tässä samassa veneessä olemme

Ylioppilasteatterin pääsykokeet lähenevät kovaa vauhtia, enkä ole syksyn tohellukseltani ehtinyt edes miettimään, mitä siellä esittäisin. Olen haaveillut sinne pääsystä jo pitkään, joten soolo-osuuteni täytyy olla vakuuttava. Aion yrittää kaikkeni, sillä en tiedä mitä tekisin, jos en pääse. Minua parempiakin on, mutta toivon tuomariston huomaavan sisäisen potentiaalini, valmiuteni kehittyä, ja ennen kaikkea intohimoni teatteriharrastukseen.

Ongelmaksi asettuukin soolonumeroni valinta: esittäisinkö jotakin sellaista, minkä tiedän osaavani hyvin, ja näin ollen toisin esiin vahvuuteni, vai tahdonko ylittää itseni, mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tehdä jotain hyvin rohkeaa ja repäisevää, joka vakuuttaisi heittäytymistaidostani? Jälkimmäisessä on aina riski, että esiintymisnumero olisi liian omituinen ja kaukaa haettu jopa tuomareiden mielestä. Päätän kuitenkin koetella rajoja ja alan harjoittelemaan sooloa, jossa täytyy uskaltaa olla erilainen ja joka ei toimi ilman täysin vakuuttavaa ilmaisua. Mitä enemmän asiaa pohdin mielessäni, sitä innokkaammaksi tulen, ja alan uskoa ideani nerokkuuteen ja itsepystyvyyteeni sen suhteen. Uskottelen itselleni, että laulaminen, joka on vahvuuteni, olisi liian tavallinen ja tylsä esitys pääsykokeissa. Tiedänhän, kuinka erikoisia ylioppilasteatterin esitykset ovat. Aloitan harjoittelun hullunkiilto silmissäni.

Pääsykoepäivä koittaa viileänä ja aurinkoisena. Ihmisjoukko odottaa suurena ryppäänä ovien ulkopuolella. Kävelen tärisevin askelin väkijoukkoa kohti. Monet juttelevat toisilleen, ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Pelkään myös kuollakseni, että joku ylioppilasteatteriin kuuluva ystäväni olisi tänä vuonna päässyt tuomaristoon: he kertoivat suunnitelleensa, että pyytävät hakijoita näyttelemään hyvin eroottisia kohtauksia saksaksi – en osaa saksaa, enkä osaa olla eroottinen tuttujen kasvojen edessä. Olen harjoitellut sooloani antaumuksella, mutta epävarmuus alkaa kiiriä kehoni joka kolkkaan, nähdessäni miten suuri joukko muita, itsevarman oloisia hakijoita paikalla on. Soolon lisäksi minun pitää suoriutua pääsykokeen muista osuuksista, joista kenelläkään ei ole ennakkotietoa: ehkä fyysistä ilmaisua, kenties laulua, joka tapauksessa puhdasta spontaania improvisointia.

Ovien auetessa nään väkijoukossa tuttuja kasvoja. Maria on harrastanut teatteria viisi vuotta nuorten teatterissa ja avustanut jo lapsena elokuvissa. Katseidemme kohdatessa hän tulee juttelemaan ja puheesta kuultaa kätketty epäuskoinen kysymys, miksi edes olen siellä. Kiukku kihisee sisälläni, mikä lisää haluani todistaa minussa piilevä potentiaali. Toisaalta on oikeasti mukavaa, että paikalla on joku, jolle puhua. Kaikkihan me tässä samassa veneessä olemme, ajattelen. Ystäväni Kalle on kannustamassa ja leikittämässä uusia hakijoita, jotta hakijat rentoutuisivat ennen varsinaista koetusta ja pääsykokeissa syntyisi hyvä yhteisöllinen henki. Hän hymyilee minulle rohkaisevasti, mikä antaa innostusta ja voimaa. Olo on hyvä, mutta lämmitellessä huomaan kuinka taitavia muut hakijat ovat. En voi antaa sen lannistaa. Jännittäähän muitakin.

Ennen sooloa on improvisoitu osuus. Minä ja kolme muuta hakijaa astumme tuomariston eteen. Tunnen kiivaat sydämenlyöntini ja pyyhin hikoilevia kämmeniäni verryttelyhousuihini. Hymyilen hermostuneesti tuomaristolle ja hytkyn paikoillani. Taputtelemme toisiamme lempeästi selkään kolmen muun hakijan kanssa, toivottaaksemme toisillemme sanattomasti onnea. Tuomaristo kertoo, että meidän pitää liikkua tilassa ja toimia heidän antamiensa määreiden mukaan. Toisille pitää antaa impulsseja eri tasoja käyttäen, joskus välittömässä kontaktissa, välillä kosketuksessa, välillä ilman, toisinaan aivan yksin, ja luoda oma tarinansa kaikkien saatujen impulssien kautta. Liikkuessani huomaan sivusilmällä, kuinka tuomarit tarkkailevat kehonkieltämme. Välillä huomaan, mitä muut tekevät, ja vaikka yritän tehdä omia juttujani, muiden ideat tarttuvat. Ei saisi miettiä liikaa, mutta mietin tarinaa, joka minun pitäisi luoda. Mietin myös, annanko itsestäni tarpeeksi moniulotteisen kuvan, joten yritän jotakin akrobaattista.

