Statuskuluttamattajättämistä?

Statussymboli kuvaa omistajansa vaurautta ja yhteiskunnallista asemaa. Kun kulutustuotteet muuttuvat ajan mittaan ylellisistä arkipäiväisiksi, aletaan etsiä uusia ylellisyystuotteita ostettavaksi. Tähän liittyy yhä lisääntyvän kuluttamisen perustelu, vaikka perustarpeemme eivät tosiasiassa muutu tai lisäänny. Statussymbolit ovatkin muuttuneet pesukoneesta ja televisiosta minkkiturkin kautta kaukomatkoihin. Tänään Helsingin Sanomat listasi 2010-luvun statussymboleiksi tillilihan ja ylimääräisen vapaapäivän.

Statuskuluttaminen kuvaa keskiluokan halua kohota eliittiin kuluttamalla luksustuotteisiin ja osoittamalla näin omaa varallisuuttaan. Statuskuluttamiseen liittyy myös turhuus. Uima-allas omalla takapihalla ei ole välttämättömyys, kuten ei myöskään samppanja tai joogaloma Thaimaahan. Kerskakulutukseen on Suomessa aina suhtauduttu varauksella. Hyvätuloisuus saa näkyä, mutta ei liikaa.

Kuva: Earth Day Pictures

Taloussanomat uutisoi jo muutama vuosi takaperin, että vapaaehtoinen hidastaminen on statussymbolina syrjäyttänyt maasturin ja golfin. Samaan aikaan ryhdyttiin puhumaan vapaa-ajan arvostuksen lisääntymisestä ja degrowthista. Todettiin, että jatkuva kuluttaminen ei kannata. Tämä on kuitenkin ristiriidassa statussymboleiden turhuuden kanssa. Kun työelämä on muuttunut yhä hektisemmäksi ja työuupumus on yhä yleisempää yhä nuoremmilla, on hidastaminen enemmän tarpeellista kuin luksusta. Nostaako vuorotteluvapaa ketään luokka-asteikolla ylöspäin?

Syömiseen statuskuluttaminen liittyy ainakin osittain. Luomun ja Reilun kaupan tuotteiden ostaminen ei ole välttämätöntä, vaan ekomyymälöissä asioimalla itsestä luodaan kuvaa ”vastuullisena, epäitsekkäänä, varakkaana tai trendikkäänä kuluttajana”.   Harri Luomala Vaasan yliopistosta kutsuu luomun ostamista ”ideologiseksi statuskuluttamiseksi”.  Toki monet perustelevat luomun ostamista ympäristö- ja eettisillä syillä statuksen tavoittelun sijaan. Samppanja ei koskaan ole ollut välttämätöntä eikä siitä koskaan sellaista tule. Siksi se onkin säilyttänyt statussymbolin arvonsa.

Tavallaan tillilihan nostaminen statussymboleiden joukkoon kääntää statuskuluttamisen takaisin kohti 1950-lukua: statusta haetaan kuokkimalla omalla kasvimaalla, syömällä lähiruokaa ja ompelemalla itse omat vaatteet. Samppanjan lisäksi avaruuslennot sentään pitävät yllä perinteisten statussymboleiden mainetta.

Entä mitkä ovat minun statussymboleitani? Selkein lienee taide. Vaikka uutta taideteosta voi maksaa muutaman kympin kuukausierissä, on se silti selkeästi luksuskulutusta. Ostan myös luomua, liikun polkupyörällä (joka on vanha Helkama, ei Pelago eikä edes Jopo) ja hankin vaatteeni käytettynä milloin mistäkin. Näitä en kuitenkaan osaa mieltää statuskuluttamiseksi. Pyrin elämään kestävästi, koska olen huolissani ympäristöstä ja tunnen kuluttamisesta huonoa omaatuntoa. En myöskään pyri tällaisella kulutuskäyttäytymisellä erottautumaan lähipiirissäni tai nostamaan omaa statustani suhteessa muihin. Haluan olla vastuullinen kuluttaja, en statuskuluttaja.

Kuitenkin mummon kattolamppu tai vaatelainaamon käyttö ovat myös statussymboleita. Ne kuvaavat omaa arvomaailmaamme ja vastuullisuutta, joka tekee meistä parempia ihmisiä suhteessa muihin, vaikka varsinaisesti isotuloisempia emme olisikaan. Voiko kuluttamisen vähentäminen tai kuluttamatta jättäminen siis olla statuskuluttamista? Korvaako itse kasvatetun pinaatin Instagramaaminen materiaalisen osoituksen paremmuudesta, itse statusobjektin? Onko käytettynä ostettu Marimekko samanlainen symboli kuin uutena ostettu Marimekko? Ympäristön kannaltahan yksinkertaistaminen ja hidastaminen eivät ole lainkaan huonoja asioita, kunhan muistetaan, että vielä niillä ei planeettaa pelasteta. Voiko huoli ympäristöstä olla statussymboli?

(Tällä viikolla vietetään muuten nuukuusviikkoa. Viikonlopun aikana Kaapelitehtaalla Kierrätystehdas.)