Epäonnistumista ja sen kokemista voidaan tutkia hyvin erilaisista näkökulmista käsin. Omalta osaltani haluan miettiä yksilön varhaiskasvatuksen ja ylipäänsä varhaisen kehityksen vaikutusta siihen, miten epäonnistumista koetaan ja miten siihen suhtaudutaan.
Pieni ihminen syntyy tähän maailmaan varustettuna tietynlaisilla persoonallisuuden piirteillä. Nykyään tutkimuksissa on selvitetty, (esim. Liisa Keltikangas-Järvinen Helsingin yliopistosta) että lapsella on jo syntyessään tietynlainen temperamentti, joka vaikuttaa ”peruskivenä” persoonallisuuden kehittymiseen ja myös osaltaan siihen, miten häneen suhtaudutaan ulkopuolelta. Vanhempien ja muiden lähikasvattajien olisi hyvä alusta asti tunnistaa lapsen temperamenttipiirteet, eli onko lapsi esimerkiksi helposti ja voimakkaasti reagoiva, vai hieman rauhallisempi, ja mukauttaa omaa käyttäytymistään tukemaan lapsen optimaalista kehitystä. Kaikki toimintatavat eivät sovi kaikenlaisille lapsille. Voimakkaita uhmakohtauksia saava lapsi saattaa tarvita enemmän aikuisen tukea arkisista tilanteista selviämiseen, kuin ”helpompi” ja mukautuvampi lapsi. Ylipäänsä aikuinen toimii aina sillanrakentajana pienen lapsen ja ulkomaailman välissä. Kun pieni lapsi kokee epäonnistuvansa jossain, toimii aikuisen reaktio siihen suodattimena tapahtuman ja lapsen tunnekokemuksen välillä. Vähätteleekö aikuinen tapahtunutta tai lapsen toimintaa? Syyllistääkö aikuinen lasta epäonnistumisesta? Lapsen ja lähiaikuisen välillä tapahtuva dynaaminen sanallinen ja sanaton kommunikaatio toimii suoraan lapsen persoonallisuuden yhtenä rakennuspilarina. Näistä lähtökohdista käsin on sanomattakin selvää, että negatiivinen tai lasta aliarvioiva suhtautuminen varhaisiin epäonnistumisen kokemuksiin altistaa kehittyvän yksilön myöhemmille, kenties vielä voimakkaammille kokemuksille epäonnistumisesta tai jopa huonoudesta. Ääritapauksessa tällainen epäterve kehityspolku voi ajaa lapsen alisuoriutujaksi erilaisissa tehtävissä. Vanhempien ja muiden lähivanhempien rooli positiivisen kehityksen vahvistajina ikätasoon ja lapsen persoonallisuuteen sopeutettuna on äärimmäisen tärkeässä roolissa. Sitä ei voi liikaa korostaa.
Toistuvat voimakkaat kokemukset epäonnistumisesta voivat myös muuttaa aivojen välittäjäaineiden vapautumista ja muuttaa sitä kautta aivojen toimintaa. Varhaislapsuudessa joidenkin hermoratojen toiminta vahvistuu ja toisten heikkenee, toiminnan ja siitä saadun palautteen mukaan. Pieni lapsi kaipaa ympäristöltään positiivista vahvistusta olemassaololleen, myös epäonnistuessaan. Jos lähiaikuiset eivät tähän kykene, on vaarana sellaisten aivojen hermoyhteyksien muodostuminen, jotka toimivat ”negatiivisena” perustana myöhemmille kokemuksille ja jotka suuntaavat tarkkaavuutta jo ennalta opitusti mahdolliseen epäonnistumiseen.
Nimikkotutkijamme Markku Niemivirta käsitteli osaltaan tutkimuksessaan neurologisia eroavaisuuksia kahden ryhmän välillä, jotka erosivat toisistaan sen suhteen, miten voimakkaasti he reagoivat mahdolliseen epäonnistumiseen. Hän ei ottanut tutkimuksessaan kantaa varhaisten elämäntapahtumien osuuteen epäonnistumisen kokemisessa, mutta halusin itse tuoda tässä tämän näkökulman ilmi. Tulevana psykologina minulle on tärkeää puhua lasten varhaisten kokemusten merkityksestä elämänpolkujen muovaajina ja läheisten aikuisten suuresta merkityksestä pienen ihmisen persoonallisuuden ja itsetunnon kehityksessä.