Improvisoitu liikkeellinen osuus meni mielestäni ihan hyvin. En ole kuitenkaan varma menikö se tarpeeksi hyvin. Tahdon antaa vain parastani. Soolon olisi nyt pakko onnistua, joten paineet nousevat ahdistavan korkealle. Ensimmäisen ja toisen osuuden välissä on hetki aikaa levähtää. Keskustelen muiden hakijoiden kanssa ja alamme puhua vielä edessä olevasta koitoksesta. Mietin mielessäni myhäillen sooloesitykseni kaarta: aion möngertää sisään ruttuinen ilme kasvoillani, asettua keskelle lattiaa ja kieriä sekä sätkiä siinä kissamaisia huutoja päästellen. Ajattelen, että he arvostavat rohkeaa ilmaisutapaani ja erilaista lähestymistä asioihin. Jokainen saa tulkita esitykseni haluamallaan tavalla, sillä se jättää siihen varaa, mutta itse ajattelen esitykseni ilmentävän elämänmuotojen epävakautta.

Juuri, kun nautiskelen mielessäni esitykseni käännekohdasta, jossa nousenkin yllättäen säpsähtäen pystyyn sanoen mystisellä äänellä, vakavin kasvoin: ”Elämä. Mitä se on?” , kuulen mitä muut puhuvat: ”Siis ihan oikeesti, onhan se paljon fiksumpaa tehä jotain, mitä oikeesti osaa, ku väkisin vääntää jotain tekotaiteellista ja erilaista.” ”Niinniin. Se on vähän semmosta yrittämistä. Esimerkiks joku vääntelehtiminen maassa ja epämääräisten äänien päästely ilman mitään kunnon tausta-ajatusta.” ”Joo, tai semmonen merkityksetön puhe eeppisellä äänellä ja intiimeillä katseilla. Haha. Siis sori, jos joku teistä on meinannut vetää jotain semmosta!” Menen sisäisesti paniikkiin, sillä muut haukkuvat juuri sellaista esitystä, jota olin suunnitellut. Naurahdan väkinäisesti ja yhdyn muiden ivanpitoon samalla miettien, miten nyt esiintyisin. Itsevarmuuteni valuu maahan ja nimeni huudetaan. Olen ensimmäisenä vuorossa, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tekisin.

Laulan laulun, jota en ole harjoitellut laisinkaan. Olen hengästynyt jännityksestä ja fyysisen osuuden jälkeensä jättämästä rasituksesta. Kuulostan varikselta. Kiitän ja poistun. Tiedän epäonnistuneeni täysin. Tullessani ulos ovesta Kalle hyökkää luokseni ja rutistaa minua kuiskaten korvaani, että uskoo minuun. Kallen sanat ärsyttävät, sillä oma usko itseeni on täysin nollassa. Kerron hänelle, että minulla meni huonosti, mutta hän ei usko sitä. ”Sähän olet loistava laulamaan! Ei voinut mennä kovin huonosti!” hän sanoo, enkä kehtaa sanoa, että vaihdoin lauluun täysin harkitsemattomasti, enkä edes tajunnut laulaa mitään, minkä oikeasti osaisin laulaa hyvin.

Kotona rojahdan sänkyyni ja itken. Syyttelen itseäni tyhmyyteni takia ja ryven itsesäälissä. Miksen voinut pitää kiinni oudosta ja tekotaiteellisesta numerostani? Pitääkö aina välittää siitä, mitä muut sanovat? Miksen alunpitäen päättänyt laulaa? Olisi voinut harjoitella sen hyvin, enkä olisi paniikissa vaihtanut ideaa viime hetkellä. Käyn epäonnistuneen esitystilanteeni läpi mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Joka kerta se näyttäytyy entistä karmeampana. Kuvittelen tuomareiden kasvoille ilmeet, joita niillä ei kenties edes oikeasti ollut. Kuvittelen, mitä he ovat sanoneet minun poistuttuani huoneesta. He varmasti nauroivat ja miettivät, luuleeko tuo osaavansa laulaa.

Suklaan mussutuksen, maitolasillisen ja viihdyttävän elokuvan jälkeen oloni on kuitenkin jo hieman keveämpi. Olen yrittänyt miettiä asiaa rakentavana oppimiskokemuksena. Lopulta en ole voinut olla ainut, jolla esitys meni huonosti. Eikä kaikkia otettaisi sisään, vaikka jokaisella menisi hyvin. Muitakin tilaisuuksia tulee ja ensi vuonna olen oppinut virheistäni. Voin kenties tämän vuoden aikana kehittää itseäni näyttelijänä ja mennä mukaan johonkin improvisaatioryhmään. Loppujenlopuksi tuntuu jopa siltä, että tämä oli ennemminkin hyvä kuin huono asia. Epäonnistumisia tulee kaikille, niistä oppii ja ne kasvattaa.

