Ylioppilasteatterin pääsykokeet lähenevät kovaa vauhtia, enkä ole syksyn tohellukseltani ehtinyt edes miettimään, mitä siellä esittäisin. Olen haaveillut sinne pääsystä jo pitkään, joten soolo-osuuteni täytyy olla vakuuttava. Aion yrittää kaikkeni, sillä en tiedä mitä tekisin, jos en pääse. Minua parempiakin on, mutta toivon tuomariston huomaavan sisäisen potentiaalini, valmiuteni kehittyä, ja ennen kaikkea intohimoni teatteriharrastukseen.
Ongelmaksi asettuukin soolonumeroni valinta: esittäisinkö jotakin sellaista, minkä tiedän osaavani hyvin, ja näin ollen toisin esiin vahvuuteni, vai tahdonko ylittää itseni, mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tehdä jotain hyvin rohkeaa ja repäisevää, joka vakuuttaisi heittäytymistaidostani? Jälkimmäisessä on aina riski, että esiintymisnumero olisi liian omituinen ja kaukaa haettu jopa tuomareiden mielestä. Päätän kuitenkin koetella rajoja ja alan harjoittelemaan sooloa, jossa täytyy uskaltaa olla erilainen ja joka ei toimi ilman täysin vakuuttavaa ilmaisua. Mitä enemmän asiaa pohdin mielessäni, sitä innokkaammaksi tulen, ja alan uskoa ideani nerokkuuteen ja itsepystyvyyteeni sen suhteen. Uskottelen itselleni, että laulaminen, joka on vahvuuteni, olisi liian tavallinen ja tylsä esitys pääsykokeissa. Tiedänhän, kuinka erikoisia ylioppilasteatterin esitykset ovat. Aloitan harjoittelun hullunkiilto silmissäni.
Pääsykoepäivä koittaa viileänä ja aurinkoisena. Ihmisjoukko odottaa suurena ryppäänä ovien ulkopuolella. Kävelen tärisevin askelin väkijoukkoa kohti. Monet juttelevat toisilleen, ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Pelkään myös kuollakseni, että joku ylioppilasteatteriin kuuluva ystäväni olisi tänä vuonna päässyt tuomaristoon: he kertoivat suunnitelleensa, että pyytävät hakijoita näyttelemään hyvin eroottisia kohtauksia saksaksi – en osaa saksaa, enkä osaa olla eroottinen tuttujen kasvojen edessä. Olen harjoitellut sooloani antaumuksella, mutta epävarmuus alkaa kiiriä kehoni joka kolkkaan, nähdessäni miten suuri joukko muita, itsevarman oloisia hakijoita paikalla on. Soolon lisäksi minun pitää suoriutua pääsykokeen muista osuuksista, joista kenelläkään ei ole ennakkotietoa: ehkä fyysistä ilmaisua, kenties laulua, joka tapauksessa puhdasta spontaania improvisointia.
Ovien auetessa nään väkijoukossa tuttuja kasvoja. Maria on harrastanut teatteria viisi vuotta nuorten teatterissa ja avustanut jo lapsena elokuvissa. Katseidemme kohdatessa hän tulee juttelemaan ja puheesta kuultaa kätketty epäuskoinen kysymys, miksi edes olen siellä. Kiukku kihisee sisälläni, mikä lisää haluani todistaa minussa piilevä potentiaali. Toisaalta on oikeasti mukavaa, että paikalla on joku, jolle puhua. Kaikkihan me tässä samassa veneessä olemme, ajattelen. Ystäväni Kalle on kannustamassa ja leikittämässä uusia hakijoita, jotta hakijat rentoutuisivat ennen varsinaista koetusta ja pääsykokeissa syntyisi hyvä yhteisöllinen henki. Hän hymyilee minulle rohkaisevasti, mikä antaa innostusta ja voimaa. Olo on hyvä, mutta lämmitellessä huomaan kuinka taitavia muut hakijat ovat. En voi antaa sen lannistaa. Jännittäähän muitakin.
