Ujous on usein pelkoa siitä, että nolaa itsensä tai tekee jotain muuta sellaista, mistä aiheutuu epäonnistumisen tunne. Jeffrey Alan Grey kehitti 1970-luvulla persoonallisuusteorian, jonka mukaan ihmiset voidaan kokemansa perusteella jakaa rangaistusta pelkääviin eli niin kutsuttuihin BIS-herkkiin ihmisiin (BIS=behavioral inhibation system) ja palkinnonhakuisiin eli niin kutsuttuihin BAS-herkkiin ihmisiin (BAS=behavioral activation system). BIS-herkät ihmiset saattavat jättää tehtävän tekemättä, koska näin toimimalla he välttävät epäonnistumisen mahdollisuuden. He pelkäävät helposti sosiaalisia tilanteita ja ovat siis ujoja. He myös kokevat epäonnistumiset raskaina. Tutkiessaan aivojen toiminnan ja epäonnistumisen kokemisen yhteyttä nimikkotutkijamme kasvatuspsykologi Markku Niemivirta käytti kyseistä teoriaa kartoittaessaan epäonnistumisen kokemista. Haastatellessamme Niemivirtaa aiheesta lokakuussa hän totesi: ”Koulu ei ole ujon paikka”.
Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan opettajat saattavat yliarvioida aktiivisen ja rohkean oppilaan älykkyyttä ja ujommat oppilaat saanevat vähemmän huomiota. Arviointitilanteessa pelkääminen voi vaikeuttaa kokeen tekemistä merkittävästi tai se saattaa jopa lamaannuttaa opiskelijan. Edellä mainittujen seikkojen johdosta koulumaailma ei ole oikeudenmukainen ympäristö. Kysymys kuuluu, miten voisimme muokata koulua oppimisympäristönä niin, että siellä olisi myös ujojen BIS-herkkien ihmisten hyvä olla ja oppia. Mielestäni olisi mahdollista käyttää vaihtoehtoisia arviointimenetelmiä, jotka poissulkisivat epäonnistumisen pelon aiheuttaman ahdistuksen. Esimerkiksi esitelmän voisi lukea vaikkapa etukäteen nauhalle, mikäli esiintyminen jännittää liikaa. Epäonnistuminen täytyisi kääntää jollain tavalla oppimisen voimavaraksi ja positiiviseksi asiaksi, koska virheitä tekemällähän me opimme. Pelko joutaisi pois. Opettajien tulisi myös tarkkailla ajankäyttöään niin, että se jakautuu kaikille oppilaille tasaisesti. Haluaisin mieluusti kuulla teidän kokemuksianne ahdistavista oppimistilanteista ja siitä, miten tilanteen olisi mielestänne teidän kannaltanne voinut hoitaa paremmin. Ottakaa kantaa, miten muokkaamme koulustamme kaikille kivan paikan!
Sari Moore/Epäonnistujat
Hieno analyysi, Sari 🙂 . Itse määrittelisin itseni ujoksi, vaikka muut voivat olla eri mieltä. Kun olin koulussa ja lukiossa kymppihai (paitsi liikunnassa…) ja ekassa yo-tukinnossa vitosien (silloin kolmosien – ja silloin kaikki arvosanat julkistettiin ilmoitustauluilla, eikä vain yksittäin verkossa) kerääjä, oikein joskus teki mieli epäonnistua tentissä. Ihan sen vuoksi, että voisi keskustella eri tavalla tuloksista ja suorituksista kumppaneiden kanssa. Minua ei kuitenkaan koskaan aktiivisesti “kiusattu” tämän takia, vaan minusta muodostui koulussa jopa “pahisten” lemmikki/maskotti.
Uusia epäonnistumisia kohti 🙂 !
Mielestäni kyse ei ole vain koulun ongelmasta vaan yhteiskunnasta laajemmin. Ujoutta pidetään sairautena. Muutos voisi tietenkin lähteä juuri koulusta. Oman kokemukseni mukaan opettajan ammattiin hakeutuu keskimäärin ekstroverttejä, jotka eivät pysty samaistumaan toisenlaisen oppilaidensa kokemusmaailmaan. Tarvittaisiinko opettajille jonkinlaista herkkyyskoulutusta?
