Household-level transition methodology towards sustainable material footprints – summary of the article

This post is a summary of my recent article, which is published online at the Journal of Cleaner Production (Laakso, S., Lettenmeier, M., Household-level transition methodology towards sustainable material footprints, Journal of Cleaner Production (2015), http://dx.doi.org/10.1016/j.jclepro.2015.03.009).  The actual article contains all the references omitted here for readability. 

As we all know, the use of natural resources has been growing for decades and —under the business-as-usual conditions — it’s expected to keep rising. As a result of this growing use, resource availability has declined dramatically.

To use natural resources sustainably, we must use fewer resources more efficiently. The sustainable level of natural resource use has been estimated at around eight tonnes of material resources per person per year. In Finland this would mean five-fold reduction compared to the present level of resource use (40 tonnes per person per year). So far, however, attempts to encourage sustainable consumption have not advanced significantly and household consumption continues to grow. This failure is due mostly to simplistic behavioral assumptions that overlook the socio-cultural aspects of daily practices. Existing infrastructure and prevailing services determine a basic level of resource use that exceeds sustainability limits even among minimum income receivers in an industrialized country such as Finland.

In our study, we develop a transition-based methodology for studying how the use of natural resources can be reduced to more sustainable level. The methodology follows the steps for transition management proposed by Loorbach (2007) and Loorbach and Rotmans (2006, 2010), and shifts the approach to household-level. The main steps of the methodology are:

1) assessing the problem by calculating material resource use (or material footprints) for participating households,
2) developing household-specific visions in the form of roadmaps,
3) having participating households conduct experiments, and
4) learning and upscaling together with different stakeholders.

In other words, our study covers the entire Transition-Enabling Cycle of Schneidewind and Scheck (2012):

Näyttökuva 2015-3-24 kello 18.28.03

 

 

 

 

 

 

 

 

We applied the methodology the first time in Jyväskylä, Finland in 2014 in the ‘Future Household’ project coordinated by the Finnish Innovation Fund Sitra. The project started in spring 2014 with interviews, continued in autumn with measurement period and experiment period and ended with interviews in November.

A central part of the project was a workshop in which participants co-created ideas for reducing their natural resource use on the basis of their material footprint results from the measurement period. The workshop applied backcasting as a method: the sustainable eight tonnes level consumption target was set at 2050, and 2030 was chosen as the halfway point from the present to a sustainable level. The households developed ways to reduce their material footprints through both behavioral and systemic changes. On the basis of these ideas, each household created a roadmap detailing measures and pathways towards halving their material resource use — and then they tested these ideas in practice during the one-month experiment period. These experiments varied from energy consultancies to vegan diet and giving up a car.

After the period of experiments, the households and the project team, together with infrastructure providers, service providers and municipal servants, discussed the experiences and results from the project. In this ‘future workshop’, ways of overcoming the barriers for sustainable lifestyles were brainstormed to find out possibilities for mainstreaming sustainable solutions.

Before the experiment period, the material footprints of the households varied from 20 to 69 tonnes per person per year. During the study, all households succeeded in dropping their material footprints considerably towards their roadmap targets. The reductions were from 30 to 55 % from the starting point. From households’ perspective the experiments succeeded well and participants mostly felt they had managed to change their everyday routines to be more sustainable, and considered the support and knowledge from the experts helpful. Households shared their experiences with colleagues, friends, and relatives and felt that they had acted as a positive example in their circles of acquaintances.

The results show that achieving a significant absolute reduction in the material footprint of consumption is possible by making relatively few changes in the consumption practices of households. The results also show, however, that achieving sufficient reductions requires co-operation between end-users and product and service suppliers. In the context of the Future Household project, with a small number of households and a surrounding already interested in solutions for the absolute reduction of resource use, the first application of the methodology succeeded well. For the generalizations of our approach and the results of its first application, however, more projects and studies on household consumption need to be conducted.

