Satavuotiaita bongaamaan

|

Kevät tuo mukanaan muuttolinnut. Tänä vuonna bongaan vain satavuotiaita yksilöitä. Ensimmäisen merkintäni sain, kun juhlin satavuotiasta setääni.

Jälkeläisten lisäksi paikalla oli pappi, joka hävisi tässä lajissa Kelan paikallisjohtajalle. Kun Kelan johtaja oli ollut työnsä puolesta onnittelemassa jo neljättä satavuotiasta, pappi oli ollut paikalla ensi kertaa.

Ei ole mitään mieltä tavoitella sadan vuoden ikää, jos terveys ja muisti reistailevat. Näiden juhlien sankari kuitenkin liikkui ketterästi ja muisti asioita liiankin hyvin.

Afrikan eläinten kuvia

Jouluna 1915 pukki oli tuonut hänelle pahvisen kuvakirjan, joka kertoi Afrikan eläimistä. Joulun jälkeen äiti pyysi kolmivuotiaalta kirjaa takaisin. Joulupukki toi saman teoksen taas seuraavana jouluna ja vielä sitä seuraavana. Vuoden 1918 jouluna paketista ei enää löytynyt tuttua kirjaa. Kansalaissodan aikana punikit olivat korjanneet sen talteen.

Yli 80-vuotiaat itsemurhaajat

Japanilaiset ja ranskalaiset elävät pisimpään. Useimmat satavuotiaat syövät kasvispainotteista, ravitsevaa ja vähäkalorista ruokaa. Niin myös setäni, joka kasvattaa perunansa ja tomaattinsa itse.

Teema esitti helmikuussa tiededokumentin Me satavuotiaat. Tutkija paljasti, että yli 80-vuotiaat tekevät Ranskassa nykyisin eniten itsemurhia. Vanheneminen ei onnistu, jos vanhuksesta tuntuu, ettei hänestä ole mitään hyötyä yhteiskunnalle, hän totesi.

Elämästä voi tulla merkityksellistä opiskelemalla.

Kun juhlapuhujat setäni luona pohtivat pitkän iän salaisuutta, kukaan ei sanonut ääneen jatkuvaa opiskelua. Ehkä se ei vain tullut mieleen. Satavuotias kun avaa päivittäin tietokoneen ja tarkistaa pörssikurssit.

Ansa Aarnio 

 

 

Työnantajan kannattaa panostaa työntekijään, työntekijän itseensä

|

Todiste siitä, että kuka tahansa voi (useiden opettajien päinvastaisista väitteistä huolimatta) oppia käyttämään tietotekniikkaa. Kuvan on ottanut Iiris 3v.

Lähdin kouluttautumaan lähinnä sattumalta. Joitakin vuosia sitten silloinen esimies kyseli halukkaita uuden sähköisen oppimisalustan pääkäyttäjäkoulutukseen. Ilmoittauduin, tietämättä varsinaisesti mitä sähköisellä oppimisalustalla käytännössä tarkoitetaan, koska… no.

Viisi vuotta valmistumisen jälkeen opettajan ammatti oli sinänsä haastava ja ihmisten kanssa työskennellessä päivät riittävän vaihtelevia. Kuitenkin oma opetus tuntui jollain tasolla saman kaavan toistamiselta. Työvuosien myötä kertynyt ammattitaito mahdollisti oppituntien pitämisen tarvittaessa vaikka valmistelematta. Uusia ideoita olen aina ollut valmis kokeilemaan, mutta isossakin koulussa ideoiden vaihtaminen tapahtuu melko pienen porukan kesken eikä työyhteisö kaikissa kouluissa ole innovatiivinen tai kannusta yrittämään uutta.

Seuraava tilaisuus työssä kehittymiseen tuli, kun Vantaan kaupunki etsi opettajia monimutkaiselta kuulostavaan hommaan. Haussa oli alueellinen verkkopedagoginen tukihenkilö. Hain ja tulin valituksi yhdeksi kuudesta ”verkkopedosta” (sanan voi kukin taivuttaa haluamallaan tavalla). Hakupäätöstä en ole katunut. Alueellisen tukihenkilön tehtävänä on järjestää koulutuksia ja tukea alueensa opettajille. Tämän mahdollistamiseksi on kuitenkin itse kouluttauduttava jatkuvasti, koska verkko-opetuksen kentällä tapahtuu ja pysyvää on vain jatkuva muutos. Edellisen vuoden aikana olen saanut enemmän ja mielekkäämpää koulutusta kuin sitä edeltävien 7 työvuoden aikana yhteensä.