Hei, Katri
Kiitos kommentistasi. Oman toiminnan analysointitaito pitäisi sisällyttää opettajankoulutukseen. Osaako joku kertoa tarkemmin, pitääkö opettajankoulutus sisällään jotain tämänkaltaista?
Olen ihan samaa mieltä Katrin kanssa, että ongelma ei ole vain koulussa, vaan yhteiskunnassa laajemmin. Asenteessa ja “oikeanlaisessa” oppilaassa. Itse olen aina ollut ujonpuoleinen ja hiljainen. Olen tästä syystä saanut koulussa kokea niin epäonnistumisen tunnetta, kuin ulkopuolelle sulkemista. Eikä pelkästään opettajien kohdalta, vaan myös muiden opiskelijatovereiden osalta.
Ylä-aste aikana olin sen verran ujo, että jännitin paljon esiintymistä ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Opettajat eivät osanneet ottaa tätä asiaa millään tavalla huomioon. Muut luokkalaiset kyllä huomasivat ujouteni ja jännitykseni ja siitä seurasi usein naureskelua ja pilkkausta, mikä lisäsi entisestään epäonnistumisen tunnetta. Eikä opettajat osanneet puuttua tilanteeseen, saatika antaa minkäänlaista neuvoa, ohjausta ja kannustusta. Tehtävistä tuli aina suoriutua samalla tavalla kuin muut, olimmepa me kuinka erilaisia tahansa.
Liikuntatunneilla opettaja odotti kaikkien oppilaiden olevan yhtä lailla aktiivisia ja sosiaalisia. Itse jäin usein ulkopuolelle ja ujoudesta ja epäonnistumisen pelon johdosta opettaja antoi kerran minulle palautetta siitä, että en ollut tunnilla osallistunut tarpeeksi ja minun pitäisi yrittää korjata asenteeni.
Sitä, miten koulumaailmasta saataisiin helpompi meille ujoille, en osaa sanoa, mutta muutosta se vaatisi. Meidän yhteiskunnassamme, kuin opettajien koulutuksessa ja kyvyssä huomioida erilaiset oppilaat ja antaa oikeanlaista tukea, ohjausta ja kannustusta. Tiedän vain omasta kokemuksestani sen, että ujolle ja epäonnistumista pelkäävälle koulunkäynti voi välillä olla todella rankkaa ja vaikeaa. Mikään ei voi tuntua yhtä ikävältä, kuin ulkopuolelle jättäminen.
Kiitos kokemuksestasi Mirjam-Laura,
Vaikuttaisi siltä, että meidän pitäisi kasvatustieteilijöinä pohtia, millä keinoin puutumme ulkopuolelle jättämiseen.
Olen täysin samaa mieltä, että lasten erilainen kokemus- ja reaktiotapa erilaisiin onnistumis- ja epäonnistumiskokemuksiin otettaisiin huomioon koulun opetuksessa. Lapsilla on erilaiset tyylit oppia ja ottaa vastaan palautetta. Tästä on onneksi ollut paljon puhetta viime aikoina, ja toivonkin että puheen tasolta siirryttäisiin tekoihin.
Itse aloin pohtimaan aihetta Katrin ja Mirjam-Lauran tavoin laajempana ilmiönä, joka mielestäni pätee nykyään yhteiskunnassa toimiseen laajemmin. Yliopistossa sosiaalisuus ja aktiviisuus korostuu, opiskelijoilta odotetaan osallistumista niin seminaareissa kuin ainejärjestötoiminnan puitteissa. Työnhaussa painotetaan usein, että haetaan “hyvää tyyppiä”. Itse en ole koskaan ollut ujo, mutta viime vuosina olen alkanut kammoksua aikamme hengelle tyypillistä verkostoitumista. Vaikka olenkin sosiaalinen ja puhelias, small talk ei ole vahvuusalueitani. Verkostoitumistaitoja vaativissa tilanteissa huomaan hermostuvani ja muuttuvani hyvin vähäpuheiseksi. Oloni on epämukava ja käteni hikoavat. Jos puheliaanakin pidetty ihminen reagoi näin, miten ujo pärjää tällaisissa tilainteissa?
