Viimeisenä, muttei vähäisimpänä(!), ryhmänä esittäytyvät ohjausprosesseissa painiskelevat erityisnuoret. Tällä viikolla pääsette tutustumaan erityisopetusta käsittelevään tutkimusaiheeseemme. Tämän viikon blogikirjoitukset teille tarjoavat: Mina-Maria, Julia, Pekka, Meira, Ukko ja Lilli
Erityisnuoren-käsite ei ole niin yksioikoinen kuin voisi äkkiseltään ajatella. Ensimmäinen mielikuva erityisoppilaasta saattaa olla luokan verhoissa kiipeilevä pieni duracell-pupu tai se seinänvierustan harmaa hiiri, joka oppi kaiken kaksi vuotta myöhemmin kuin opetussuunnitelmassa oli määritelty. Erityisoppilas on usein muuta kuin vain nämä ääripäiset stereotyypit. Erityisopetuksen piiristä löytyy opiskelijoita, joilla on jokin ominaisuus, lukihäiriöstä kehitysvammaisuuteen, joiden perusteella heidän katsotaan tarvitsevan enemmän tukea kuin tavanomaisesti opiskelijalle annetaan. Näitä ominaisuuksia ovat ilmeisesti myös maahanmuuttajuus ja romanius, ainakin sen perusteella että he ovat yliedustettuna erityisoppilaiden joukossa (tämä oli sitten sarkasmia ja tässä kohtaa onkin kyse ennemmin itse systeemin toimimattomuudesta). Näiden lisäksi erityisoppilaan lisätyn tuen tarpeen takana voi olla ympäristötekijä kuten kotiolot, jotka voivat vaikeuttaa nuoren koulussa selviämistä, jos vanhemmat esimerkiksi kamppailevat päihdeongelman kanssa.
Tässä vaiheessa joku saattaa olla edelleen epäileväinen itse käsitteen suhteen ja pohtia, että ”Kaikkihan me olemme erilaisia, miksi tästä täytyy tehdä joku numero?” No, tämä väite on aivan totta! Ei ole kahta täysin samanlaista henkilöä, mutta siitähän me emme puhuneetkaan, vaan puhuimme erityisen tuen tarpeesta. Kukaan tuskin on sitä vastaan, että opiskelijalla on oikeus saada enemmän apua tarvitsemassaan asiassa tai enemmän haastetta ollessaan erityisen pärjäävä jossain asiassa?
Tosiasiassa kuitenkin, vaikka kaikki tunnustetaan erilaisiksi ihmisinä, usein jotkut nähdään silti erilaisempina. Se on sitä kun ei istu lähellä normaalijakauman huippua vaan ottaa pohjakosketusta siellä käyrän reunoilla ja on liian monen keskihajonnan päässä keskiarvosta. Tätä ei ole suotavaa sanoa ääneen ja asiaa selitellään monin tavoin pois sen sijaan, että sen olemassaolo myönnettäisiin. Tällaisia poispuhumisen tapoja on esitelty esimerkiksi Anna-Leena Riitaojan väitöskirjassa ”Toiseuksien rakentuminen koulussa” (2013). Kannattaa vilkaista, jollei jo Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssilla tullut tutuksi. Lähtökohtana esittämälleni väitteelle on se, että aina kun määritellään ”me”, määritellään myös muut, ne, toiset. Erityisyys on erityisyyttä vain suhteessa muihin.
Toki joku voi tuntea itsensä erilaiseksi aina ja kaikkialla, mutta onko tämä tunne alun perin saanut alkunsa ensin henkilön ulkopuolelta tulleesta viestistä, jonka hän on ajan kuluessa sisäistänyt osaksi itseään? Tavallisella oppilaalla ja erityisoppilaalla on loppupeleissä paljon enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia, jos asiaa katsotaan kokonaisuutena, ei vain rajatusta näkökulmasta. Erityisoppilaan yksi ominaisuus voi silti alkaa määrittää koko ihmistä – sekä muiden silmissä, että hänen omissaan – ja lopulta myös muodostua itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Erityisluokan oppilaille saatetaan esimerkiksi tarjota helpotettua opiskelua kaikissa aineissa, vaikka hänellä olisi alun perin ollut vaikeuksia vain joissain niistä ja toisaalta vahvuuksien tukeminen unohtuu.