Henrietta Pihlaja ja Marju Myllylä / Epäonnistujat

 

Varhaisen kehityksen merkitys epäonnistumisen kokemisessa

Epäonnistumista ja sen kokemista voidaan tutkia hyvin erilaisista näkökulmista käsin. Omalta osaltani haluan miettiä yksilön varhaiskasvatuksen ja ylipäänsä varhaisen kehityksen vaikutusta siihen, miten epäonnistumista koetaan ja miten siihen suhtaudutaan.
Pieni ihminen syntyy tähän maailmaan varustettuna tietynlaisilla persoonallisuuden piirteillä. Nykyään tutkimuksissa on selvitetty, (esim. Liisa Keltikangas-Järvinen Helsingin yliopistosta) että lapsella on jo syntyessään tietynlainen temperamentti, joka vaikuttaa ”peruskivenä” persoonallisuuden kehittymiseen ja myös osaltaan siihen, miten häneen suhtaudutaan ulkopuolelta. Vanhempien ja muiden lähikasvattajien olisi hyvä alusta asti tunnistaa lapsen temperamenttipiirteet, eli onko lapsi esimerkiksi helposti ja voimakkaasti reagoiva, vai hieman rauhallisempi, ja mukauttaa omaa käyttäytymistään tukemaan lapsen optimaalista kehitystä. Kaikki toimintatavat eivät sovi kaikenlaisille lapsille. Voimakkaita uhmakohtauksia saava lapsi saattaa tarvita enemmän aikuisen tukea arkisista tilanteista selviämiseen, kuin ”helpompi” ja mukautuvampi lapsi. Ylipäänsä aikuinen toimii aina sillanrakentajana pienen lapsen ja ulkomaailman välissä. Kun pieni lapsi kokee epäonnistuvansa jossain, toimii aikuisen reaktio siihen suodattimena tapahtuman ja lapsen tunnekokemuksen välillä. Vähätteleekö aikuinen tapahtunutta tai lapsen toimintaa? Syyllistääkö aikuinen lasta epäonnistumisesta? Lapsen ja lähiaikuisen välillä tapahtuva dynaaminen sanallinen ja sanaton kommunikaatio toimii suoraan lapsen persoonallisuuden yhtenä rakennuspilarina. Näistä lähtökohdista käsin on sanomattakin selvää, että negatiivinen tai lasta aliarvioiva suhtautuminen varhaisiin epäonnistumisen kokemuksiin altistaa kehittyvän yksilön myöhemmille, kenties vielä voimakkaammille kokemuksille epäonnistumisesta tai jopa huonoudesta. Ääritapauksessa tällainen epäterve kehityspolku voi ajaa lapsen alisuoriutujaksi erilaisissa tehtävissä. Vanhempien ja muiden lähivanhempien rooli positiivisen kehityksen vahvistajina ikätasoon ja lapsen persoonallisuuteen sopeutettuna on äärimmäisen tärkeässä roolissa. Sitä ei voi liikaa korostaa.
Toistuvat voimakkaat kokemukset epäonnistumisesta voivat myös muuttaa aivojen välittäjäaineiden vapautumista ja muuttaa sitä kautta aivojen toimintaa. Varhaislapsuudessa joidenkin hermoratojen toiminta vahvistuu ja toisten heikkenee, toiminnan ja siitä saadun palautteen mukaan. Pieni lapsi kaipaa ympäristöltään positiivista vahvistusta olemassaololleen, myös epäonnistuessaan. Jos lähiaikuiset eivät tähän kykene, on vaarana sellaisten aivojen hermoyhteyksien muodostuminen, jotka toimivat ”negatiivisena” perustana myöhemmille kokemuksille ja jotka suuntaavat tarkkaavuutta jo ennalta opitusti mahdolliseen epäonnistumiseen.
Nimikkotutkijamme Markku Niemivirta käsitteli osaltaan tutkimuksessaan neurologisia eroavaisuuksia kahden ryhmän välillä, jotka erosivat toisistaan sen suhteen, miten voimakkaasti he reagoivat mahdolliseen epäonnistumiseen. Hän ei ottanut tutkimuksessaan kantaa varhaisten elämäntapahtumien osuuteen epäonnistumisen kokemisessa, mutta halusin itse tuoda tässä tämän näkökulman ilmi. Tulevana psykologina minulle on tärkeää puhua lasten varhaisten kokemusten merkityksestä elämänpolkujen muovaajina ja läheisten aikuisten suuresta merkityksestä pienen ihmisen persoonallisuuden ja itsetunnon kehityksessä.

