Jos rupean miettimään omia tunteitani aiemmissa koulutussiirtymätilanteissa, tämä kuva tiivistää ne aika osuvasti. Koulutuspoluillamme on monenlaisia eri siirtymätilanteita, jolloin meillä on mahdollisuus ohjautua haluamaamme suuntaan, tai vaihtoehtoisesti pudota polulta kokonaan. Näissä tilanteissa meitä kehotetaan keskittymään kouluun entistä enemmän, sillä juuri tuolloin arvosanat merkitsevät ja on meidän tilaisuus näyttää omat kykymme. Tehtävät kasaantuvat ja stressitaso nousee. Monelta varmaan myös unohtuu näissä vaiheissa se, mitä tällä oikeasti halutaan ja numeroihin keskittyminen hämärtää omat tavoitteet koulutukselle ja tulevaisuudelle. Kun jatkuvasti on tunne, ettei mikään aika riitä – missä vaiheessa on tarkoitus pohtia mitä tulevaisuudelta oikeasti haluaa?
Paljon on puhuttu nuorten syrjäytymisestä ja on yleisesti todettu, että koulutukselliset nivelkohdat ovat kriittisimpiä hetkiä syrjäytymisen ehkäisylle. Monenlainen tuki näissä tilanteissa on siis erittäin tärkeää yksilölle ja koko yhteiskunnallemme. Vaikka suuri osa oppilaista siirtyy toiselle asteelle täysin ilman ongelmia, on joukossa monta jotka saattavat pudota matkalta hetkeksi tai kokonaan. Nuoruus on vaativaa aikaa yksilölle ilman koulutuksellisia paineitakin. Kun oma minäkuva rakentuu samalla kun omat kyvyt ja suorituksen ovat jatkuvasi jonkun arvioitavana, on helposti riski menettää usko omiin kykyihin täysin.
N. 5 000 nuorta jää vuosittain ilman toisen asteen opiskelupaikkaa. Näistä 1 500 ei hae lainkaan peruskoulun jälkeen opiskelemaan ja 3 500 ei saa opiskelupaikkaa yhteishaussa. Muita korkeampi riski jäädä toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle on erityistä tukea tarvinneilla ja maahanmuuttajataustaisilla nuorilla.
Opetushallituksen ’Siirtymät sujuviksi – ehyttä koulupolkua rakentamassa’ –katsauksessa kerrotaankin nuoruudesta ja kehitystehtävistä näin;
Nuoruusikään kuuluu useita kehitystehtäviä, joiden keskiössä on kestävän, hierarkkisen, jäsentyneen, totuudenmukaisen ja testattavan minäkäsityksen rakentaminen. Päivittäin nuori prosessoi minäkäsityksensä rakennetta keräämällä kokemuksia, vastaamalla erilaisiin haasteisiin, tekemällä erilaisia valintoja ja päätymällä tiettyihin ratkaisuihin. Aikaisemmat koulukokemukset, tehdyt valinnat, omien mahdollisuuksien arviointi, ulkopuolinen tuki ja kannustus luovat suuntia nuoren toiveille ja tavoitteille.
Koulumaailmassa minäkäsitys sisältää nuoren käsityksiä itsestä oppijana (perusopetuksen oppilaana) ja hänen odotuksiaan onnistua tulevaisuuden opinahjossa (lukion-, ammattikoulun opiskelijana tms.).
Perusopetuksen päättövaiheessa oleva nuori ohjaa omaa elämäänsä tekemällä erilaisia valintoja ja toimimalla niiden mukaisesti. On muistettava, että nuoren elämän ohjaaminen tapahtuu ikäsidonnaisen kehitysympäristön tarjonnan mukaisesti, jolloin yhteiskunta ja kulttuuri asettavat erilaisia haasteita ja rajoituksia nuorten valinnoille.