Ennen sooloa on improvisoitu osuus. Minä ja kolme muuta hakijaa astumme tuomariston eteen. Tunnen kiivaat sydämenlyöntini ja pyyhin hikoilevia kämmeniäni verryttelyhousuihini. Hymyilen hermostuneesti tuomaristolle ja hytkyn paikoillani. Taputtelemme toisiamme lempeästi selkään kolmen muun hakijan kanssa, toivottaaksemme toisillemme sanattomasti onnea. Tuomaristo kertoo, että meidän pitää liikkua tilassa ja toimia heidän antamiensa määreiden mukaan. Toisille pitää antaa impulsseja eri tasoja käyttäen, joskus välittömässä kontaktissa, välillä kosketuksessa, välillä ilman, toisinaan aivan yksin, ja luoda oma tarinansa kaikkien saatujen impulssien kautta. Liikkuessani huomaan sivusilmällä, kuinka tuomarit tarkkailevat kehonkieltämme. Välillä huomaan, mitä muut tekevät, ja vaikka yritän tehdä omia juttujani, muiden ideat tarttuvat. Ei saisi miettiä liikaa, mutta mietin tarinaa, joka minun pitäisi luoda. Mietin myös, annanko itsestäni tarpeeksi moniulotteisen kuvan, joten yritän jotakin akrobaattista.
Improvisoitu liikkeellinen osuus meni mielestäni ihan hyvin. En ole kuitenkaan varma menikö se tarpeeksi hyvin. Tahdon antaa vain parastani. Soolon olisi nyt pakko onnistua, joten paineet nousevat ahdistavan korkealle. Ensimmäisen ja toisen osuuden välissä on hetki aikaa levähtää. Keskustelen muiden hakijoiden kanssa ja alamme puhua vielä edessä olevasta koitoksesta. Mietin mielessäni myhäillen sooloesitykseni kaarta: aion möngertää sisään ruttuinen ilme kasvoillani, asettua keskelle lattiaa ja kieriä sekä sätkiä siinä kissamaisia huutoja päästellen. Ajattelen, että he arvostavat rohkeaa ilmaisutapaani ja erilaista lähestymistä asioihin. Jokainen saa tulkita esitykseni haluamallaan tavalla, sillä se jättää siihen varaa, mutta itse ajattelen esitykseni ilmentävän elämänmuotojen epävakautta.
Juuri, kun nautiskelen mielessäni esitykseni käännekohdasta, jossa nousenkin yllättäen säpsähtäen pystyyn sanoen mystisellä äänellä, vakavin kasvoin: ”Elämä. Mitä se on?” , kuulen mitä muut puhuvat: ”Siis ihan oikeesti, onhan se paljon fiksumpaa tehä jotain, mitä oikeesti osaa, ku väkisin vääntää jotain tekotaiteellista ja erilaista.” ”Niinniin. Se on vähän semmosta yrittämistä. Esimerkiks joku vääntelehtiminen maassa ja epämääräisten äänien päästely ilman mitään kunnon tausta-ajatusta.” ”Joo, tai semmonen merkityksetön puhe eeppisellä äänellä ja intiimeillä katseilla. Haha. Siis sori, jos joku teistä on meinannut vetää jotain semmosta!” Menen sisäisesti paniikkiin, sillä muut haukkuvat juuri sellaista esitystä, jota olin suunnitellut. Naurahdan väkinäisesti ja yhdyn muiden ivanpitoon samalla miettien, miten nyt esiintyisin. Itsevarmuuteni valuu maahan ja nimeni huudetaan. Olen ensimmäisenä vuorossa, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tekisin.
Laulan laulun, jota en ole harjoitellut laisinkaan. Olen hengästynyt jännityksestä ja fyysisen osuuden jälkeensä jättämästä rasituksesta. Kuulostan varikselta. Kiitän ja poistun. Tiedän epäonnistuneeni täysin. Tullessani ulos ovesta Kalle hyökkää luokseni ja rutistaa minua kuiskaten korvaani, että uskoo minuun. Kallen sanat ärsyttävät, sillä oma usko itseeni on täysin nollassa. Kerron hänelle, että minulla meni huonosti, mutta hän ei usko sitä. ”Sähän olet loistava laulamaan! Ei voinut mennä kovin huonosti!” hän sanoo, enkä kehtaa sanoa, että vaihdoin lauluun täysin harkitsemattomasti, enkä edes tajunnut laulaa mitään, minkä oikeasti osaisin laulaa hyvin.
Kotona rojahdan sänkyyni ja itken. Syyttelen itseäni tyhmyyteni takia ja ryven itsesäälissä. Miksen voinut pitää kiinni oudosta ja tekotaiteellisesta numerostani? Pitääkö aina välittää siitä, mitä muut sanovat? Miksen alunpitäen päättänyt laulaa? Olisi voinut harjoitella sen hyvin, enkä olisi paniikissa vaihtanut ideaa viime hetkellä. Käyn epäonnistuneen esitystilanteeni läpi mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Joka kerta se näyttäytyy entistä karmeampana. Kuvittelen tuomareiden kasvoille ilmeet, joita niillä ei kenties edes oikeasti ollut. Kuvittelen, mitä he ovat sanoneet minun poistuttuani huoneesta. He varmasti nauroivat ja miettivät, luuleeko tuo osaavansa laulaa.