”Koulu ei ole ujon paikka”

Ujous on usein pelkoa siitä, että nolaa itsensä tai tekee jotain muuta sellaista, mistä aiheutuu epäonnistumisen tunne. Jeffrey Alan Grey kehitti 1970-luvulla persoonallisuusteorian, jonka mukaan ihmiset voidaan kokemansa perusteella jakaa rangaistusta pelkääviin eli niin kutsuttuihin BIS-herkkiin ihmisiin (BIS=behavioral inhibation system) ja palkinnonhakuisiin eli niin kutsuttuihin BAS-herkkiin ihmisiin (BAS=behavioral activation system). BIS-herkät ihmiset saattavat jättää tehtävän tekemättä, koska näin toimimalla he välttävät epäonnistumisen mahdollisuuden. He pelkäävät helposti sosiaalisia tilanteita ja ovat siis ujoja. He myös kokevat epäonnistumiset raskaina. Tutkiessaan aivojen toiminnan ja epäonnistumisen kokemisen yhteyttä nimikkotutkijamme kasvatuspsykologi Markku Niemivirta käytti kyseistä teoriaa kartoittaessaan epäonnistumisen kokemista. Haastatellessamme Niemivirtaa aiheesta lokakuussa hän totesi: ”Koulu ei ole ujon paikka”.

ujous

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan opettajat saattavat yliarvioida aktiivisen ja rohkean oppilaan älykkyyttä ja ujommat oppilaat saanevat vähemmän huomiota. Arviointitilanteessa pelkääminen voi vaikeuttaa kokeen tekemistä merkittävästi tai se saattaa jopa lamaannuttaa opiskelijan. Edellä mainittujen seikkojen johdosta koulumaailma ei ole oikeudenmukainen ympäristö. Kysymys kuuluu, miten voisimme muokata koulua oppimisympäristönä niin, että siellä olisi myös ujojen BIS-herkkien ihmisten hyvä olla ja oppia. Mielestäni olisi mahdollista käyttää vaihtoehtoisia arviointimenetelmiä, jotka poissulkisivat epäonnistumisen pelon aiheuttaman ahdistuksen. Esimerkiksi esitelmän voisi lukea vaikkapa etukäteen nauhalle, mikäli esiintyminen jännittää liikaa. Epäonnistuminen täytyisi kääntää jollain tavalla oppimisen voimavaraksi ja positiiviseksi asiaksi, koska virheitä tekemällähän me opimme. Pelko joutaisi pois. Opettajien tulisi myös tarkkailla ajankäyttöään niin, että se jakautuu kaikille oppilaille tasaisesti. Haluaisin mieluusti kuulla teidän kokemuksianne ahdistavista oppimistilanteista ja siitä, miten tilanteen olisi mielestänne teidän kannaltanne voinut hoitaa paremmin. Ottakaa kantaa, miten muokkaamme koulustamme kaikille kivan paikan!
Sari Moore/Epäonnistujat

Syntymästään epäonnistumiseen tuomittu?

Slide1

Kuten aloitusblogissamme mainittua, valitsimme P5 kurssin tutkimusaiheeksemme silloin syyskuussa lööpin ”Kohutukija väittää: Epäonnistumiselle altistuminen on synnynnäistä!”. Kuten Kate ja Ella edellisessä blogissamme pohtivatkin, ensin oli määriteltävä ”epäonnistuminen” ja ainoa tutkimuksen kannalta uskottava näkökulma on epäonnistumisen subjektiivinen kokeminen. Sen jälkeen oli määriteltävä käsite ”synnynnäisyys”. Mistä alkaa yksilön elämä ja siten ympäristötekijöille altistuminen? Onko kyseinen h-hetki hedelmöittyminen, alkioksi kutsuttu solurykelmä, sikiön sydämen ja keskushermoston kehittymisvaihe vai syntymähetki? Ryhmämme määritteli synnynnäisyyden syntymähetkestä alkavaksi, geneettisten komponenttien merkitystä korostaen. Kuitenkin on muistettava, että sikiönkehityksen aikaiset tapahtumat vaikuttavat myös syntyvään yksilöön ja hänen tulevaan oppimiseensa. Kaikki varmasti tietävät alkoholin, huumeiden, tupakan yms. vaarat sikiölle. Myös odottavan äidin ravitsemustila on suhteellisen helppo yhdistää sikiön hyvinvointiin. Harvemmin tulee ehkä ajatelluksi muita äidin raskausajan saati aiempien sukupolvien kokemia ympäristötekijöitä.

Nimikkotutkijaksemme paljastui Make Niemivirta, mistä olimme kovin innostuneita. On kuitenkin muistettava, että hänen oma uraauurtava pioneeritutkimuksensa neurofysiologiaa ja kasvatustiedettä elegantisti yhdistäen ei nykyisessä muodossaan vastaa kysymykseen epäonnistumisen kokemuksen synnynnäisyydestä (Outi ja Sari valottanevat tulevassa blogissaan vähän enemmän Maken tutkimusta), joten meidän oli rohkeasti lähestyttävä kysymystä hieman eri näkökulmasta.