 

References:

Loorbach, D., 2007. Transition Management: New Mode of Governance for Sustainable Development. International Books, Utrecht, the Netherlands.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2006. Managing transitions for sustainable development. In: Wieczorek, A.J., Olshoorn, X. (Eds.), Understanding Industrial Transformation: Views from Different Disciplines, Environment & Policy, 44. Springer, Netherlands, pp. 187-206.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2010. The practice of transition management: examples and lessons from four distinct cases. Futures 42, 237-246.

Schneidewind, U., Scheck, H., 2012. Zur Transformation des Energiesektors : ein Blick aus der Perspektive der Transition-Forschung. In: Servatius, H.-G., Schneidewind, U., Rohlfing, D. (Eds.), Smart Energy e Wandel zu einem nach- haltigen Energiesystem. Springer, Heidelberg, pp. 45e61.

Tulevaisuuden kotitalous: mitä tehtiin, mitä opittiin ja mitä jatkossa?

Tulevaisuuden kotitalous -hankkeen loppuraportti on nyt julkaistu Sitran nettisivuilla. Tässä hieman yhteenvetoa siitä, mitä tehtiin sekä pohdintaa siitä, mitä opittiin ja miten oppeja voitaisiin hyödyntää jatkossa.

Tulevaisuuden kotitalous oli pieni mutta vahva projekti. Siinä tavoiteltiin konkreettisia muutoksia arkisiin käytäntöihin ja pyrittiin pääsemään lähemmäs kestävää kulutustasoa. Kulutusseurannasta ja materiaalijalanjälkien laskemisesta edettiin kotitalouksien omien visioiden luomiseen. Näiden perusteella luotiin yhdessä kotitalouksien kanssa tiekartat kohti tavoitteita ja lähdettiin kokeilemaan erilaisia resurssiviisaita toimenpiteitä. Kokeilujen päätyttyä istuttiin alas yhdessä portinvartijoiden kanssa ja ideoitiin kotitalouksien kokemusten pohjalta ratkaisuja siihen, miten yhden planeetan elämäntapa on mahdollista saavuttaa ja mitä Jyväskylässä voidaan kestävän arjen edistämiseksi tehdä.

Tiedemaailmassa on kestävään kehitykseen johtavasta muutosprosessista luonnosteltu ”muutosten ympyrä” (transition cycle, kuva 1), jota pitkin päästään ongelmien tunnistamisesta ja tavoitteiden asettelusta ratkaisujen kokeilemiseen ja levittämiseen. Tulevaisuuden kotitalous -hanke on siitä uraauurtavaa, että siinä tiettävästi ensimmäistä kertaa saatiin mahtumaan koko muutosten ympyrä yhteen ja samaan projektiin.

Näyttökuva 2015-3-24 kello 18.28.03
Kuva 1. Transition cycle

 

 

 

 

 

 

 

 

Hanke voidaan jakaa neljäänvaiheeseen: 1) määritellään lähtötaso ja tavoitetaso, 2) käydään läpi keinoja tavoitetasoon pääsemiseksi, 3) kokeillaan käytännössä ja mitataan toimenpiteiden vaikuttavuutta suhteessa tavoitteisiin, sekä 4) jaetaan kokemuksia sekä ehdotuksia eteenpäin. Ohessa vielä lyhyt yhteenveto kustakin vaiheesta.

1) Määritellään lähtötaso ja tavoitetaso

Hankkeen keskeisenä työkaluna toimi materiaalijalanjäljen käsite. Materiaalijalanjälki on tapa mitata tai laskea kaikki ne luonnonvarat, joita kulutuksemme tarvitsee. Se sisältää myös niin kutsutut piilovirrat eli ne luonnonvarat, joita on käytetty jo kauan ennen kuin tuote on kädessämme. Materiaalijalanjälki kertoo, paljonko koko elinkaaren aikana kuluu uusiutumattomia ja uusiutuvia luonnonvaroja sekä maaperää eroosion muodossa tuotteiden, palvelujen ja elämäntapojen aikaansaamiseksi sekä ylläpitämiseksi.