Tunnen olevani juuri tässä suhteessa erityisen etuoikeutettu työntekijä Vantaan koulujen opettajien joukossa. Kaupunki panostaa tukihenkilöiden koulutukseen, itse saan koulutuspäiviltä normaalin palkkani ja sijaisten palkat maksetaan koulun budjetin ulkopuolelta. Rehtorikin on syystä tyytyväinen, taloon saadaan osaamista, mutta koulutuksen kulut korvataan koululle. Verkostoituminen oman koulun ja kunnan ulkopuolelle on antanut paljon jo pelkästään uusien ideoiden muodossa. Tunnen kehittyväni työssäni. Liike on tärkeää, joskin myös päämäärä. Oma työmotivaationi on kohentunut, olen Elinkeinoelämän Valtuuskunnan ihannetyöntekijä: innovatiivinen ja kehityshakuinen.

Blogitekstin kirjoittaminen on eräänlaista ulkoistettua ajattelemista. Näitä koulutusajatuksia blogialustalle kehitellessä aloin enemmän ja enemmän pohtia sitä, miksi ihmeessä minun oikeastaan pitää olla etuoikeutettu työssä oppimisen ja kouluttautumisen suhteen. Omien kokemusteni valossa kouluttautuminen on mitä kannattavin veto. Ehkä resursseja ei ole esmierkiksi perusopetuksen puolella kaikkien kouluttamiseen ihan näin aktiivisesti, mutta selvästi työnantajan kannattaisi panostaa työntekijoiden mielekkääksi kokemien koulutusten mahdollistamiseen sekä kustantaa ne. Työntekijöiden kannattaisi näihin koulutuksiin hakeutua ja panostaa itseensä. Ihan oman motivaationsa ja työn mielekkyyden vuosi.

Koulun penkki – tuo innostukseni alkulähde

|

Se toimii aina ja varmasti. Innostus pulppuaa jo koulutuspäivän aamussa. Aikaisessa herätyksessä (en ole edes aamuihminen), rautatieaseman aamuruuhkassa ja viimeistään siinä, kun luokka täyttyy uusista ihmisistä.

On tullut aika poistua omasta työhuoneesta. Katkaista arjen rutiinit ja täyttää pää tuoreilla ajatuksilla, jotka lähtevät niin nopeaan juoksuun, ettei kynä meinaa pysyä perässä.

Olen ollut onnekas ja saanut tielleni esimiehiä, jotka suhtautuvat kouluttautumiseen positiivisesti. Korko, jonka se maksaa takaisin on korkeinta laatuaan. Voisi melkein sanoa, että takaisin töihin palaa tupla määrä työntekijöitä, tai ainakin ideoita kahden edestä.

No kuinka kauan vaikutus sitten kestää? Loppuelämän. Vaikka koulutus olisi vain yhden päivän kestoinen, tulee se sieltä vaikuttamaan ajatuksiin vielä pitkään. Korvaamattomia ovat myös ne kontaktit ja verkostot, joita näissä tilaisuuksissa aina syntyy.

Mitä se sitten ottaa – aikaa ja panostusta? Hetkellisesti kyllä. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kokeilemaan. Mitä voit menettää? Paljon saat.

Niille, jotka innostava idea
on saanut syttymään,
ja jotka omistautuvat sille
ja antavat sen hallita ajatuksiaan,
avautuvat uudet maailmat.
Niin kauan kuin riittää innostusta,
riittää erilaisia mahdollisuuksiakin.
– Norman Vincent Peale

 

Tahatonta opiskelua

|

Elinikäinen oppiminen on käsite, joka on vielä helppo ymmärtää. Entä elinikäinen opiskelu sitten? Tätä olen parin viime päivän ajan miettinyt. Mikä oikein on opiskelua? Kursseilla käyminen on selkeästi opiskelua, mutta miten vaikkapa sanomalehden lukeminen siten, että etsii samalla – tahtomattaankin – työhön sopivaa materiaalia. Onko se opiskelua? Tai jos luen Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmän vinkkejä Facebookissa, voinko ajatella sen opiskeluksi? Jokainen kyllä opiskelee jatkuvasti tahtomattaankin; saa siitä opintopisteitä tai ei.