”Uskomaton suomalaistutkimus: Siittämishetkesi sää vaikuttaa sairauksiisi”. Kyseessä on jälleen eräs lööppiotsikko. Se pohjaa vastikään Helsingin Yliopistossa tehtyyn väitöskirjaan [1], jossa tutkittiin ympäristön olosuhteiden vaikutusta ihmisten terveyteen. Tutkimuksessa löydettiin yllättäviä yhteyksiä siitä, että ympäristön olosuhteet, mm. säätila, alkavat vaikuttaa yksilön terveyteen jo hedelmöittymishetkellä. Ruotsalaiset lääketieteilijät osoittivat jo reilu kymmenen vuotta sitten, että vanhempien ja jopa isovanhempien ravitsemustilalla on vaikutuksia lapsiensa terveyteen [2]. Lisäksi äidin raskausaikana kokema stressi vaikuttaa syntyvän lapsen stressinsietokykyyn [3] ja se voi ilmaantua myöhemmin mm. oppimisvaikeuksina ja käyttäytymisen hallinnan ongelmina. Kuinka paljon epäonnistuminen/ epäonnistumisen kokemisen alttius voi olla ympäristötekijöiden kautta perittyä?

Ihmisen genomi on huomattavasti monimutkaisempi kuin vuonna 2003 ratkaistu pitkä koodi. Yli 30 000 ihmisgeenin joukossa on ainakin 2 000 ns. tautigeeniä. Jokaisen ihmisyksilön on arvoitu perivänsä vanhemmiltaan noin 60 geenimutaatiota tai geneettistä polymorfismia. Kun tämä tapahtuu sukupolvesta toiseen, nykyihmisen genomien variaatio on valtava ja erot yksilöiden välillä käsittämättömän suuret. Kaikki perityt geenit eivät ilmenny eli esimerkiksi jokin sairauden aiheuttava geeni ei aktivoidu eikä yksilö sairastukaan kyseiseen sairauteen. Epigenetiikka tutkii periytyviä muutoksia geenien ilmentymisessä eli hyvin yksinkertaistetusti miksi tietyt geenit ovat aktiivisia ja toiset passiivisia. Epigenetiikka on ympäristön ja perimän välinen linkki. Sen avulla voidaan löytää vastauksia, hyvin yllättäviäkin, miten ympäristö vaikuttaa geenien toimintaan.

Lisäksi periytyvät ihmismielen poikkeamat ja ihmisluonteen piirteet ovat enimmäkseen polygeenisiä eli monien geenien yhteisvaikutus tuottaa tietyn ilmiasun – tämä yhdessä epigenetiikan kanssa lisää kompleksisuutta entisestään. Viime vuosina tutkimus tällä alueella on kuitenkin ottanut suuria harppauksia eteenpäin. Esimerkkeinä tutkimuksesta geneettisen muuntelun vaikutuksesta onnistumiseen, sen kokemiseen ja menestykseen mainitsemme seuraavat:
•   Oksitosiini-reseptori geenin polymorfismi rs53576 on yhdistetty psykologisiin resursseihin, kuten itsetuntoon, optimismiin ja itsehallintaan [4]. Tätä löydöstä mukaillen aiemmat tutkimukset ovatkin antaneet aihetta tutkia hypotalamuksessa syntetisoituvan oksitosiini-hormonin farmakologisista mahdollisuuksista lievittää sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
•   Koko genomin kattavassa tutkimuksessa (GWAS = Genome-Wide Association Study) löydettiin useita geenivariaatioita, jotka liityvät koulussa menestymiseen, tarkemmin sanottuna koulun loppuunkäyntiin vs. ennenaikaiseen keskeyttämiseen [5]. Kolme identifioitua geeniä on muissa tutkimuksissa assosioitu kognitiivisiin ja keskushermoston fenotyyppeihin.
•   Useat tutkimukset ovat yhdistäneet serotoniini-reseptorin (SERT) geeninsäätelyalueiden variaation liittyvän onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen, sekä myös pakko-oireiseen häiriöön (obsessive compulsive disorder, OCD) ja ”kaamosmasennukseen” (seasonal affective disorder). Serotoniini-kudoshormoni vapautuu verihiutaleista ja se toimii aivoissa välittäjäaineena. Sen puutteen tiedetään ilmenevän esimerkiksi alakulona ja kroonisena väsymyksenä, kun taas sen liikatuotanto vähentää seksuaalista halukkuutta. Kuriositeettina mainittakoon, että aivan samat SERT geenimuutokset, jotka on yhdistetty mielen tiloihin on assosioitu myös suoliston syndroomaan IBS (irritable bowel syndrome) – näin jälleen kerran korostaen mielen ja ruumiin hyvinvoinnin yhteyttä.

Nämä geneettiset assosiaatiotutkimukset eivät tietenkään vahvista yksittäisten geenivariaatioiden kausaalista roolia tietylle piirteelle, mutta tämä olisi nykymetodein ja ihmistutkimuksen eettisten rajoitteiden puitteissa kovin vaikeaa varmaksi todistaa.