Materiaalijalanjälkien laskennassa käytettävää menetelmää kutsutaan MIPS-menetelmäksi. MIPS (Material Input per Service Unit) on mittari, jonka avulla lasketaan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Kun kaikki kotitalouden käyttämät tuotteet ja palvelut lasketaan yhteen, saadaan selville kotitalouden luonnonvarojen kokonaiskulutus. Keskivertosuomalaisen 40 tonnin vuotuisessa materiaalijalanjäljessä eniten luonnonvaroja vaativat osa-alueet ovat asuminen, arkiliikkuminen, matkailu ja elintarvikkeet. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa.

Materiaalijalanjälki mitataan toteuttamalla perusteellinen kulutusseuranta. Tulevaisuuden kotitalous -hankkeessa kotitalouksilla oli kolme viikkoa aikaa kulutusseurannan toteuttamiseen. Ensimmäisellä viikolla lomakkeelle täytettiin vastaajien taustatiedot, sekä tiedot asumisesta ja elintarvikkeista, ja pidettiin viikon mittaista ruokapäiväkirjaa. Toisella viikolla laskettiin kodin tavarat ja pidettiin viikon mittaista vapaa-aikapäiväkirjaa, ja viimeisellä viikolla raportoitiin vapaa-ajan matkat viimeisen vuoden ajalta, ja pidettiin viikon mittaista liikkumispäiväkirjaa. Kulutusseurantalomakkeesta löytyy tarkemmin tietoa kustakin osa-alueesta. 

Varsinainen laskeminen tehdään näiden tietojen ja olemassa olevien kertoimien perusteella. Esimerkiksi sohvan materiaalijalanjälki lasketaan sen mukaan, kuinka paljon luonnonvaroja sen valmistaminen on kuluttanut, kuinka moni perheenjäsen sitä käyttää ja mikä on sen arvioitu käyttöikä. Uintikerran materiaalijalanjälki on arvioitu uimahallin ylläpidon vaatimien luonnonvarojen sekä käyttäjämäärien perusteella, ja automatkan materiaalijalanjälkeen vaikuttaa matkustajien määrä. Kaikkien elämän osa-alueiden materiaalijalanjäljet pyritään siten yhtenäistämään niin, että kun kaikki summataan yhteen, saadaan arvio henkilön vuoden aikana kuluttamien luonnonvarojen kokonaismäärästä. Esimerkiksi KotiMIPS -raportissa on yksityiskohtaisesti avattu kulutusseurannan toteuttamista sekä luonnonvarojen käytön laskemista.

Näin saatiin kunkin kotitalouden materiaalijalanjälki sillä hetkellä. Tavoitetaso on yllä mainittu 8 000 kiloa henkeä kohden vuodessa, ja tähän tavoitteeseen tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä. Vuosi 2050 voi kuitenkin tuntua kaukaiselta ja siksi epämääräiseltä. Lisäksi, kun lähtötaso suomalaisilla on keskimäärin 40 000 kiloa henkeä kohden vuodessa, on pudotuksen tarve hurja. Tulevaisuuden kotitaloudessa pyrittiin tekemään tavoitetaso helpommin lähestyttäväksi miettimällä, miten saavutettaisiin vuoden 2030 tavoitetaso, eli tilanne, jossa ollaan puolessavälissä kestävän tason tavoitetta. Kotitalouksien nykytilanteesta piirrettiin siis viiva vuoden 2050 tavoitteeseen, ja katsottiin, missä tulisi olla vuonna 2030. Ja tätä lähdettiin tavoittelemaan.

2) Käydään läpi keinoja tavoitetasoon pääsemiseksi

Millaista voisi olla arki vuonna 2030, jotta luonnonvarojen kulutus olisi selkeästi nykyistä pienempää? Tästä kysymyksestä lähdettiin pohtimaan keinoja materiaalijalanjälkien pienentämiselle.