Tammikuusta 2011 olen toiminut Vantaalla alueellisena verkkopedagogiikan tukihenkilönä. Yhteensä meitä on kuusi jollain tavalla tekniikkaorientoitunutta opettajaa eri luokka-asteilta. Opettajan työn ohessa käytämme yhden päivän viikossa alueen koulujen opettajien tukemiseen. Olemme osallistuneet erilaisiin koulutuksiin, mm. Palmenian järjestämiin. Näistä on herunut jopa opintopisteitä CV:n kartuttamiseksi. Opittuja tietoja sitten välitämme alueemme opettajille monin eri tavoin.

Kursseja enemmän olen kuitenkin varmaan opiskellut ihan ilman opintopistepalkkiota. Hieno termi voisi olla non-formaali opiskelu? Työssä kun on kierrellyt eri kouluissa auttamassa opettajia, on joka kerta saanut itsekin jonkin vinkin tai ajatuksen omankin ammattitaidon kehittämiseen. Keskustelut kollegoiden kanssa ovat myös olleet antoisia. Näitäkin enemmän tunnen kehittyneeni suunnitellessani koulutuksia ja itse tekemällä, yrittämällä ja erehtymällä.

Aikuisopiskelun suurin motivaattori on ehdottomasti opitun suora linkitys työelämään. Kokeilin pari vuotta sitten ranskan-opintoja työväenopiston kursseilla. Opiskelu kuitenkin tuntui jotenkin ylimääräiseltä, joten se jäi. Tvt:n opetuskäytön opit voin ottaa käyttöön työssäni opettajana vaikka heti seuraavana päivänä, ja muille opettajille tiedon jakaminen motivoi myös pitämään yllä ammattitaitoa sekä kehittymään entisestään.

Olen melko nuori opettaja ja jo opinnoissa tutustuin tvt:n eri sovelluksiin (mm. KOO-KIT-opinnot Jyväskylän yliopistossa). Tästä huolimatta tuntuu, että paljon on oppimatta. Valmistumisen jälkeen parin vuoden tauko jätti pienen tyhjiön, jota nyt yritän täyttää. Täytyy vain pitää kaikki aistit avoimina uusille vimpaimille ja kokeilla rohkeasti. Ja kaikkeahan ei tarvitse oppia – ainakaan heti.

 

Diplomaateista tuli ruumiita

|

 

Työikäisiä patistetaan jatkuvaan opiskeluun. Sitä kutsutaan elinikäiseksi oppimiseksi. Termi kuulostaa yhtä vastenmieliseltä kuin puhe eläkeiän nostamisesta.

Elinikäinen oppiminen alkaa ennen kouluikää ja jatkuu koko eliniän. Se on kuin linnatuomio.

Vain poliitikko voi puhua oppimisesta kuin makkarapötköstä. Tai metritavarasta. Tuskin ehdit iloita kutomastasi matosta, kun jo uusi säkki matonkuteita odottaa tekijää.

Ei se niin mene! Into opiskella lähtee ihmisestä itsestään, etenkin työn ohessa opiskelevilla aikuisilla. Kaikki tuntemani aikuisopiskelijat ovat vahvasti motivoituneita.

Oppiminen itsessään tuottaa nautintoa ja yhdessä opiskelu on vielä tuplasti hauskempaa.

Jos tavoitteena on elinikäinen oppiminen, silloin ihmiset pitää koukuttaa opiskeluun. Siihen luulisi löytyvän keinoja.

Erilaiset asiat kiehtovat meitä eri elämänvaiheissa. Erästä ystävääni kiinnostaa tällä hetkellä latinan kieli, sillä se on avain kasvien tieteellisiin nimiin ja luokitteluun. Näin puutarhanhoidosta saa vielä enemmän iloa.

Usein yksi kurssi johtaa toiseen. Parikymppisenä vietin iltojani Helsingin työväenopiston taidehistorian ja englannin kielen kursseilla. Seuraavana syksynä jatkoin taidehistoriaa yliopistossa.

Erinäisten kielikurssien jälkeen olen taas lähtöpisteessä: opiskelen englantia. Tunneilla on mukava käydä. Ryhmä on rento ja opettajamme hauska, siksi asiat jäävät helposti mieleen. Viime kerralla natiivi opettajamme kertoi anekdootin presidenttimme ääntämisestä. Puhutellessaan diplomaatteja Sauli Niinistö oli ääntänyt yhden sanan väärin, jolloin diplomaattikunta (diplomatic corps) muuttui kuolleeksi ruumiiksi (corpse).

Ansa Aarnio