Kuvitellaan, että meillä olisi helposti ja edullisesti käytettävissä oleva genetiikan tutkimusmenetelmä, jolla voitaisiin löytää epäonnistumisgeeni (tai usean geenin yhdistelmä). Kuinka eettistä sellainen tutkimus olisi? Olisiko reilua syntymätöntä lasta kohtaan selvittää onko sieltä tulossa ”epäonnistuja” vai ”onnistuja” elämässään. Tai jos ajatellaan epäonnistuja -statuksen saaneen elämää hyvin kärjistetyin esimerkein jatkossa: Vakuutusyhtiöt: ”Ei me sulle mitään vakuutuksia anneta, kun kaadut kuitenkin siellä laskettelurinteessä ja putoat samalla kertaa hevosenkin selästä, vaikka et näitä lajeja edes koskaan harrastaisi.” Työnantajat: ”Ei me sua oteta töihin, kun sun mokaamisriski on liian suuri ja se ei nyt oikein sovi täällä lasitehtaalla/posliinikaupassa.”

Toisaalta itse tiedon ei pitäisi vahingoittaa ketään vaan sen soveltaminen. Edellisissä esimerkeissä tietoa on sovellettu tietenkin väärin. Jos tieto sovellettaisiin oikein, voitaisiin kasvatuksen (ympäristön) avulla ehkä yrittää auttaa lasta/yksilöä ns. positiivisempaan suuntaan. Myös epäonnistujien myöhempi ohjaus, ymmärrys, tukiverkostot ym. voisivat olla avuksi. Tarkemmin ja yksilöllisemmin kohdennettu lääkitys (personalized medication) on myös mahdollisuus. Epäonnistujien geneettinen testaaminen kuulostaa ehkä aika pelottavalta, mutta sairausgeenien tutkimus ja seulonnat ovat yleistyneet erityisesti syöpien (rinta-, kohtu-, munasarja-, eturauhas-) kohdalla. Miksi ylipäätään psyykkiset poikkeavuudet käsiteltäisiin eri tavalla ja asenteilla kuin fyysiset? Epäonnistumisgeenit voivat hyvinkin olla yhteydessä esim. itsemurhariskiin ja seulonnalla saatu varhainen apu ns. riskiyksilöille voisi pelastaa jopa elämän.

Lopuksi: Aiheemme (kuten myös nimikkotutkijamme aihe) korostaa moni- ja poikkitieteellisen lähestymistavan ensisijaista tärkeyttä ihmistutkimuksessa. Tästä puhutaan paljon juhlaluennoilla ja tutkimuksen kehittämisen seminaareissa. Valitettavasti tämä jää usein vain puheen tasolle, koska rahoitus poikkitieteelliseen tutkimukseen on vieläkin kiven takana – omaan alaansa uppoutuneet rahoittajatahot ja apurahatoimikunnat ovat kovin usein ylevien puheiden jälkeen turvaamassa ja lannoittamassa vain omaa takapihaansa… Tästä ainakin toisella allekirjoittaneella karvaita kokemuksia tutkimusprojektissa Sveitsissä, jossa ehdotettiin COMT-geenin variaation littämistä skitsofrenian eri vakavuusasteisiin pilottitutkimustemme pohjalta….katsokaa huviksenne PubMedistä montako julkaisua aiheesta nyt on 2013/2014!

Epäonnistuneet tutkijat Jenni K. ja Jyrki E.

PS. Kiitos kaikille, joilla oli sinnikkyyttä kahlata tämän maratonkirjoituksen läpi. Odotamme innolla kommentteja, kriittisiäkin 🙂 ! Lisämateriaalia ja -linkkejä lähetämme mielellämme halukkaille.

Selected references:

[1] Schreier, N.K. 2014. The influence of weather, season, climate and disasters on non-communicable diseases. University of Helsinki, Faculty of Medicine. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/136117

[2] Kaati, G., Bygren, L., & Edvinsson, S. 2002. Cardiovascular and diabetes mortality determined by nutrition during parents’ and grandparents’ slow growth period. European Journal of Human Genetics 10: 682-8. http://www.nature.com/ejhg/journal/v10/n11/full/5200859a.html

[3] Davis, E.P. & Sandman, C.A. 2010. The Timing of Prenatal Exposure to Maternal Cortisol and Psychosocial Stress is Associated with Human Infant Cognitive Development. Child Development 81: 131-48. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2846100/

[4] Saphire-Bernstein, S. & al 2011. Oxytocin receptor gene (OXTR) is related to psychological resources. PNAS 108: 15118-15122. http://www.pnas.org/content/108/37/15118.long

[5] Rietveld, C.A. & al 2013. GWAS of 126,599 individuals identified genetic variants associated with educational attainment. Science 340: 1467-1471. http://www.sciencemag.org/content/340/6139/1467.abstract

Epäonni on onni?

kuiskaus

Jotta pääsette oikeaan epäonnistumisen tunnelmaan, niin tässä hieman taustamusiikkia:

 

Robin – Ihan sama vaikka mokaa

http://www.youtube.com/watch?v=V-nXSo2KdZ8

 

Haloo Helsinki – Pokka pettää

http://www.youtube.com/watch?v=O21zRN4opmo

 

MIAU – Epäonnistumisen päivä 13.10.2012

http://www.youtube.com/watch?v=C8cGnwYgHew&list=PL8EzHgtYKTLkci8C1XcKHQph9YurLy_v4

 

Nyt mieti tilannetta:

Sinulla on ongelma.