Kotitaloudet saivat omat materiaalijalanjälkituloksensa syyskuussa. Tämän jälkeen soittelimme kunkin kanssa, ja keskustelimme ensireaktioista tuloksiin. Monille eri osa-alueiden väliset mittakaavaerot olivat yllättäviä: vaikka tavaroita oli laskettu viikko, oli niiden merkitys suhteessa esimerkiksi asumiseen ja liikkumiseen lopulta pieni. Tulokset auttoivat siis osallistujia asettamaan eri osa-alueet oikeanlaisiin mittasuhteisiin, ja tämä orientoi myös miettimään, millaisia toimenpiteitä vuoden 2030 tavoitetason saavuttaminen edellyttää.

Kotitaloudet ja projektitiimi kokoontuivat visointityöpajaan pian tämän jälkeen. Työpajassa pohdittiin yhdessä, mitä kaikkea kullakin osa-alueella tulee tehdä, jotta tavoitetasoon olisi mahdollista päästä. Kotitalouksia kannustettiin miettimään sekä muutoksia omissa toimintatavoissa, kuin sitä millaisia tuotteita ja palveluita tulisi olla olemassa, jotta kestävä arki olisi mahdollista. Näitä toimenpiteitä kirjattiin ylös, ja työskentelyn tuloksena kullekin kotitaloudelle syntyi oma tiekartta kohti kestävää kulutustasoa. Yhdessä pohdituista toimenpiteistä kotitaloudet saivat valita (ja projektitiimi myös ehdotti erilaisia vaihtoehtoja), mitä kokeilujaksolla lähdettäisiin testaamaan.

3) Kokeillaan käytännössä ja mitataan toimenpiteiden vaikuttavuutta suhteessa tavoitteisiin

Kotitalouksien materiaalijalanjäljet vaihtelivat 20 tonnista 70 tonniin, eli reilusti kumpaankin suuntaan keskivertosuomalaisen 40 tonnista. Kaikki onnistuivat kuitenkin tunnistamaan ja toteuttamaan merkittäviä muutoksia matkalla kestävään, kahdeksan tonnin materiaalijalanjälkeen. Tieto omasta luonnonvarojen kulutuksesta olikin avainasemassa, kun kotitalouksia heräteltiin pohtimaan oman kuluttamisen ympäristövaikutuksia.

4) Jaetaan kokemuksia sekä ehdotuksia eteenpäin

Kestävän elämän tavoittelu ei kuitenkaan saa jäädä kotitalouksien vastuulle. Myös yksityisten ja julkisten palveluntuottajien on rohkeasti kokeiltava uudenlaisia tapoja tuottaa tavaroita ja palveluita. Kotitaloudet löysivät uusia, innostavia ja elämää helpottavia ratkaisuja, kuten ruoan kotiinkuljetuspalvelun, joka ainakin yhdellä kotitaloudella jäi pysyvään käyttöön. Lisäksi naapurustoa ja tuttavia on kannustettu kokeilemaan ruoan kotiinkuljetusta. Jyväskylästä löytyy useita muitakin esimerkkejä menestyksekkäistä kokeiluista, jotka toivottavasti jäävät pysyviksi: Linkki VIPon kaikille avointa joukkoliikennettä, joka mahdollistaa myös henkilökohtaisempaa palvelua tarvitsevien asiakkaiden kulkemisen. Tähdelounaskäytäntö, jossa koululaisilta syömättä jäänyttä ruokaa myydään edullisesti työttömille ja eläkeläisille, on levinnyt useisiin kouluihin ympäri Suomea.