Suklaan mussutuksen, maitolasillisen ja viihdyttävän elokuvan jälkeen oloni on kuitenkin jo hieman keveämpi. Olen yrittänyt miettiä asiaa rakentavana oppimiskokemuksena. Lopulta en ole voinut olla ainut, jolla esitys meni huonosti. Eikä kaikkia otettaisi sisään, vaikka jokaisella menisi hyvin. Muitakin tilaisuuksia tulee ja ensi vuonna olen oppinut virheistäni. Voin kenties tämän vuoden aikana kehittää itseäni näyttelijänä ja mennä mukaan johonkin improvisaatioryhmään. Loppujenlopuksi tuntuu jopa siltä, että tämä oli ennemminkin hyvä kuin huono asia. Epäonnistumisia tulee kaikille, niistä oppii ja ne kasvattaa.
Henrietta Pihlaja ja Marju Myllylä / Epäonnistujat
Hei Etta ja Marju! Olipa hienosti kirjoitettu kertomus onnistumisen ja epäonnistumisen kokemisesta ja sen kokemisen käsittelemisestä 😉 . Thumbs up!
Hei, hyvä kirjoitus! Kivasti ja selkeästi nivottu aihe omien kokemusten kautta, todella mielenkiintoista ! 🙂
Hieno kirjoitus! Kuvaus epäonnistumisesta ja sen käsittelystä oli hyvin tunnistettava. Epäonnistumisen kokemus itsessään ei vielä määritä sitä, miten sen jälkeen pystyy jatkamaan eteenpäin: kyse on pitkälti siitä, miten kokemuksensa käsittelee. Hurjalta tuntuvan mokan hyväksyminen voi vaatia enemmän työtä, mutta kuitenkin se kannattaa tehdä, jottei epäonnistumisen muisto estä yrittämästä uudelleen.
Olipa hurja kokemus!
Olisi hauska tietää, vastasiko kokemuksesi todellisuutta. Monta kertaahan olemme niin kovin ankaria itsellemme ja tuomitsemme itsemme oman kokemuksemme perusteella. Itse koin epäonnistuneeni englantilaisen filologian sivuainekokeessa. Kotimatkalla metrossa mieleeni tuli kaikenlaisia typeriä virheitä, mitä olin kokeessa tehnyt. Taisin jopa manailla itsekseni. En edes vaivautunut menemään ilmoitustaululle katsomaan tuloksia. Myöhemmin sain sähköpostitse tietää, että minulle oli myönnettu sivuaineoikeus.
Todella mielenkiintoinen aihe, josta olen varma että kaikilla on omat kokemuksensa.
Tässähän on oikeastaan kyse psykologiasta, kuinka paljon muiden mielipiteet voivat vaikuttaa meihin, ainakin silloin kun emme ole niin varmoja itsestämme. On paljon helpompaa mennä ryhmän mukana, kuin olla vastarannan kiiski ja mennä oman mielensä mukaan.
Olen aika varma siitä että jos siellä olisi ollut edes yksi toinen joka olisi myöntänyt tekevänsä jotakin repäisevää, oman mukavuusalueensa ulkopuolelta, olisi myös sinun ollut helpompaa tehdä se mitä olit alunperin harjoitellutkin. Silloin ei olisi ollut niin iso askel olla eri mieltä ryhmän kanssa, mutta jälkiviisas on helppo olla 🙂
Hei,
olette kirjoittaneet tosi hienon tekstin, itse oikein eläydyin täällä ruudun takana jännitykseen ja epäonnistumisen kokemukseen! Epäonnistumisen ja jännityksenkin lisäksi tektissä nousee juuri edellisessäkin kommenteissa mainittu sosiaalinen paine hyvin esiin. Itse en olisi varmaan uskaltanut lähteä muuttamaan omaa esitystäni, enkä toisaalta edes esittämään mitään noin repäisevää, eli ansaitset kyllä aplodit varsinaisesta heittäytymisestä 🙂 Onneksi sinulle tulee uusia mahdollisuuksia päästä Ylioppilasteatteriin ja toteuttaa haaveesi 🙂
Vau! Tosi rohkee ja hyvin kirjotettu teksti. Tosi kiva, kun toitte oman näkemyksen ja kokemuksen esille, ettekä ainoastaan sepittänyt jotain ympäripyöreetä ja yleismaailmallista. Musta oli kiva, kun tää oli niin henkilökohtanen ja spesifi. Pysty oikeesti eläytymään noihin fiiliksiin ja tilanteisiin itsekin! KIITOS kun kirjotitte tällasen! 🙂
No, tänään blogihaastattelussamme Vilhelmiinan kanssa selvisi, että kertomus ei perustukaan omakohtaiseen kokemukseen (vaikka sellaisten toki kirjoitukseen vaikuttaen, uskoisin) kuten luulin sitä ensin lukiessani vaan on fiktiivinen. Olin hetken vähän pettynyt, kunnes ymmärsin kuinka lahjakkaista kirjoittajista on kyse, kun noin minuakin pystyvät “huijaamaan” 😉 . Very well done, ladies 🙂 !