8 thoughts on “Varhaisen kehityksen merkitys epäonnistumisen kokemisessa”
Comments are closed.
Kiitos hienosta pohdinnastasi, Outi 🙂 ! Olet kaikessa oikeilla linjoilla, mutta kaikki lapset eivät ehkä tarvitse läheisaikuisten vaikutusta ja tukea samassa määrin ja yhtä aktiivisesti. Itse ensimmäiset muistoni 3-vuotiaana, jolloin opin ihan itsekseni lukemaan ja kirjoittamaan, kenekään aikuisen patistelematta, kannustamatta tai ohjaamatta. Olin siitä tyytyväinen, että minulle annettiin mahdollisuus/vapaus jo kovin aikaisin ottaa oma vastuu omasta oppimisestani ja tulevaisuuteni suunnittelusta – ja onnistumisistani/epäonnistumisistani. On ihan yksilöstä kiinni, paljonko lapsuudessa aikuisten, opettajien ja psykologien ulkopuolista aktiivista vaikutusta tarvitaan?
Toisaalta, jos olisin itse vanhemmuuden roolissa, mikä tässä vaiheessa näyttää hyvin epätodennäköiseltä, olisin varmasti kasvatuksen suhteen perinteinen miespuolinen “kanaemo” 🙂 .
Hej! jag har också funderat kring detta ämne. Det är intressant hur olika småbarn kan vara och hur deras behov kan variera i olika situationer. Här hitta jag en länk som behandlar just ditt ämne 🙂 http://www.vau.fi/Meilla-on-lapsi/Kasvu-ja-kehitys/Lapsi-1-3-v/Tunnista-taaperosi-temperamentti/?utm_source=newsletter&utm_medium=email&utm_campaign=BVF14W20&T=6472958440
Carolina- paperit ryhmä
Hej Carolina! Kiitos oikein kivasta linkistä – vahvistin juuri skypellä asian “silmiä tarvitaan selässäkin”-äitsyni kanssa: olin (jo) pienenä lapsena “4. Tutkimusmatkailija”…. Aina uteliaasti menossa ja monet arvet erinäisissä kehoni kohdissa vieläkin todistavat sen 😉 .
Kiitos Outi kinnostavasta ja ajatuksia herättävästä blogijulkaisusta! Olen myös itse kiinnostunut aiheesta miten lähiympäristömme vaikuttaa kehitykseemme ja siihen minkälaisiksi yksilöiksi me kehitymme. Koen itse, että on ollut tärkeää että omat vanhempani ovat reagoineet sekä epäonnistumiin, että onnistumiin ja tukenut minua näissä eri elämäntilanteissa. Muisten myös esim. nuorena kokeneeni eräänlaista halpotusta kun vanhempani sanoivat joskus ”ei” ja laittoivat rajoja. Myös teoriassa painotetaan että lapselle tai nuorelle ei saa antaa liikaa vastuuta ja aikuisten velvollisuus on myös tukea lasta ja asettaa rajoja. Tämä luo lapselle turvallisuuden tunteen.
Kivaa pohdintaa! Minuakin kiinnostaa lapsen kehitykseen vaikuttavat asiat ja joskus olenkin miettinyt, miten ihmeessä kykenen kasvattamaan (joskus tulevaisuudessa) tervejärkisen, hyvän itsetunnon omaavan lapsen, kun tuntuu että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kuten JJ Eloranta totesi, että riippuu yksilöstä, kuinka paljon kyseinen lapsi tarvitsee mitäkin. Joku voi tarvita paljon enemmän läheisyyttä kuin toinen. Mielestäni vanhemman tehtävään kuuluu tällöin myös lapsen “lukeminen” ja juuri hänen tarpeidensa huomioiminen.
