Kasvatussosiologisen näkökulman mukaan koulutuksen funktioita ovat muun muassa sijoittaa ihmiset yhteiskunnallisten asemien hierarkiaan ja luoda työvoimaa yhteiskunnan tarpeisiin. Koulutus on siis omalta osaltaan työn- ja vallanjakoa, jossa yhteiskunnan uudet jäsenet integroidaan osaksi yhteiskuntaa. Koulutuksen kautta ihminen saa kvalifikaation, todistuksen, joka avaa ja sulkee ovia elämänkulussa. Yhteiskunnallisin asemiin valikoituminen on sosiaalisten kerrosten uusintamista: lapsen tulisi valikoitua vähintään vanhempiensa sosiaalisen ryhmän mukaisiin tehtäviin työmarkkinoilla. Tätä kutsutaan yhdeksi koulutuksen piilofunktioksi, missä koulutus ylläpitää yhteiskunnassa vallitsevia sosiaalisia jakoja ja suhteita. Suomi ei enää elää sääty-yhteiskunnassa, mutta onko valikointiprosessi demokratisoituneessa yhteiskunnassa edelleen yhteiskuntarakenteita ylläpitävä mekanismi?
Bourdieun mukaan koulutus luokittelee ihmiset talouden, kulttuurin ja sosiaalisen elämän kentille. Voidaan nähdä, että taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma ovat periytyviä tekijöitä, toisin sanoen korkeassa sosiaalisessa asemassa olevan perheen lapsi perii vähintäänkin kulttuurista ja sosiaalista pääomaa: kielenkäyttö, käyttäytymistavat, ajattelutavat, korkeakulttuurin tuntemuksen ja vanhempien sosiaalisia suhteita. Tietysti alemman sosiaalisen aseman lapsi voi aktiivisella toiminnalla voi pyrkiä hankkimaan näitä pääomia koulutuksen kautta, mutta dominoivassa kulttuurissa ne, jotka eivät ole omaksuneet ”oikeaa” tyyliä, makua, puhetta, tapoja, tai pukeutumistapaa tulevat helposti koulussa luokitelluksi alempiin arvoasemiin – kaikista tasa-arvopyrkimyksistä huolimatta.
Bourdieu näkee, että koulutukseen on rakennettu luokittelujärjestelmä. Tämä luokittelujärjestelmä toteuttaa yhteiskunnallista syrjintää, mistä on usein kyse silloin kun puhutaan ”lahjakkuuseroista” tai ”yksilöllisistä kyvyistä”. Myös tytöiltä ja pojilta edellytetään tietynlaista käyttäytymistä, ja naisia usein sysätäänkin hoiva-alalle ja miehiä teknisille aloille.
Opettajan toiminnan ja vuorovaikutuksen (tiedostamattomat) piirteet antavat viestejä ja vinkkejä oppijalle, jonka pohjalta oppilas kehittää identiteettiään ja motivaatiotaan. On tutkimuksia siitä, miten ne oppilaat, joiden opettaja olettaa menestyvän, menestyvät: opettaja jakaa, usein tiedostamattaan, huomionsa epätasaisesti ja antaa erilaista ohjausta eri oppilaille. Tätä kutsutaan itseään toteuttavaksi ennusteeksi, joita on tarkastellut esimerkiksi 1960- luvulla Kaliforniassa tehty tutkimus. Kokeessa tutkijat testasivat oppilaiden älykkyysosamääriä, jonka jälkeen opettajille kerrottiin, että viidennes oppilaista on erityisen älykkäitä ja annettiin nimilista kyseisistä lupaavista oppilaista. Kahdeksan kuukautta myöhemmin, uudessa mittauksessa, nimilistassa olleet oppilaat olivat parantaneet tuloksiaan muita enemmän. Hauskaa on kuitenkin, että nimet olivat arvottuja: ”lupaavia” oppilaita oli alettu kohdella eri tavalla. Ilmiötä voidaan havainnollistaa myös esimerkillä junioriurheilusta: kun nuorta pidetään lupaavana, annetaan enemmän peliaikaa ja huomiota ja näin kehittyy hyväksi pelaajaksi. Ilmiö on myös todettu monien vähemmistöjen kohdalla, muun muassa afroamerikkalaisten kohdalla Jenkeissä. Lapsen vähäisellä kulttuurisella, sosiaalisella ja taloudellisella pääomalla voi siis olla hyvinkin kauaskantoisia ja epäoikeudenmukaisia seuraamuksia. Opettajan tulisikin pyrkiä olemaan tietoinen toimintansa vääristyneisyydestä ja monitasoisuudesta, sekä yrittää nähdä toimintatapojaan objektiivisesti tämän ilmiön näkökulmasta.
