All posts by Mina-Maria Poppeli

Reflektoidaan, reflektoidaan!

Nyt on tutkijatentti takana ja muutenkin alkaa olla p5-kurssi plakkarissa. Ensi viikolla alkaa joulukuu ja yksi lukukausi on jo/taas (uusille/vanhoille opiskelijoille) pian suoritettu. Mutta mitä jäi käteen?

Tämän kurssin keskeinen anti oli ryhmätyöskentelyssä ja oman tutkijan välityksellä kasvatustieteen tutkimusmaailmaan tutustumisessa. Meidän ryhmämme koostui työ- ja opiskelutaustoiltaan mukavan erilaisista palasista ja tämä asetelma sopiikin ryhmätyöhön mainiosti. Jokainen toi omat opiskelu- ja työtaustansa mukaiset näkökulmat mukanaan ja niistä lähtökohdista sitten lähdettiin käsittelemään tutkimusaihettamme tutkijan asettamista näkökulmista. Tuloksena oli varsinainen keitos, jossa oli monta kauhaa, mutta todistimme että ihan kivasti voi kuusi kokkia keittää samaa soppaa ja saada siitä jopa syötävää!

Mina: Verrattuna tätä ryhmätyötä lukion ryhmätöihin suuri ero oli siinä, että lukiossa etsimme vain “sitä oikeata tietoa” ja olimme kaikki yhtä tietämättömiä ja pihalla. Nyt sisällön lisäksi mukana on jatkuvasti myös eri näkökulmat käsiteltävään tietoon, joten vaikka luulisi tietävänsä asiasta jo jotain, niin aina voi oppia uutta katsoessaan asiaa toisesta suunnasta. Oli huippua oppia toisilta ryhmäläisiltä asioita, joita ei itse ollut hoksannut ajatella.

Ukko: Tämän kurssi paras antia oli itselle sisällön sijaan ryhmätyön tekeminen. Vaikka kurssin pituus ja monet pienet tehtävät tuntuivat välillä vähän raskailta, niin ne mahdollistivat kunnollisen ryhmätyöprosessin. Nyt oli aikaa tutustua ryhmän jäseniin ja kokeilla erilaisia rooleja kulloisenkin tehtävän parissa.

Julia: Ennen kurssin alkua hämmästelin sen pituutta, mutta viikkojen ja kuukausien vierähtäessä olen todennut, että juuri pitkään kestänyt yhteistyö on mahdollistanut loistavan ryhmähengen syntymisen, mikä on ollut aivan mahtavaa!

Meira: Meillä oli onnistunut ryhmätyömeininki! Ilmeisesti kaikilla muillakin ryhmillä on ollut, eli kurssi onnistui mahdottomassa: yläasteen traumojen parantamisessa ja ryhmätyön muuttamisessa hyväksi ja mukavaksi oppimisen tavaksi.

Itse tutkimusmaailmaan tutustuminen, varsinkaan näin aikaisessa vaiheessa opiskeluja, ei ole mikään itsestäänselvyys kaikilla opiskelualoilla. Nyt pääsimme jututtamaan ihka oikeaa tutkijaa, sekä tutustumaan tutkimuksentekoon ihan pohjamutia myöten. Aika hurjaa, koska harvalla uudella opiskelijalla ainakaan on tuskin kovin vahvaa käsitystä siitä, miten tämä ”tutkittu tieto” todella muodostuu. Yleisesti olimme kaikki sitä mieltä, että tutkijaan tutustuminen oli kurssin parasta antia, tietysti vanhojen ryhmätyötraumojen parantamisen lisäksi, ryhmätyöt kun eivät aina osu omalle mukavuusalueelle.

Meira: Kurssi tutustutti tutkimuksen tekemiseen tavalla, joka ylitti teoreettisen opiskelun – ilman, että kuitenkaan teimme varsinaista tutkimusta. Se on yliopistokontekstissa erinomainen saavutus!

Ukko: Tutkijatentti toimi ryhmätyöskentelyn maalina ja sen onnistuminen oli kiinni kaikkien aktiivisesta osallistumisesta valmisteluun ja itse tenttiin.

Lilli: Tutkijatentti oli ihan siisti juttu, vedettiin se läpi rennolla ryhmäfiiliksellä ja hyvin meni!

Pekka: Koen kurssin ohjanneen kiinnostusta eri aihepiirien pariin. Siistiä, että meidän tutkimus osoittautui itselle tosi kiinnostavaksi aihepiiriltään. Vasta aloittaneen kasvatustieteilijän identiteetti on kasvanut taas johonkin suuntaan.

544909__weight-lifting_p
#Voittajafiilis!
94402-Royalty-Free-RF-Clipart-Illustration-Of-A-Happy-Grinning-Star-Face
#YhtäHymyä!
Opiskelut pulkassa ja kurssit pakettin!