On mielenkiintoista pohtia, mitkä asiat omasta lapsuudestani näkyvät nykypäivänän minussa. Joidenkin piirteiden olen huomannut muuttuvan: olin kuulemma rauhallinen lapsi (nyt puhelias). Mutta olen edelleen melko herkkä, kuten pienenäkin.
Tämä ja edellinen (ujoudesta) kirjoitus saivat minut pohtimaan perimän ja ympäristön yhteenkietoutumista. (ja siinähän ollaan suoraan jännän äärellä!)
Ymmärtääkseni synnynnäiset temperamentti-piirteet ovat yksi tekijä, jotka sanelevat sitä, kuinka paljon lapsi tarvitsee tukea ja toisaalta, paljonko ympäristö vaikuttaa häneen. Tietenkään skaala ei ole 0-100, koska jokainen lapsi tarvitsee tukea ja ympäristö vaikuttaa jokaiseen -lapseen ja aikuiseen. No man is an island.
On tietysti hirveän iso ero sillä, jos ympristö on ihan ok turvallinen ja tukeva kuin jos se on esimerkiksi kovin epävarma ja laiminlyövä. Ensimmäisessä tapauksessa lapsi kehittynee helpommin “omillaan” (ts. saa ympäristöstä helpommin kehitykseensä tarvittavan tuen), jälkimmäisessä lapsi joutuu kehittymään omillaan, eikä saa ympäristöstä samanlaista elämää helpottavaa pohjaa.
Hirveästi tekisi mieleni tunkea näihin pohdintoihin myös mukaan viime aikoina paljon Suomessa puhututtanut aihe: erityisherkkyys. Ilmeisesti tässä olisi yksi yleensä synnynnäinen piirre, joka voisi liittyä tähän. Oletteko muuten käsitelleet k.o. aihetta tämän ryhmäjutun tiimoilta tai muuten? Otin sen esiin siksi, kun se tuli mieleen tästä, koska erityisherkkä lapsi voi tarvita enemmän positiivista vahvistusta ympäristöltä, koska: ympäristö vaikuttaa häneen herkemmin, sekä: erityisherkkä leimataan helposti ujoksi, introvertiksi jne ja ne eivät toki ole mitään kovin toivottavavia ominaisuuksia nykyisessä sanavalmiissa ja kovaa mölyä itsestään pitävässä yksilökeskeisessä ajattelutavassa.
Vielä tämä piti kirjoittamani näistä perimän ja ympäristön kiemuroista, mutta se jäi.. Näkisin, että synnynnäisellä temperamentilla ja ympäristön vaikutuksilla olisi myös sellainen yhteys, että jos yksilön temperamentti on yhteiskunnan normien kannalta suotuisa ja toivottu, ympäristö koittaa silloin muokata lasta vähemmän ja tämä voi näkyä ulospäin niin, että ympäristö vaikuttaa lapseen vähemmän (esim. tarvitsee vähemmän aikuisen opasta “oikeaan suuntaan” jne).
Ja toisinpäin, jos temperamentti on sosiaalisesti epäsuotuisampi, sitä yritetään ulkoapäin muokata paljon voimallisemmin ja tämä voi näyttää siltä, että ympristö vaikuttaa lapseen enemmän, vaikka ympäristön vaikutus kumpaankin olisi samansuuruinen, mutta toisella se vain kohdistuu omien ominaisuuksien säilyttämiseen, kun taas toisella niiden muuttamiseen.
-Ajatus lentää-
Hei! Kiitos Outi mielenkiintoisesta postauksesta! Aihe on erittäin mielenkiintoinen. Minua kiinnostaa erityisetsi se miten samanperheen lapset, jotka ovat kasvaneet samanlaisissa olosuhteissa, suurimmaksi osaksi samojen ihmisten ympäröiminä ja saaneet samanlaisen kasvatuksen voivat kasvaa niin erilaisiksi persooniksi, ehkäpä tästä aiheesta löytyy selittävä asia tähän kysymykseen, sillä onhan kokemuksilla edellämainittujen seikkojen lisäksi suuri vaikutus?