Erilaiset luokittelut, arviot ja diagnoosit ovat itseään toteuttavia ennusteita. Heikosti pärjäävä oppilas kehittää epäonnistumisten ja arvostelun seurauksena negatiivisen minäkäsityksen ja heikon itsetunnon, ja ei löydä paikkaansa koulusta. Diagnoosi on stigma, leima joka seuraa saajaansa kuin varjo. Epäonnistumisten kehä on valmis.
Arvostelu on kuitenkin välttämätön osa koulujärjestelmää, ja opettajan resurssit eivät riitä kaikkien oppilaiden erityistarpeiden huomioimiseen tai oman toiminnan alituiseen tarkkailuun. Olisiko jotain kuitenkin tehtävissä, jotta koulu olisi tasa-arvoisempi instituutio kaikille yhteiskunnan jäsenille? Voisiko kuvaa ideaali-oppilaasta laajentaa? Voisiko koulu motivoida useampaa nuorta kuin nykyhetkessä – miten? Voisiko kehittää vaihtoehtoisia koulutuspolkuja? Vaikka paperilla kaikilla on samat mahdollisuudet, onko lapsen tie työväenluokkaisesta kodista yliopistoon sama kuin keskiluokkaisen akateemisen lapsen tie? Jos lapsi ei sopeudu koulujärjestelmään, onko tämä suoralta kädeltä epänormaali? Erilaisia tapoja oppia on tutkittu paljon psykologiassa, mutta silti tuntuu, että koulu pyrkii enemmän kvalifiointiin kuin todelliseen oppimiseen ja motivoimiseen. Kun koulu välttämättä tuottaa identiteettejä ja lokeroi, tulisi prosessin tapahtua mahdollisen tasapuolisesti.
Kirjoituksessa lähteinä käytetty teosta Koulutussosiologia, Antikainen, Rinne ja Koski
ja Helsingin Sanomien artikkelia Itseä toteuttavista ennusteista: http://www.hs.fi/tiede/a1352096586452
Hei! Mielenkiintoinen teksti teidän ryhmältänne! Sukupuolittunut koulutus jako on kyllä merkittävä katsottaessa esimerkiksi meidän oman tiedekunnan opiskelijoita, joista valta osa on naispuolisia. Yhteiskunta aseman ja koulutuspolun periytyvyydestä olen aika lailla samoilla linjoilla kanssanne, mutta esimerkiksi ympäröivällä kaveripiirillä on usein myös vaikutusta niin asennoitumisesta koulutukseen, kuin siihen millaiseen koulutukseen lapsi/nuori hakeutuu. Toki on totta, että samanlaisista olosuhteista tulevat lapset usein hakeutuvat samoihin porukoihin, joka puolestaan jälleen uusintaa kerrostumista.
Ilmiötä saatettaisiin pystyä vähentämään ottamalla koulussa huomioon erilaiset oppilaat. Tosin aika usein korkeasti koulutetut vanhemmat kannustavat lapsiaan koulunkäynnissä useammin kuin ei niin korkeasti koulutetut vanhemmat.
Hyvä kommentti! Allekirjoitan ajatuksesi aiheesta. Kaveripiirin vaikutusta ei tosiaan pidä vähätellä, eikä myöskään yksilön omia ponnisteluja sosiaalisen, kulttuurisen tai taloudellisen pääoman eteen.
Näen, että jossain määrin ihminen on oman onnensa seppä, mutta toisille vain annetaan enemmän rautaa, jota takoa, toisten joutuessa etsimään ja louhimaan se rauta ensin itse. Uskon, että moni yksilö ei itseään toteuttavien ennusteiden vuoksi koskaan löydä eikä toteuta lähellekään maksimaalista potentiaaliaan.
Hyvin mielenkiintoista. Etenkin HS:n artikkeli oli mukava lisä kertomaan itseään toteuttavista ennusteista. Olen jonkun verran miettinyt tällaista itseään toteuttavaa ennustettavuutta yksilötasolla esimerkiksi juuri negatiivisen attribuutiokehän eli opitun epäonnistumisen kautta (jonka mainitsitkin tässä tekstissä). Aika monet asiat ovat siitä kiinni, miten niihin asennoituu, millä tavalla ne tulkitsee ja miten niissä käyttäytyy – yksilö tavallaan luo siis itse kokoajan ympäristöään. Ihmisen mieli on jännä – se monesti uskoo sen, mitä muu maailma siihen syöttää niin hyvässä kuin huonossakin. Siksi positiivinen palaute elämässä on tärkeää, etenkin koulumaailmassa, jossa asiat pyörivät suoritusten ja uuden oppimisen ympärillä. Itse olen opetellut uskomaan itseeni (enkä varmasti olisi siihen pystynyt ilman tukea antavia ihmisiä), vaikka joskus aiemmin itsetunto on ollut hyvin heikossa – uskon siis, että toisten ihmisten tosissaan ottamisella ja oikeanlaisella tuella voidaan avata lukkoja. Haasteena onkin, miten tämä motivaation ja itsetunnon kohotus saataisi osaksi koulumaailmaa…. Vaikeita juttuja.