Kiitos hyvästä mielipiteestä!
Minunkin on vaikea verkostoitua, vaikka olen melkoisen sosiaalinen ihminen. Verkostoitumisinnokkuuden takana usein oleva jonkinasteinen hyödyn tavoittelu on hieman etovaa.
Itselläni on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu ujolle ja epävarmalle lapselle, kun ujoutta ei oteta huomioon. Kuudennella luokalla tehtävänä oli lukea kirja, ja sen jälkeen kertoa siitä koko luokan edessä. Näitä oli pidetty aikaisemmin jo, ja pidettiin myös moneen kertaan tämän jälkeen. Tällä kertaa kirjasta kerrottiin kuitenkin ryhmissä (koska kirjailija oli sama), ja minä sain kertoa omastani kolmantena. Siinä sitten seisoin, luokan edessä vapisemassa, ja kuuneltin kahta edellistä esitelmää. Kun oma vuoroni tuli, en montaa lausetta saanut sanottua ennen kuin pyörryin.
Tästä olen kyllä oppinut paljon, ja niin varmasti myös opettaja. Ellei tätä olisi tapahtunut, en välttämättä olisi yhtä nopeasti tiedostanut että tätä asiaa pitää harjoitella vähän enemmänkin.
Puhuit Sari siitä, että esitelmän voisi esimerikiksi lukea nauhalle etukäteen jos jännittää liikaa. Vaikka itse olen jännityksestä pyörtynyt, en kuitenkaan välttämättä kannustaisi sellaiseen. Uskon että jännityksen voittaa jännittämällä, ja kokemalla sen, ettei se ihmisten edessä puhuminen olekaan niin vaarallista. Tosin olemmehan me kaikki erilaisia, ja varmasti joillekin sekin voisi toimia.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että koulu ei olee enää kenenkään paikka kun kaikilla pitäisi siellä olla niin mukavaa ja kaikkien yksilöiden tarpeet täytyisi ottaa huomioon. Ei ole tietenkään reilua, että ulospäin suuntautuneita “palkitaan” jatkuvasti ja ujoja ja introverttejä sorsitaan, mutta onko todellisuudessa näin? Oman kokemukseni mukaan hyvät opettajat osaavat kyllä ottaa ujommatkin huomioon.
Hyvä blogikirjoitus!
Koen, että aktiivisuutta, sosiaalisuutta sekä uskallusta tuoda omat mielipiteet esiin isonkin yleisön edessä korostetaan koulumaailmassa – onhan nämä taidot tärkeitä työelämässäkin. Kuitenkin jokainen oppija on erilainen eivätkä kaikki ole luonaisia esiintyjiä, etenkään peruskouluiässä, jolloin erilaiset epävarmuuden tunteet ovat luontaisia ja itsetunto on vasta kehittymässä.
Itselleni tuotti peruskoulussa ja lukiossa kovasti paineita esitelmien pito enkä vieläkään koe olevani mukavuusalueella julkisesti esiintyessäni tai puhuessani. Tuntui, että kaikista ekstroverteimmät oppilaat saivat parempia arvosanoja tietyissä aineissa, vaikka hiljaisempien oppiminen olisi ollut vähintään yhtälailla onnistunutta suhteessa tavoitteisiin. Tuntiaktiivisuus ja esiintymistaidot oat usein osatekijoinä arvioinnissa, mutta vaihtoehtoisia arviointimenetelmiä tulisi olla enemmän. Ujous ei saisi olla syy arvosanan laskuun ja opetuksessa tulisi huomoida entistä paremmin myös hiljaisemmat oppilaat.