Kokemukset Tulevaisuuden kotitalous -hankkeesta osoittivat, että yhteisöjen merkitystä ei tule väheksyä. Kun autottomuutta hämmästellään niin työ- kuin vapaa-ajan porukoissa ja kasvisruokavaliota saa jatkuvasti selitellä, innokkaampikin kokeilija saattaa väsyä. Kokeilujen toteuttamisessa tulisikin huomioida arkisten käytäntöjen sosiaalinen ulottuvuus: Keitä muita arkisiin toimintoihin liittyy, ja miten myös heitä voidaan motivoida ympäristön kannalta kestäviin kulutusvalintoihin? Miten sosiaaliset verkostot ja yhteisöt saadaan toimimaan yksilöllisten elämätapavalintojen tukena, ei niitä vastaan?

Menestyksekkäät kokeilut ovatkin yhdistelmä yksilöllistä motivointia ja tiedon saantia oman arjen ympäristövaikutuksista sekä keinoista kestävämmän elintason saavuttamiseksi, monipuolisesta ympäristöystävällisten tuotteiden ja palvelujen tarjonnasta sekä yhteisöllisestä tuesta ja oppimisesta. Kukaan meistä ei elä tyhjiössä.

 

 

Materiaalijalanjälki kertoo luonnonvarojen kokonaiskäytön

Teksti on alunperin julkaistu Sitran verkkosivuilla.

Me kaikki käytämme jatkuvasti luonnonvaroja. Kun juomme aamukahvia, istumme keittiön pöydän ääressä tai matkustamme bussilla töihin, kulutamme sitä rakennusta, jossa asumme, niitä elintarvikkeita, joita nautimme, ja sitä tieverkostoa, jota pitkin kuljemme. Kaikki tuotteet ja palvelut joita käytämme, vaativat luonnonvaroja. Uusiutumattomia luonnonvaroja, kuten öljyä ja metalleja, ja uusiutuvia, kuten kahvipapuja ja vesivoimalla tuotettua energiaa.

Lisäksi käytämme luonnonvaroja enemmän kuin monet muut. Global Footprint Networkin tekemien laskelmien mukaan tarvittaisiin puolitoista maapalloa kattamaan ihmiskunnan luonnonvarojen kulutus. Mikäli kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä pulskasti kuin suomalaiset, tarvitsisimme suunnilleen 4 maapalloa kattamaan kulutuksemme ympäristövaikutukset. Kulutuksemme onkin kasvanut räjähdysmäisesti: syömme vuodessa noin viisikymmentä kiloa enemmän lihaa eli nelinkertaisen määrän 1970-lukuun verrattuna. Autoilun määrä on lähes tuplaantunut, samoin kuin tuottamiemme jätteiden määrä. Asumisväljyys on niin ikään tuplaantunut, mikä on syönyt parantuneen energiatehokkuuden tuomat hyödyt.

Materiaalijalanjälki on tapa mitata tai laskea kaikki ne luonnonvarat, joita kulutuksemme tarvitsee. Se sisältää myös niin kutsutut piilovirrat eli ne luonnonvarat, joita on käytetty jo kauan ennen kuin tuote on kädessämme. Materiaalijalanjälki kertoo, paljonko koko elinkaaren aikana kuluu uusiutumattomia ja uusiutuvia luonnonvaroja sekä maaperää eroosion muodossa tuotteiden, palvelujen ja elämäntapojen aikaansaamiseksi sekä ylläpitämiseksi. Keskivertosuomalaisen kulutuksen materiaalijalanjälki on noin 40 000 kiloa vuodessa – rekkakuormallisen verran materiaaleja.

Jotta me suomalaiset saavuttaisimme luonnonvarojen kulutuksessa kestävän tason, olisi kulutusta vähennettävä jopa 80 prosenttia nykytasosta. Resurssiviisaus tulee löytää kaikilla kulutuksen osa-alueilla: asumisessa, liikkumisessa, syömisessä, vapaa-ajalla ja matkustamisessa. Osittain muutosten tekeminen voi olla yksinkertaista: jokainenhan voi esimerkiksi suunnilleen valita, mitä kaupasta ostaa. Ruoan materiaalijalanjäljen voi jopa puolittaa siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon sekä minimoimalla ruokahävikin määrää. Mutta etenkin asumisen ja liikkumisen monet muutokset eivät ole ainoastaan yksilön tehtävissä. Esimerkiksi pienistä vuokra-asunnoista on pulaa erityisesti kaupungeissa ja rakennusten energiatehokkuuteen liittyvät päätökset rakentamisvaiheessa vaikuttavat materiaalijalanjälkeen vuosikymmenten ajan.