Peruskoulussa ja toisella asteella tarjottava tuki onkin erittäin tärkeä jokaiselle oppilaalle. Toimivalla opinto-ohjauksella (yhteistyönä muun tukiverkoston kanssa) olisi varmasti potentiaalia turvata oppilaan siirtyminen seuraavalle koulutusasteelle. Oma kokemukseni opinto-ohjauksesta, erityisesti yläasteelta, on kuitenkin todella negatiivinen. Muistan vain sen kuinka sekä minulle että ystävälleni sanottiin, ettei meidän kannata edes hakea haluamiimme lukioihin, sillä niihin on aika vaikea päästä. Haimme kuitenkin – ja pääsimme molemmat. Varmasti kuitenkin tämäntyylinen ”kannustus” on vaikuttanut moniin ja vienyt uskoa omiin kykyihin. Lukion opinto-ohjaus sen sijaan oli mielestäni aika olematon ja muistan olleeni yhteydessä opinto-ohjaajaani vain muutaman kerran halutessani vaihtaa kursseja. Opinto-ohjaajan pelkkä olemassaolo ei varmaankaan estä ketään syrjäytymästä.
Vaikka itse olen siirtynyt asteelta toiselle suhteellisen ongelmitta, voin hyvin ymmärtää kuinka mahdollista olisi ollut toisenlainen koulutuspolku. Olen aina ajatellut, että koulutus on minulle tärkeää, mutta olen myös valinnut pitää kaksi välivuotta myöhemmissä opinnoissani sen vuoksi, että olen halunnut miettiä mitä oikeasti haluan tehdä. Pidin yhden välivuoden lukion jälkeen, sillä tuolloin minulle ei ollut lainkaan selvää mitä haluan tehdä. Tavoitteenani oli tuohon asti vain ylioppilaaksi valmistuminen ja sen jälkeiset haaveet ja toiveet olivat olleet toissijaisia. Välivuoden jälkeen lähdin suorittamaan kandidaatin tutkintoa aineissa, jotka minua olivat aina kiehtoneet. Porhalsin opinnot läpi keskittyen taas jokaiseen yksittäiseen kurssiin ja kokeeseen miettimättä sen enempää mitä tällä kaikella tulen tekemään. Kolmen vuoden jälkeen paperit kädessäni totesin, että vaikka olin todella pitänyt opinnoistani, en kuitenkaan halua työskennellä tuolla alalla. Joten oli toisen välivuoteni aika ennen kuin löysin (toivottavasti) oman alani.
Ideaalista varmaan olisi, että me kaikki kulkisimme suoraa reittiä peruskoulusta omiin unelma-ammatteihimme vaatimatta tukea. Useimmilla kuitenkin polku on hieman mutkikkaampi.
Minua kiinnostaisikin tietää teidän omia kokemuksianne opiskelun nivelvaiheista, sen tuomista paineista ja mahdollisesta tuesta. Miten olette itse kokeneet siirtymätilanteet? Tarjotaanko tukea ja ohjausta riittävästi vai jätetäänkö yksilö omilleen?
Lähteet:
oph.fi/download/47165_siirtymat.pdf
web.eduskunta.fi/dman/Document.phx/~public/Tarkastusvaliokunta/mietint%F6_nuortensyrj%E4ytyminen_2014?folderId=~public%2FTarkastusvaliokunta&cmd=download
Jälleen mielenkiintoinen aihe!
Olen useasti miettinyt, kuinka omaan uraan olisi voitu vaikuttaa opinto-ohjauksella. Lukiossani painotettiin vain selkeisiin yliopiston aloihin, kuten oikeustieteelliseen. Pääpainopiste oli kuitenkin AMK-aloissa. Tähän vaikuttaa varmasti se, että kävin lukion Itä-Suomessa. Näin ollen hain itsekin lukiosta suoraan AMK:hon, mutta se ei tuntunut vaativuustasolta tai alalta oikealle vaihtoehdolle. Oman alani löysin sattumalla surffailun tuloksena.