Loppuun esimerkki yksilön mahdollisuuksista ja mahdollisuuksien rajoista: Kalpeanaamaiseksi syntynyt henkilö ei tule muuttumaan kahvipavun väriseksi, vaikka kuinka yrittäisi ruskettaa itseään, häntä rajoittavat perintötekijät. Perinnöllisten taipumusten määrittämissä rajoissa hänellä on kuitenkin mahdollisuus muokata itseään ja omalla yrityksellä hän voi saavuttaa cafe latten värin. Tässä vaiheessa mukaan kuvaan astuu ympäristö (yhteiskunnallis-kulttuuris-historiallinen ympäröivä todellisuus). Ympäristö voi mahdollistaa, mutta myös rajoittaa yksilön itsensätoteuttamismahdollisuuksia. Lisäksi ympäristö määrittää miten näitä eri värejä tulkitaan. Nähdäänkö kalpeus puutteena kahvipavun värisessä ympäristössä, vai voiko se mahdollistaa yksilölle – ja sitä kautta myös yhteisölle – jotain uutta, joka huomataan vasta kuin tarkastellaan asiaa eriväristen lasien läpi.
Jes mikä aihe, tosi mielenkiintonen! Erityisoppilaan asemaa ja sitä, mikä tekee hänestä “erityisen” ja “erilaisen” kyseenalaistetaan aivan liian vähän. Raju “normaaliluokkien” ja “erityisluokkien” erottelu synnyttävät ihmismieliin paljon ennakkoluuloja ja näiden luokkien välille suuremman kuilun ja eronteon, kuin se todellisuudessa onkaan.
Oli hyvä, että otit esille sen pointin, että erityisyys ei välttämättä ole vain synnynnäinen piirre ihmisessä, vaan ympäristön hänelle luoma rooli ja asema. Määrittelemällä mitä tarkoittaa “me” ja mitä “toiset” yhteiskunta ja kulttuuri ovat luoneet erityisoppilaista erilaisia antamalla kriteerit “normaaliudelle”.
Tietenkin rajanveto “normaalin” ja “epänormaalin” välille on vaikeaa, sillä meitä löytyy monenmoista tallaajaa ja kaikki ovat jollakin tavalla samanlaisia ja jollain tavalla erilaisia. Kuka sitten on “tarpeeksi erilainen” opiskellakseen erityisluokalla, se on mielenkiintoinen kysymys.
Ihan mahtia!
Odotan teidän tulevia blogipostauksia, sillä aihe on lähellä sydäntä ja kiinnostaa erittäin paljon 🙂 Itse olen kiinnostunut erityispedagogiikasta ja työskennellyt erityiskoulussa, mutta sekä työssä nähdyn että tämän syksyn opintojen kautta olen alkanut hieman kyseenalaistaa erityisopetukseen nivoutuvia asioita (saako esim. oman tason mukaista tukea niissä asioissa, joissa on taitava).
Lisäksi kirjoitustyyli tässä postauksessa oli mieleeni 😉
Tosi mielenkiintoinen aihe teillä! Kirjoitus johdatteli hyvin teeman äärelle. Itse olen yhteiskuntatietelijinä erityisen kiinnostunut juuri siitä, miten erilaisia rooleja luodaan sosiaalisesti. Kuka määrittelee mikä on normaalia ja mikä erilaista tai epänormaalia? Kuten teksitissä tuotiin hyvin esiin, arkikielessä käytämme näitä termejä usein sen suurempaa pohdintaa, mutta todellisuudessa niillä merkityksilä, joita niille annamme, on suuri vaikutus yhteiskuntaamme.
Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia postauksianne!
Minan kommentti, että ”Erityisyys on erityisyyttä vain suhteessa muihin.” kuvastaa hyvin, yhtä erityisyyden määrittelyyn ja sen problematiikkaa. Yhteisö ja kulttuuri ja aika määrittävät osaltaan normaaliuden rajat. Toisaalta erityisyyden takana on myös Minan mainitsemia oikeita ongelmia, kuten oppimisvaikeudet ja erilaiset kehitysvammat, joiden takia yksilö tarvitsee erityistä tukea esimerkiksi koulussa, joka on suunniteltu tietyn normiyksilön tarpeita vastaavaksi. Erilaisia näkövammaisten tai kuurojen erityiskouluja pidetään varmasti nykyisen inkluusioajattelun vastaisina, mutta aikanaan ne avasivat ovia yhteiskuntaa oman aikansa erityisryhmille. Ajat muuttuvat ja koulutuksen muodot ja ajatukset sen mukana. Tähän päivään tarvitaan uusia tapoja käsitellä erityisyyttä ja sen problematiikkaa koulutuksessa. Oma nimikko tutkijamme Anna-Maija Niemi tarjoaa artikkelissaan (2014) ratkaisuksi määrittelyjen joustavuutta, joka mahdollistaisi yksilön kameleonttimaisen mukautumisen vaihtuvien tilanteiden ja tarpeiden mukaan.
Anna-Maija Niemi, Tuki, tarve, leima, oikeus? Erityisyyden muotoutuminen ammatillisen koulutuksen diskursseissa, Kasvatus 4/2014.
Kiitos kommenteistanne! Mukava kuulla, että aihe kiinnostaa ja vielä jaksaa osallistua, vaikka on jo pitkä syksyllinen blogikommentointia takana. 🙂
Håller med de andra: verkligen intressant inlägg (och ämne)!
Det är klart att det finns en viss problematik med att bestämma vad som är “normalt” och stämpla de som inte passar in i den mallen till “avvikande”. Men det är, som andra redan konstaterat, inte så enkelt heller att inte göra det.
Trots allt så söker vi hela tiden till att ha egna mallar till vad som är “normalt” och hur saker och ting fungerar. Sedan kan man fundera om det ens skulle vara möjligt med en skola (eller varför inte samhälle?) utan att definiera vad som är “normalt” och vad som är “avvikande”.
Som sagt, ett mycket intressant (men mångfacetterat!) ämne.
Hei jes tosi mielenkiintoinen aihepiiiri teillä! Tämä aihe kiinnostaa kovasti! On totta, että on olemassa paljon erilaisia ihmisiä erilaisilla ominaisuuksilla. Haluisinkin tjatkaa Alexandran pohdintaa voiko koulumaailma edes toimia ilman määritelmää normaalista ja mikä sitten loppujenlopuksi edes on normaalia? Kaikilla on omat erityis vahvuutensa ja heikkoutensa lasketaanko esimerkiksi lievästi lukihäiriöinen erityisnuoreksi? Ja mikä on lievästi? On myös erinomainen pointti, että usein keskitytään vahvistamaan ja korvaamaan heikkouksia, mutta miksei voitaisi keskittyä vahvuukssin ja kompensoida niilla heikkouksia?
Todella mielenkiintoinen postaus! Niin, kuka on erilainen tai massasta poikkeava? Onko se juuri sitä, että poikkeaa koulun normaalijakaumasta eli on siellä kaukana keskiarvosta, niin sanotusta keskiverto-oppilaasta. Tähän liittyen ollaakin kiperien kysymysten parissa siitä, ketkä ovat ”liian erityisiä normaaliopetukseen” ja tarvitsevat erityistä tukea oppimisessaan. Missä on raja normaaliuden ja erilaisuuden välillä? Kuka määrittelee erilaisuuden ja mikä on koulun rooli erilaisuuden tuottamisessa? Hankalia, mutta mielenkiintoisia kysymyksiä..