Tosiaan ^ pettymyksen joudun tuottamaan kertomalla, että kuvaus oli fiktiivinen 😀 halusimme siinä tuoda esille epäonnistumisen kokemiselle herkän ihmisen tuntemukset ja ajatukset ennen koetusta, kokemukset sen aikana ja kokemukset sen jälkeen, jonka kautta ehkä reflektoimalla voi päätyä jopa entistä parempiin fiiliksiin (Moka on lahja, kuten speksiohjaajani tolkuttaa) ja päätimme tehdä sen novellin muodossa, sillä novellit ovat minulle itselleni ominaisin tapa kirjoittaa.
Olen kyllä kieltämättä imarreltu, että kertomus meni todesta, sillä silloinhan se kertoo siitä, että kuvaus oli todenmukaisesti kirjoitettu 😉 kiitos tästä!
Tosin novelli sisältää elementtejä, tuntemuksia ja jopa osia omista (sekä ystävieni) kokemuksista, mutten tahtonut kirjoittaa täysin todellista tarinaa, sillä kokisin sen ehkä liian henkilökohtaiseksi. 🙂
Vau, en olisi ikinä arvannut tarinan olevan fiktiivinen! 😀 Todella hieno ja omalaatuinen idea toteuttaa blogikirjoitusta. Tästä todellakin huomaa että blogikirjoittamista voi toteuttaa hyvin eri tavoin ja jokaisen pitäisikin kirjoittaa tavalla joka sopii itselleen parheiten.
Hienoa hienoa joo 🙂 . Kuitenkin olemme nyt akateemisten opintojen kurssiblogissa. Kurssin, jonka tavoitteena on kai oppia tutkimuksen tekemistä – ei kaunokirjallisuutta ja sen muotoja. Tutkimus perustuu faktoihin ja/tai perusteltuihin havaintoihin/teorioihin/kokemuksiin ja niiden tulkintaan. Olisiko nyt kuitenkin ollut parempi, jos Etta ja Marju olisivat tekstin aluksi tai lopuksi maininneet, että kyse on fiktiivisestä tuotoksesta? Sellainen indikaatio ei olisi laisinkaan vähentänyt tuon tekstin hienoa kirjoituksellista ja pohtivaa arvoa. Jos ostatte kirjakaupasta teoksen tai luette kolleganne väitöskirjaa tai vaikka jotain historialliseksi/omaelämäkerralliseksi oletettua tekstiä – tai jopa sanomalehteä (vaikka niitä aina tietty erityisen krittisesti 🙂 ), eikö se ole tärkeää ja melko oleellista lukiessanne kuitenkin tietää, onko kyse väitetystä todesta – vai vain jo alunperin keksitystä/reflektoidusta fiktiosta? Btw, itse olen myös pseudonyyminä julkaissut fiktiivistä tekstiä (vaikkakin englanniksi) tieteellisen lisäksi, joten olen tämän taiteen muodon suuri arvostaja. 😉
Whaat! Minäkin luin jännittyneenä teidän tarinanne, ja pakko kehua teidän mielikuvitus- ja kirjoittamistaidonne! En kyllä ikinä olisi uskonut että se oli fiktiivinen! Ja pitäisi kai sanoa pari sanaa aiheestakin.. 😉 Tuttu tilanne varmaan kaikille, epäonnistua voi niin monella eri tavalla. Mutta epäonnistumisen kautta kehittyminen tapahtuu! Toivottavasti.. 🙂
Pahoittelen Jyrki (ja muut), mikäli hämmensimme liikaa ja johdimme harhaan. Minusta teho olisi ehkä heikentynyt, mikäli loppuun olisi lisätty lisäkommentti, jossa korostan novellin fiktiivisyyttä (harkitsin kyllä, mutta pointtina oli kuvata epäonnistumisen kokemusta tavalla, johon ihmiset voivat samastua, minkä kannalta ei ole oleellista onko tarina tosi vai ei).