Tällä viikolla päättynyttä viimeistä blogiviikkoa noudatellen tämänkin tekstin teille tuotti:

Mina, Meira, Ukko, Pekka, Lilli ja Julia

Näkökulma erityisyyteen

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä(!), ryhmänä esittäytyvät ohjausprosesseissa painiskelevat erityisnuoret. Tällä viikolla pääsette tutustumaan erityisopetusta käsittelevään tutkimusaiheeseemme. Tämän viikon blogikirjoitukset teille tarjoavat: Mina-Maria, Julia, Pekka, Meira, Ukko ja Lilli

Tästä lähdimme liikkelle
Tästä lähdimme liikkelle

Erityisnuoren-käsite ei ole niin yksioikoinen kuin voisi äkkiseltään ajatella. Ensimmäinen mielikuva erityisoppilaasta saattaa olla luokan verhoissa kiipeilevä pieni duracell-pupu tai se seinänvierustan harmaa hiiri, joka oppi kaiken kaksi vuotta myöhemmin kuin opetussuunnitelmassa oli määritelty. Erityisoppilas on usein muuta kuin vain nämä ääripäiset stereotyypit. Erityisopetuksen piiristä löytyy opiskelijoita, joilla on jokin ominaisuus, lukihäiriöstä kehitysvammaisuuteen, joiden perusteella heidän katsotaan tarvitsevan enemmän tukea kuin tavanomaisesti opiskelijalle annetaan. Näitä ominaisuuksia ovat ilmeisesti myös maahanmuuttajuus ja romanius, ainakin sen perusteella että he ovat yliedustettuna erityisoppilaiden joukossa (tämä oli sitten sarkasmia ja tässä kohtaa onkin kyse ennemmin itse systeemin toimimattomuudesta). Näiden lisäksi erityisoppilaan lisätyn tuen tarpeen takana voi olla ympäristötekijä kuten kotiolot, jotka voivat vaikeuttaa nuoren koulussa selviämistä, jos vanhemmat esimerkiksi kamppailevat päihdeongelman kanssa.

voiko erityisen erottaa
Voiko erityisen erottaa?

Tässä vaiheessa joku saattaa olla edelleen epäileväinen itse käsitteen suhteen ja pohtia, että ”Kaikkihan me olemme erilaisia, miksi tästä täytyy tehdä joku numero?” No, tämä väite on aivan totta! Ei ole kahta täysin samanlaista henkilöä, mutta siitähän me emme puhuneetkaan, vaan puhuimme erityisen tuen tarpeesta. Kukaan tuskin on sitä vastaan, että opiskelijalla on oikeus saada enemmän apua tarvitsemassaan asiassa tai enemmän haastetta ollessaan erityisen pärjäävä jossain asiassa?

Tosiasiassa kuitenkin, vaikka kaikki tunnustetaan erilaisiksi ihmisinä, usein jotkut nähdään silti erilaisempina. Se on sitä kun ei istu lähellä normaalijakauman huippua vaan ottaa pohjakosketusta siellä käyrän reunoilla ja on liian monen keskihajonnan päässä keskiarvosta. Tätä ei ole suotavaa sanoa ääneen ja asiaa selitellään monin tavoin pois sen sijaan, että sen olemassaolo myönnettäisiin. Tällaisia poispuhumisen tapoja on esitelty esimerkiksi Anna-Leena Riitaojan väitöskirjassa ”Toiseuksien rakentuminen koulussa” (2013). Kannattaa vilkaista, jollei jo Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssilla tullut tutuksi. Lähtökohtana esittämälleni väitteelle on se, että aina kun määritellään ”me”, määritellään myös muut, ne, toiset. Erityisyys on erityisyyttä vain suhteessa muihin.

kuva x
Erityisyys on kontekstisidonnaista

Toki joku voi tuntea itsensä erilaiseksi aina ja kaikkialla, mutta onko tämä tunne alun perin saanut alkunsa ensin henkilön ulkopuolelta tulleesta viestistä, jonka hän on ajan kuluessa sisäistänyt osaksi itseään? Tavallisella oppilaalla ja erityisoppilaalla on loppupeleissä paljon enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia, jos asiaa katsotaan kokonaisuutena, ei vain rajatusta näkökulmasta. Erityisoppilaan yksi ominaisuus voi silti alkaa määrittää koko ihmistä – sekä muiden silmissä, että hänen omissaan – ja lopulta myös muodostua itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Erityisluokan oppilaille saatetaan esimerkiksi tarjota helpotettua opiskelua kaikissa aineissa, vaikka hänellä olisi alun perin ollut vaikeuksia vain joissain niistä ja toisaalta vahvuuksien tukeminen unohtuu.

Loppuun esimerkki yksilön mahdollisuuksista ja mahdollisuuksien rajoista: Kalpeanaamaiseksi syntynyt henkilö ei tule muuttumaan kahvipavun väriseksi, vaikka kuinka yrittäisi ruskettaa itseään, häntä rajoittavat perintötekijät. Perinnöllisten taipumusten määrittämissä rajoissa hänellä on kuitenkin mahdollisuus muokata itseään ja omalla yrityksellä hän voi saavuttaa cafe latten värin. Tässä vaiheessa mukaan kuvaan astuu ympäristö (yhteiskunnallis-kulttuuris-historiallinen ympäröivä todellisuus). Ympäristö voi mahdollistaa, mutta myös rajoittaa yksilön itsensätoteuttamismahdollisuuksia. Lisäksi ympäristö määrittää miten näitä eri värejä tulkitaan. Nähdäänkö kalpeus puutteena kahvipavun värisessä ympäristössä, vai voiko se mahdollistaa yksilölle – ja sitä kautta myös yhteisölle – jotain uutta, joka huomataan vasta kuin tarkastellaan asiaa eriväristen lasien läpi.