Lisäksi normaaliopetukseen integroimisen näkökulmasta katsottuna paljon koulutuspoliittista keskustelua herättäneitä kysymyksiä ovat, hidastuuko ”normaalioppilaiden” oppiminen ja saavatko erityistä tukea tarvitsevat oppilaat tarvitsemansa tuen, kun erityisoppilas integroidaan osittain tai kokonaan normaaliopetukseen?
Samaa mieltä, että aihe on hyvin mielenkiintoinen ja myös omaa sydäntäni lähellä!
Itse haluisin kans takertua siihen “eityisoppilaan” määrittelyyn. Tuntuu että usein “erityisoppilaaksi” määräydytään sen vuoksi, että tämä on erityisopetusta antavalla luokalla. Muuten oppilas ei välttämättä edes ole radikaalisti muista, “normioppilaista” poikkeava muutakuin ehkä vaikka lukuhitautensa vuoksi.
On inhottavaa huomata, kuinka nämä erityisluokat jakavat koulunsisäisesti oppilaita erillisiin ryhmiin ja saa usein aikaan muunmuassa syrjimistä. Ainakin omat muistoni ala-asteelta oli, että nämä “erityisoppilaat” olivat meistä muista jotenkin nimenomaan radikaalisti poikkeavia. Onneksi meidän koulussamme erityisluokalla olevia oppilaita otettiin mukaan aina mahdollisuuksien salliessa meidän tunneillemme, ja näin pystyimme itse havaitsemalla huomaamaan, ettei heistä kukaan ollut sen kummoisempi kuin me muut 🙂 Koulutuksen inkluusiota pidän juuri tästä syystä hyvin tärkeänä!
Minulla on ala-asteelta (ja myös yläasteelta) samanlaisia muistoja kuin Reetalla. Erityisoppilaat olivat korostuneen erillinen ryhmä. Jotkut pystyivät yksilöinä jonkin verran irrottautumaan erityisoppilaan leimasta, mutta ne, jotka eivät olleet sosiaalisesti yhtä taitavia, jäivät helposti roolinsa vangiksi. Kukaan ei tuntunut kyseenalaistavan erityisluokkalaisten asemaa ja sen pysyvyyttä. Kerran erityisluokalla – aina erityisluokkalainen. Olisi tosiaan tärkeää, että yksikään oppilas ei automaattisesti joutuisi erityisopetukseen kaikissa aineissa, vaan tuen tarve määriteltäisiin yksilöllisesti.
Itselläni on aivan samanlaisia kokemuksia peruskoulusta erityisoppilaiden ”asemasta” koulun keskeisessä hierarkiassa. Usein törmäsi ajatteluun ja käytökseen, jossa erityisluokalla olevia oppilaita syrjittiin ja jopa pelättiin, koska heitä pidettiin niin erilaisina, kuin muita normaaliluokilla olevia oppilaita.
Mielestäni erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden opetusta ei tulisi rajata niin selkeästi pois ”normaali”luokilla olevista oppilaista. Koen että tällainen jaottelu erityis- ja normiluokkiin luo turhia ennakoluuloja erityistä tukea tarvitsevia oppilaita kohtaan. Varmasti tällainen jaoittelu vaikuttaa negatiivisesti näiden ”erityisoppilaiden” minäkuvaan ja uskoon siitä, mitä voi saavuttaa ja mitä voi tulevaisuudessa esimerkiksi opiskella. Jos aina on painettu tiettyyn muottiin alkaa itsekin varmasti helposti uskoa olevansa kykenevä toimimaan vain näiden rajojen sisällä.
Mielestäni tulisikin panostaa enemmän rakenteisiin, joilla erittäin tärkeää erityistä tukea tarjotaan sitä kaipaaville oppilaille.