Kuitenkin nyt kaikille on selvillä, että tuotos ei ole täysin todellinen, joten eivätköhän kaikki osapuolet voi olla tyytyväisiä. 🙂 Tarkoitus ei ollut pimittää tietoa. En vain nähnyt kyseistä asiaa tarpeelliseksi postauksen sanoman kannalta. Kenties se sitten oli harkitsematonta. (?)
Olipas hengästyttävä teksti! Ihan hirveästi aloin symppaamaan tätä kuvitteellista henkilöä! Huppuhienosti kirjoitettu!
Tosi hyvin kirjoitettu teksti, johon on kyllä helppo samaistua! Kuvaa hyvin epäonnistumisen tunnetta. On jännä huomata, kuinka toisten sanomiset vaikuttavat omaan tekemiseen, vaikka olisi täysin itsevarmana menossa esiintymään.
Pidin siitä, että kirjoitus oli kertomuksen muodossa, toi uutta ilmettä blogiin! 🙂
Emilia/Teknologia kouluissa
Hieno tarina ja hyvin todentuntuinen! Herätti ajatuksia siitä miten pelkäämme paljastavamme liikaa itsestämme. Epäonnistuminen tuntuu niin paljon pahemmalta kun yrittää täysillä ja tekee jotain johon todella uskoo. Sen takia on usein helpompi seurata muita ja tehdä vain sitä mitä tietää osaavansa hyvin. Unohdan usein että itse ihailen ihmisiä jotka uskaltavat tehdä ihan omaa juttuaan, vaikka eivät olisikaan siinä superhyviä. Siinä, että uskaltaa epäonnistua on jotain niin hienoa. Kunpa muistaisin sen aina kun hermostuttaa joku koitos.
Todella hyvä teksti! Fiktiivinen tai ei, minä ainakin pystyin samaistumaan kertomukseen ja samaan sitä kautta kattavan mielikuvan, mitä tunteita epäonnistuminen voi tuottaa. Mielenkiintoista oli myös maininta siitä, miten muiden mielipiteet voivat vahvasti vaikuttaa omaan toimintaa. Itse saatan huomata epävarmoissa ja uusissa tilanteissa nojaavani turhan paljon muiden mielipiteisiin, jolloin oma suoritusteho saattaa jopa kärsiä.
Kuten kerronnan lopussa todettiin, epäonnistuminen voi joskus olla ihan hyväkin asia.
Mielenkiintoinen tarina ja taitavasti kirjoitettu! Niin kuin näköjään moni muukin, olin aivan varma, että tämä on jonkun todellinen henkilökohtainen kokemus, kunnes kommenteista selvisi totuus. 😀 Joka tapauksessa hieno, poikkeava kirjoitus, jota oli ilo lukea! Oli helppo samaistua tarinan kuvitteelliseen henkilöön; hyvin monesti olen huomannut, että annan muiden mielipiteiden vaikuttaa tekemisiini vähän liikaa.. Välillä täytyy vain rohkaistua ja uskaltaa epäonnistua!
Oli pakko tulla vielä kommentoimaan, sillä teksti oli mielestäni loistavasti kirjoitettu ja virkistävän erilainen muihin blogipostauksiin verrattuna! Yhdyn moniin edellisiin kommentteihin, sillä myös minusta tekstiin oli helppo samaistua ja novelli sai pohtimaan omia epäonnistumisen kokemuksia. Fiktiivisyydellä ei ole mielestäni merkitystä, sillä kaikki tuntemukset pääsivät tässä muodossa hienosti esiin. ☺
Hei! Hieno ja mielenkiintoinen teksti – ja ennen kaikkea erittäin samaistuttava.. Epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksia on varmasti mittavat määrät meillä kaikilla ja olennaista onkin, kuinka näitä tuntemuksia oikein käsittelee. Kun nämä tilanteet käsittelee, antaa myös tilaa ja mahdollisuuden kehittymiselle ja oppimiselle.
Oivalta, henkilön omia ajatuksia hienosti esiinnostava kertomus, jota oli mukava lukea!
Tykkäsin kovasti tästä blogikirjoituksesta, tätä minä todella halusin tänne blogiin, ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti. Uskon että kirjoitus kiinnosti minua entistäkin enemmän kun kyse oli teatterista, sillä olen harrastanut sitä nuorempana ja tiedän tasan tarkkaan tuon epäonnistumisen tunteen. Kiitos tästä 😉
Kiva erilainen postaus! Viimeisessä kappaleessa oli hyvin tuotu esiin tapoja, joilla päästä epäonnistumisen kokemuksesta eteenpäin ja kuinka epäonnistumisen voi kääntää jopa edukseen tulevaisuutta varten. Tämä olisi hyvä pitää itselläkin useammin mielessä. 🙂