Fascinerande och ögonöppnande med BIS och BAS. Jag har inte tänkt på att individer med ett överaktivt BIS system är räddare för bestraffning, vilket hämmar personen eller får den att undvika specifika situationer medan en med överaktivt BAS system söker sig till situationer där de kan bli belönande, vilket kan påverka deras konsekvensanlays.
Vilket i förläggningen gör att en del upplever föredrag eller presentationer så jobbiga att de inte kan hantera prestationen. Sari frågar efter vad som kan tänkas hjälpa elever med ett överaktivit BIS system att klara av skolan, så att alla trivs. Vilket inte är någon enkel fråga.
Själv har jag troligtvis starkare BIS än BAS, men tack vare att jag under min lågstadietid gick i en väldigt liten skola, upplevde jag det aldrig som ett problem. Grundtrygghet tror jag är viktigt för att elever med ett starkt BIS system, ska kunna utvecklas i sin egen takt. Om man känner alla i klassen väl och är ett tajt och bra gäng, så upplever man kanske inte att det är lika jobbigt att hålla ett föredrag eller umgås med andra.
När jag läste den här texten så funderade jag även på om dagens (BIS) elever har det svårare och tuffare, i och med att de sociala medierna och tekniken är med i elevens vardag varje dag, oberoende om eleven vill det eller inte. Det är inte ovanligt att klassens alla elever har en watts-up grupp, eller annan typ av gemensam medie. Den mobbning eller utfrysning som existerar i klassrummet följer även med elven hem. En elev med starkt BIS system, kanske känner sig osäker när det gäller att kommentera eller umgås med andra elever och jag kan tänka mig att det inte blir lättare av att det händer 24/7.
Skolans uppgift är delvis att försöka skapa en större förståelse för varje individ. Att lärarna för det första är medvetna om BIS och BAS hjälper till att skapa både en större förståelse för dem själva, men även att försöka få eleverna att förstå sig själva samt skapa en förståelse för andra. Förstår man sig själv, så brukar man även bättre förstå andra, det är väl någonstans i den ändan man måste börja. Att inte automatiskt klumpa ihop en tystare elev med en högljudd, eller att låta de mest högljudda styra och ställa i klassrummet, utan försöka bygga upp gemensamma spelregler där alla syns och hörs.
Haluaisin vielä lisätä oman kokemukseni tänne muiden kokemusten joukkoon.
Olen pitänyt itseäni aina enemmän ujona kuin ulospäinsuuntautuneena, mutta koulussa olen pärjännyt hyvin, enkä ole koskaan oikeastaan pelännyt edes esiintymistä, jos siihen on saanut valmistautua hyvin. Minunkaan mielestäni videolle esitelmän luku ei välttämättä ole paras vaihtoehto esitelmän pitämiselle yleisön edessä, sillä mielestäni on yksi perustaidoista, että osaa ja uskaltaa tarvittaessa esitellä oman asiansa yleisön edessä.
Nyt yliopistossa vähän aikaa sitten aloitin pakollisen puheviestinnän kurssin, jossa meidän piti tehdä aloitustesti omista taidoistamme. Kysymykset eivät olleet vaikeita, tunnen itseni jo varsin hyvin esiintyjänä. Kyselyssä oli eräs kohta, johon vastasin, että en viihdy huomion keskipisteenä. Koko kyselystä sain kuitenkin palautetta vain, että minun pitäsi korjata asennettani. Tämä vastaus hämmensi minua paljon, sillä mielestäni esiintyminen ei ole niinkään asennekysymys, vaan enemmän esiintymiskokemusta ja luottamista omaan esiintymiseensä saa, kun vain esiintyy. Mielestäni kaikkien ei edes tarvitse viihtyä huomion keskipisteenä, vaan me kaikki olemme erilaisia luonteeltamme. En koe, että asenteessani esiintymistä kohtaan on mitään vikaa, vaikka en viihdykään koko ajan äänessä ja huomion keskipisteenä. Eli vielä yliopistossakin tulee esiin ulospäinsuuntautuneisuuden suuri arvostaminen.