Itseäni myös kiinnostaa erityispedagogiikka ja olen työskennellyt erityiskoulussa. Erityisopetuksen tuomaa leimaa pelätään, etenkin vanhempien puolesta. Myös muuta oppilaat leimata erityisluokan oppilaat. On kuitenkin muistettava, että erityisopetus, puutteistaan huolimatta, saattaa olla se paras rakaisu oppilaan kannalta ajateltuna. Jos paras tuki, mitä oppilas sitä tarvitessaan saa on erityisopetuksessa, pitäisi hänellä olla mahdollisuus siihen. Itse olen kuullut myös tyytyväisyyttä oppilailta heidän päästyään erityisopetukseen.
Komppaan muita kommentoijia, tosi mielenkiintoinen aihe!
Erityisopetuksesta tosiaan tulee sellainen kuva, että siellä olevat oppilaat olisivat jotenki todella “poikkeavia”, mutta kuten jo postauksessakin tuli jo esiin, oppilaissa on kuitenkin enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroja. Minullakin on saman suuntaisia kokemuksia rinnakkaisesta erityisluokasta ala- ja yläasteelta, kuin osalla edellisistä kommentoijista. Erityisluokalla oleminen kuulosti jotenkin salaperäiseltä, ja oli myös aika pelottavaa välillä nähdä erityisoppilaita, johtuen joistakin välikohtauksista koulunarjessa, joita ihan vain muutama näistä oppilaista oli aiheuttanut. Tuolloin en kuitenkaan osannut ehkä ajatella tämä vieraan ryhmän koostuvan yksilöistä, vaan yhden oppilaan käytös leimasi käsitystä koko erityisluokasta.
Yläasteella meilläkin onneksi järjestettiin yhteisiä tunteja myös erityisluokkien kanssa, joten silloin jo huomasi nämä yhtäläisyydet paremmin kuin eroavaisuudet.
Aihe on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä, ja on varmasti ollut mielenkiintoista tutustua tutkimukseen, joka käsittelee tällaista aihetta!
Onpa ollut kiva lueskella teidän erilaisia näkökulmia ja pohdintoja tähän aiheeseen liittyen!
Mielenkiintoisia myös noi omakohtaiset kokemukset koulusta, varsinkin kun itselläni ei pääpiirteissään ole mitään kokemusta erityisopetettavista kouluajoilta! En tiedä, mitä käytäntöä koulussamme (ala- sekä yläkoulussa) harjoitettiin, oliko se inkluusiota vai eikö erityisoppilaita “vain ollut” vai mitä, mutta meillä ei ollut ollenkaan erityisluokkia tai mitään varsinaista erityisopetusta. Jokunen sai tukiopetusta jossain yksittäisessä aineessa, mutta siis pääosin olimme kaikki samoilla luokilla ja tunneilla ja teimme samoja tehtäviä.
Jälkikäteen ajatellen omalla luokallani oli joitain oppilaita, jotka voisivat kuulua tämän erityisoppilaan-käsitteen alle. Kuitenkaan meillä ei kyseistä käsitettä käytetty, joten en silloin osannut edes ajatella asiaa tältä kantilta tai kyseenalaistaa sitä, että olimme kaikki samoissa tiloissa tehden samoja tehtäviä. Tokihan kaikki tiesivät, ketkä eivät osanneet opetettuja asioita/ tehneet tehtäviä/ saivat ehtoja/ häiriköivät jne mutta mitään varsinaista erityisoppilaan leimaa he eivät saaneet, vaikkakin muuten erottuivat keskiverto-oppilaitten joukosta.
Eli toisaalta tämä inkluusio (tai mitä se sitten olikaan) ei poistanut sitä tosiasiaa, että toiset erottuvat joukosta (tässä tapauksessa häiriköimisellä tai keskittymiskyvyttömyydellä tms) mutta jotenkin se oli silloin niin “normaalia” koska he olivat siellä samassa opetuksessa kaikkien muiden kanssa, ettei sitten niitäkään oppilaita pitänyt kovin kummallisina.