Keksit siihen ratkaisun.

VÄÄRIN! Epäonnistuit.

 

Kuinka saadaan määritettyä epäonnistuminen?

Epäonnistumista määritetään usein yhteiskunnallisten normien kautta. Yhteiskunnan vaateet onnistumiseen tuottavat paineita, jolloin epäonnistumisesta tulee ”paha mörkö”. Vain kokeilemalla voi löytää oikean ratkaisun, vaikka joutuisi välillä kohtaamaan epäonnea matkan varrella.

Universaalin epäonnistumisen määrittely lienee mahdotonta, sillä käsitys epäonnistumisesta vaihtelee eri ajassa, paikassa ja tilanteessa. Se, mikä koetaan epäonnistumiseksi, on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Se, mikä yhdessä kulttuurissa koetaan epäonnistumiseksi, ei välttämättä näyttäydy ollenkaan niin vakavana toisesta näkökulmasta katsottuna.  Kulttuuri ja yhteiskunta eivät kuitenkaan ole pysyviä. Isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa aikaan esimerkiksi avioero saatettiin nähdä hyvin vakavana yhteiskunnallisena epäonnistumisena, kun taas nykyisin avioerot ovat varsin yleisiä ja ne saatetaan myös nähdä uuden alkuna. Nykyisin ihannoidaan dynaamista toimijaa.

Yhtenä tekijänä epäonnistumisen kokemuksessa voivat olla muut tilanteessa mukana olleet ihmiset. Olennaista on myös, kuinka tilanne vaikuttaa omaan elämään jatkossa. Usein kiinnijäämisen riskit analysoidaan nopeasti, ennen kuin mietitään, kuinka kannattaa toimia seuraavaksi.

Mikäli epäonnistumista ei voi määrittää yksilön ulkopuolelta yhteiskunnan normeihin perustuen, tulee meidän nojautua käsitykseen, että yksilö itse määrittelee oman epäonnistumisensa subjektiivisen kokemuksen kautta. Loppujen lopuksi epäonnistuminen on yksilön oma kokemus tilanteesta. Toinen voi kokea saman asian paljon pahempana kuin toinen. Sukellettuamme aiheeseen, olemme myös havainneet, että tiedemaailma tuntee niin ikään yksilöiden väliset erot mitä tulee epäonnistumisen kokemukseen. Toisilla yksilöillä näyttäisi olevan neurofysiologinen taipumus voimakkaaseen epäonnistumiseen kokemukseen.

Miksi ihmiset sitten kokevat epäonnistumista? Eikö maailma olisi parempi paikka jos kaikki voisivat vain todeta ”menipä ihan poskelleen, mutta eipä se mitään haittaa”? Totuus lienee, ettei kukaan ihmiskunnan jäsen viitsisi ponnistella eteenpäin, ellei olisi kiinnostunut reflektoimaan omia toimiaan. Palaute – ja tieto onnistumisestamme tai epäonnistumisestamme – on meille ensiarvoisen tärkeää. Epäonnistumisen ja toisaalta onnistumisen kokemus ohjaavat toimiamme ja seuraavia siirtojamme. Sanotaan, ettei voi tietää mitä onni on, jos ei ole kokenut myös epäonnea. Sama pätee epäonnistumiseen: kun on epäonnistunut joskus, niin onnistuminen tuntuu kaksin verroin paremmalta. Tähän kai perustuu se kuuluisa suomalainen sisukin.

Yritä, tee väärin, yritä uudelleen, keksi uusi ratkaisu.

Uusi kaava menee:

Ongelma.

Ratkaisu.

Positiivinen Epäonnistuminen.

VOITTAJAFIILIS!

 

Milloin olet viimeksi epäonnistunut? Miltä se tuntui?

Testaa itsesi alla olevan linkin kautta ja kerro tulokset 🙂

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/13/onko-sinulla-joustava-mieli-testaa

– Ella ja Kate/ epäonnistujat

 

 

Tervetuloa epäonnistumaan!