Lukiolaiset ovat usein epätietoisia, mitä aikovat seuraavaksi tehdä. Siksi uskon, että moni hyötyisi jo pelkästään eri tiedekuntien esittelystä. Moni tietää millaista lääkärin työ on, mutta moniko osaa selittää, mitä hyötyä on agroteknologiasta tai seismologiasta.
Tiivistetysti: lukiot, panostakaa opinto-ohjaukseen ja alojen esittelyyn!
Ajatuksia herättävä kirjoitus!
Päätös tulla opiskelemaan juuri kasvatustieteitä oli pitkän (välillä jopa mahdottoman) mietinnän tulos. Lukion jälkeen minulla ei ollut aavistustakaan mitä haluaisin opiskella. Koin kuitenkin paineita mennä “edes jonnekin” opiskelemaan, jonka tuloksena opiskelupaikat eivät todellisuudessa edes kiinnostaneet. Lukioaikoina opinto-ohjaus oli olematonta, mutta sekin vähä mitä saimme, oli hyvin amk-painotteista. Syy tälle voi olla myös se, että olen kotoisin paikkakunnalta, jossa ei ole kuin ammattikorkeakoulu. Olin myös aina elänyt ajatuksesa, ettei yliopistion voi päästä kuin hyvällä todistuksella. Tämäkin on asia, jonka jo opo olisi voinut korjata, mutta hän oli vahvasti sitä mieltä että amk on ainoa oikea “minulaisilleni”.
En kokenut ammattikorkean tarjoavan minua kiinnostavia opintoja, eikä todistukseni ollut niin hyvä, että sillä olisi yliopistoon haettu. Tämä ajattelumalli oli osasyy sille, että pidin kolmen vuoden välivuoden.
Se, että päädyin yliopistoon on ainoastaan oman googlettelun tulosta. Olisin toivonut lukioaikoina enemmän konkreettisia esimerkkejä eri yliopistoista ja niiden tarjoamista opinnoista. Olisi ollut myös hienoa saada enemmän tukea jatko-opintoihin. Toisaalta olen myös eriitäin tyytyväinen välivuosiinikin, jotka opettivat minua taas muilla tavoin.
Todella tärkeä aihe! Kaikki opinto-ohjaukseen liittyvät ajatukset ja kommentit osuvat naulan kantaan. Mielestäni opinto-ohjaukseen tulisi panostaa jo ennen lukiota, sillä yläasteen lopussa nuoren tulee valita, mihin toisen asteen koulutukseen hän siirtyy. Myös ihan vain sellaisen yleisen pohdiskelun herättely siihen liittyen, mitä nuori haluaisi “isona” tehdä, olisi mielestäni tärkeää jo yläasteella.
Omat kokemukseni opinto-ohjauksesta ovat myös aika heikkoja. En edes muista käyneeni opinto-ohjaajalla kuin kerran yläasteella ja kerran lukiossa, ja mielestäni tapaamiset olivat sitä luokkaa, että niistä ei jäänyt yhtikäs mitään käteen. Mielestäni opinto-ohjaajan tapaamisia pitäisi olla useita sekä yläasteen, että lukion aikana, jolloin opinto-ohjaajan ja oppilaan välille voisi syntyä tietynlainen vuorovaikutussuhde, joka osaltaan ehkä auttaisi nuorta paremmin löytämään oma tiensä. Opinto-ohjaajan tehtävänä tulisi olla paitsi sopivien ammattien ja koulutusalojen esittely, myös kannustaminen ja nuoren itsetunnon vahvistaminen, eikä ainakaan tuollainen lyttääminen, mitä Katariina ja Henriikka ovat kokeneet. 🙁
En itse muista, että meidän lukiossamme olisi ollut mitään tiedekunta-esittelyitä. Niistä olisi varmasti hyötyä monelle.
