Jos rupean miettimään omia tunteitani aiemmissa koulutussiirtymätilanteissa, tämä kuva tiivistää ne aika osuvasti. Koulutuspoluillamme on monenlaisia eri siirtymätilanteita, jolloin meillä on mahdollisuus ohjautua haluamaamme suuntaan, tai vaihtoehtoisesti pudota polulta kokonaan. Näissä tilanteissa meitä kehotetaan keskittymään kouluun entistä enemmän, sillä juuri tuolloin arvosanat merkitsevät ja on meidän tilaisuus näyttää omat kykymme. Tehtävät kasaantuvat ja stressitaso nousee. Monelta varmaan myös unohtuu näissä vaiheissa se, mitä tällä oikeasti halutaan ja numeroihin keskittyminen hämärtää omat tavoitteet koulutukselle ja tulevaisuudelle. Kun jatkuvasti on tunne, ettei mikään aika riitä – missä vaiheessa on tarkoitus pohtia mitä tulevaisuudelta oikeasti haluaa?
Paljon on puhuttu nuorten syrjäytymisestä ja on yleisesti todettu, että koulutukselliset nivelkohdat ovat kriittisimpiä hetkiä syrjäytymisen ehkäisylle. Monenlainen tuki näissä tilanteissa on siis erittäin tärkeää yksilölle ja koko yhteiskunnallemme. Vaikka suuri osa oppilaista siirtyy toiselle asteelle täysin ilman ongelmia, on joukossa monta jotka saattavat pudota matkalta hetkeksi tai kokonaan. Nuoruus on vaativaa aikaa yksilölle ilman koulutuksellisia paineitakin. Kun oma minäkuva rakentuu samalla kun omat kyvyt ja suorituksen ovat jatkuvasi jonkun arvioitavana, on helposti riski menettää usko omiin kykyihin täysin.
N. 5 000 nuorta jää vuosittain ilman toisen asteen opiskelupaikkaa. Näistä 1 500 ei hae lainkaan peruskoulun jälkeen opiskelemaan ja 3 500 ei saa opiskelupaikkaa yhteishaussa. Muita korkeampi riski jäädä toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle on erityistä tukea tarvinneilla ja maahanmuuttajataustaisilla nuorilla.
Opetushallituksen ’Siirtymät sujuviksi – ehyttä koulupolkua rakentamassa’ –katsauksessa kerrotaankin nuoruudesta ja kehitystehtävistä näin;
Nuoruusikään kuuluu useita kehitystehtäviä, joiden keskiössä on kestävän, hierarkkisen, jäsentyneen, totuudenmukaisen ja testattavan minäkäsityksen rakentaminen. Päivittäin nuori prosessoi minäkäsityksensä rakennetta keräämällä kokemuksia, vastaamalla erilaisiin haasteisiin, tekemällä erilaisia valintoja ja päätymällä tiettyihin ratkaisuihin. Aikaisemmat koulukokemukset, tehdyt valinnat, omien mahdollisuuksien arviointi, ulkopuolinen tuki ja kannustus luovat suuntia nuoren toiveille ja tavoitteille.
Koulumaailmassa minäkäsitys sisältää nuoren käsityksiä itsestä oppijana (perusopetuksen oppilaana) ja hänen odotuksiaan onnistua tulevaisuuden opinahjossa (lukion-, ammattikoulun opiskelijana tms.).
Perusopetuksen päättövaiheessa oleva nuori ohjaa omaa elämäänsä tekemällä erilaisia valintoja ja toimimalla niiden mukaisesti. On muistettava, että nuoren elämän ohjaaminen tapahtuu ikäsidonnaisen kehitysympäristön tarjonnan mukaisesti, jolloin yhteiskunta ja kulttuuri asettavat erilaisia haasteita ja rajoituksia nuorten valinnoille.
Peruskoulussa ja toisella asteella tarjottava tuki onkin erittäin tärkeä jokaiselle oppilaalle. Toimivalla opinto-ohjauksella (yhteistyönä muun tukiverkoston kanssa) olisi varmasti potentiaalia turvata oppilaan siirtyminen seuraavalle koulutusasteelle. Oma kokemukseni opinto-ohjauksesta, erityisesti yläasteelta, on kuitenkin todella negatiivinen. Muistan vain sen kuinka sekä minulle että ystävälleni sanottiin, ettei meidän kannata edes hakea haluamiimme lukioihin, sillä niihin on aika vaikea päästä. Haimme kuitenkin – ja pääsimme molemmat. Varmasti kuitenkin tämäntyylinen ”kannustus” on vaikuttanut moniin ja vienyt uskoa omiin kykyihin. Lukion opinto-ohjaus sen sijaan oli mielestäni aika olematon ja muistan olleeni yhteydessä opinto-ohjaajaani vain muutaman kerran halutessani vaihtaa kursseja. Opinto-ohjaajan pelkkä olemassaolo ei varmaankaan estä ketään syrjäytymästä.
Vaikka itse olen siirtynyt asteelta toiselle suhteellisen ongelmitta, voin hyvin ymmärtää kuinka mahdollista olisi ollut toisenlainen koulutuspolku. Olen aina ajatellut, että koulutus on minulle tärkeää, mutta olen myös valinnut pitää kaksi välivuotta myöhemmissä opinnoissani sen vuoksi, että olen halunnut miettiä mitä oikeasti haluan tehdä. Pidin yhden välivuoden lukion jälkeen, sillä tuolloin minulle ei ollut lainkaan selvää mitä haluan tehdä. Tavoitteenani oli tuohon asti vain ylioppilaaksi valmistuminen ja sen jälkeiset haaveet ja toiveet olivat olleet toissijaisia. Välivuoden jälkeen lähdin suorittamaan kandidaatin tutkintoa aineissa, jotka minua olivat aina kiehtoneet. Porhalsin opinnot läpi keskittyen taas jokaiseen yksittäiseen kurssiin ja kokeeseen miettimättä sen enempää mitä tällä kaikella tulen tekemään. Kolmen vuoden jälkeen paperit kädessäni totesin, että vaikka olin todella pitänyt opinnoistani, en kuitenkaan halua työskennellä tuolla alalla. Joten oli toisen välivuoteni aika ennen kuin löysin (toivottavasti) oman alani.
Ideaalista varmaan olisi, että me kaikki kulkisimme suoraa reittiä peruskoulusta omiin unelma-ammatteihimme vaatimatta tukea. Useimmilla kuitenkin polku on hieman mutkikkaampi.
Minua kiinnostaisikin tietää teidän omia kokemuksianne opiskelun nivelvaiheista, sen tuomista paineista ja mahdollisesta tuesta. Miten olette itse kokeneet siirtymätilanteet? Tarjotaanko tukea ja ohjausta riittävästi vai jätetäänkö yksilö omilleen?
Lähteet:
oph.fi/download/47165_siirtymat.pdf
web.eduskunta.fi/dman/Document.phx/~public/Tarkastusvaliokunta/mietint%F6_nuortensyrj%E4ytyminen_2014?folderId=~public%2FTarkastusvaliokunta&cmd=download