Blog pics - Copy2

Ryhmämme on ”Epäonnistujat” ja siihen kuuluvat Jyrki, Outi, Marju, Henrietta, Jenni, Sari, Ella ja Kateriina. Ensimmäisen luennon aikana valitsimme lööpin ”Epäonnistumiselle altistuminen on synnynnäistä”.
Ryhmän oman tutkimuksen johtoajatuksena oli tutkia synnynnäisyyden vaikutusta ihmisen epäonnistumisen kokemiseen.
Nimikkotutkijamme on Markku ”Make” Niemivirta, empiirisen kasvatustieteen professori. Tutustuimme hänen kirjoittamaansa tutkimustiivistelmään ”To err or not to err? Searching for the neural markers of sensitivity to failure”. Tutkimuksessa haluttiin löytää neurofysiologinen herätevaste aivoissa virheen tekemisen yhteydessä.

Ryhmämme blogiviikon (12.–18.11.) aikana käydään läpi seuraavia asioita: epäonnistumisen määritelmät (Ella ja Kateriina), perinnöllisyys vs ympäristö (Jyrki ja Jenni), kehityspsykologia (Outi ja Sari) ja epäonnistumisen kokemisen omakohtaisuus (Marju ja Henrietta).

Kouluvalintatutkijaksi?

Hei lukijat!

Lopettelenkin tällä kirjoituksella nyt blogivastuuviikkomme, jonka aiheena tosiaan oli kouluvalinnat ja yhteiskuntaluokat.

Aiempien aiheiden sijaan, jotka ovat kaikki sivunneet tutkimusaihettamme kouluvalintoja, aionkin kirjoittaa hieman pohdintaa yleisesti omista käsityksistäni tutkimuksen tekemisestä ja tutkijan työstä, jota olemme tämän kurssin aikana päässeet opettelemaan. Sekä miten kurssi on muuttanut asennettani, sekä synnyttänyt uusia näkökulmia tutkijan työstä.

Minulla ei juurikaan ollut aikaisemmin hirveästi mitään ennakkotietoja tutkimuksen teosta tai menetelmistä, tiettyjä termejä osaisin nimetä ja kuvailla, mutta en sen enempää. Tutkijan työstä olen toisaalta muodostanut ennakkoon hieman ennakkoluuloisen ja kielteisen kuvan.

Tutkija kuulostaa hienolta titteliltä, mutta todella tylsältä ja puuduttavalta, sekä yksinäiseltä työltä. Tutkijat istuvat yksin omissa työhuoneissaan yötä myöten ja lukevat ikivanhoja opuksia, sekä pänttäävät puuduttavia teorioita. Niinpä niin.

Tämän kurssin myötä on hienoa astua itse “tutkijan saappaisiin” ja päästä luomaan itse valitsemansa aiheen tiimoilta tutkimussuunnitelmaa hyvinkin konkreettisesti. Oli myös kivaa työskennellä ryhmässä, joka on ainakin meidän ryhmän osalta toiminut todella luontevasti ja sujuvasti. Sen lisäksi tutkijatapaaminen kumosi kliseistä “tutkija” yleistystäni aikalailla.

Olen oppinut, että tutkimuksen tekeminen on hyvin haastavaa ja monimutkaista työtä, joka vaatii todellista kiinnostusta aihetta kohtaan. Tutkimusta ei tehdä ihan yhdeltä istumalta, vaan se vaatii tarkkaa tutkimussuunnitelmaa, johon kuuluu monta erilaista osa-aluetta ja todella monenlaisen eri asian huomioon ottamista, niin tutkimuskysymysten muotoilusta tulosten analysointiin asti.

Ennen tutkijatapaamista oli outo fiilis mennä haastattelemaan tutkijoita, joiden tekstejä oli jo pääsykoevaiheessa päntätty ja pohdinkin millaisia yli-ihmisiä tulisinkaan kohtaamaan. Kuitenkin Varjo ja Kalalahti osoittautuivatkin aivan tuiki tavallisiksi ihmisiksi.

Tutkijat siis voivat työskennellä myös pareina sekä ryhmissä, työ ei perustukaan vaan vanhoihin teoria opuksiin vaan vaatii kykyä etsiä oikeanlaisia ja sovellettavia teorioita, sekä tulosten analysointi saattaakin välillä olla hieman hakuammuntaa SPSS:n avulla, jotta päästäisiin oletettaviin tutkimustuloksiin. Tutkimusrahoitukset, budjetit ja deadlinet ovat myös arkipäivää tutkimuksen teossa.

Kurssi on hyvällä tavalla avannut silmiäni tutkimuksen teon suhteen ja herätellyt kiinnostusta aiheen tiimoilta. En kuitenkaan tässä vaiheessa osaisi sanoa haluaisinko koskaan toimia tutkijana, tällä hetkellä se ei tunnu juurikaan omalta uravalinnaltani, mutta toisaalta koskaan ei voi tietää. Uuden tiedon luominen vaikuttaa hyvinkin antoisalta ja palkitsevalta työltä.

Lopuksi haluaisinkin kysyä mitä mieltä te olette, onko kurssi herättänyt teissä sisäisen tutkijanne vai sulkenut sen pois? Mielipiteitä! 🙂