Oma epätietoisuutemme ja opinto-ohjaajien osaamattomuus vaikuttavat koulutuspolkumme muodostumiseen merkittävästi. Itse olen keski-ikäinen, eikä minulle vieläkään ole selvinnyt, mikä on unelma-amattini. Olen lähinnä ajautunut erinäisiin opinahjoihin opiskelemaan ilman varsinaista selkeää päämäärää. Yläkoulun ja lukion ja miksei ammattikoulujenkin opinto-ohjaajien työn tärkeyttä pitäisi korostaa, ja näihin työtehtäviin olisi syytä palkata nuorista aidosti kiinnostuneita ihmisiä. Ehkä vielä tätäkin tärkeämpää olisi se, että meillä olisi valtakunnassa viranomaistaho, joka kykenisi aukottomasti kertomaan kaikista maan mahdollisista koulutusmahdollisuuksista. Silloin jokainen yksilö voisi saada tasokasta,luotettavaa ja henkilökohtaista ohjausta oman koulutuspolkunsa rakentamiseen, ja turhilta välivuosilta ja väliinputoamisilta vältyttäisiin. Olisin kiitollinen, jos osaava ammattilainen kartoittaisi kaikki minulle sopivat suomalaiset maisteriohjelmat. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten pyrin taidelukioon Helsinkiin. Asuin tällöin Kuusankoskella. Työnvoimaviranoimainen ei osannut kertoa, että kyseiseen lukioon ei pääse ilman suosituksia. Loistava peruskoulun päättätodistukseni ei siis yksin riittänyt, ja en saanut opiskelupaikkaa. Suositukset olisivat olleet puhelinsoiton päässä.
Omat kokemukseni koulutuksen nivelvaiheista ovat olleet päinvastaisia. Olin sekä yläasteen että lukion samassa koulussa. Meitä kannustettiin koulussamme haastamaan itsemme ja tähtäämään korkealle. Niinpä lukio tuntui luontevalta vaihtoehdolta peruskoulun jälkeen, etenkin kun opinto-ohjaajani oli kannustanut siihen. Lukiossa meillä vieraili paljon opiskelijoita eri yliopistoista kertomassa omasta alastaan. Lukion aikana kävimme myös Helsingin ja Tampereen yliopiston tiedekunnissa tutustumassa ja Studia-messuilla. Lukion opinto-ohjaajamme oli todella kannustava, mutta myös kovin yksioikoinen. Hän esimerkiksi ehdotti minulle vain todistuksen numeroita katsomalla psykologian opiskelua. Abivuoden viimeisessä opinto-ohjaajan tapaamisessa oponi kuitenkin vinkkasi myös kasvatustieteistä. Se tuntui heti oikealta vaihtoehdolta. Ennen tuota tapaamista en edes tiennyt yleisen ja aikuiskasvatustieteen olemassaolosta, joten voin vain kiittää opoani sen vinkkaamisesta.
On todella surullista, että kaikki eivät ole saaneet/saa kokea samanlaista kannustavaa opinto-ohjausta. Mielestäni kaikilla pitäisi olla ehdottomasti tasa-arvoinen mahdollisuus saada infoa eri aloista ja oikeus kannustavaan ohjaukseen. Ei ole reilua, että joissakin yläkouluissa ei kannusteta menemään lukioon eikä joissakin lukioissa yliopistoon, vaikka oppilaassa olisi potentiaalia. Koulujen ja kuntien välinen epätasa-arvoisuus on ehdottomasti kitkettävä, jotta estettäisiin monien nuorten syrjäytyminen. Kyse on nimittäin vakavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Hyvä opinto-ohjaus olisi yksi tärkeä avain ongelman ratkaisuun.
Peppiina/Teknologia kouluissa
Hyvä, henkilökohtainen kirjoitus, kiitos! Yliopistossa olisi tärkeää olla runsaasti enemmän ura ohjausta, välillä tuntuu että se käytännön puoli jää niin löyhästi, ja mitä enemmän opiskelee, sitä vähemmän tietää mitä haluaa tehdä. On lohduttavaa kuulla muiden kokemuksia aiheesta!