Kuinka paljon sitten omaa kulutusta on mahdollista karsia ja ohjata kestävämmille urille?  Tätä selvittävät kanssamme Sitran Tulevaisuuden kotitalous -hankkeessa mukana olevat viisi kotitaloutta. Hankkeen tavoitteena on erilaisten kokeilujen kautta löytää ratkaisuja oman materiaalijalanjäljen pienentämiseksi. Kotitaloudet aloittivat urakan pitämällä päiväkirjaa arjestaan: liikkumisesta, syömisestä, vapaa-ajasta. Lisäksi tällä kolmen viikon mittausjaksolla mm. inventoitiin kodin tavarat sekä kirjattiin ylös matkat viimeisen vuoden ajalta. Mittausjakson tietojen perusteella kullekin kotitaloudelle laskettiin materiaalijalanjälki.

Materiaalijalanjälkien laskennassa käytettävää menetelmää kutsutaan MIPS-menetelmäksi. MIPS (Material Input per Service Unit) on ekotehokkuuden mittari, jonka avulla lasketaan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Kun kaikki kotitalouden käyttämät tuotteet ja palvelut lasketaan yhteen, saadaan selville kotitalouden luonnonvarojen kokonaiskulutus. Keskivertosuomalaisen 40 tonnin vuotuisessa materiaalijalanjäljessä eniten luonnonvaroja vaativat osa-alueet ovat asuminen, arkiliikkuminen, matkailu ja elintarvikkeet. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa

Koska materiaalijalanjälki keskittyy kotitalouksien luonnonvarojen kulutukseen, tarkastellaan sen rinnalla myös kotitalouksien hiilijalanjälkeä. Hiilijalanjälki kertoo kulutuksen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä hiilidioksidiekvivalentteina, eli päästöjen ilmastoa lämmittävänä vaikutuksena verrattuna hiilidioksidiin, joka on kaikista merkittävin kasvihuonekaasu. Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on noin 9 tonnia, ja myös tästä suurin osa muodostuu asumisesta.

 

Lähteitä:

Lettenmeier, M.; Liedtke, C.; Rohn, H. Eight Tons of Material Footprint—Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland. Resources 2014, 3, 488-515.

Lettenmeier, M.; Hirvilammi, T.; Laakso, S.; Lähteenoja, S.; Aalto, K. Material footprint of low-income households in Finland—Consequences for the sustainability debate.Sustainability 2012, 4, 1426–1447.

Kotakorpi, E.; Lähteenoja, S.; Lettenmeier, M. Household MIPS. Natural resource consumption of Finnish households and its reduction. In The Finnish Environment; Ministry of theEnvironment: Helsinki, Finland, 2008; p. 43.

Jyväskylässä kokeillaan kestävämpää arkea

Viikko sitten vietettiin maailman ylikulutuspäivää. 19.8. maapallon uusiutuvat luonnonvarat oli käytetty tämän vuoden osalta loppuun. Arvio perustuu Global Footprint Networkin tekemiin laskelmiin. Global Footprint Networkin mukaan nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin puolitoista maapalloa kattamaan ihmiskunnan luonnonvarojen kulutus. Mikäli kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä pulskasti kuin suomalaiset, tarvitsisimme suunnilleen 3,5 maapalloa kattamaan kulutuksemme ympäristövaikutukset.

Koska me suomalaiset, kuten muutkin länsimaalaiset, olemme ulkoistaneet lähes kaiken tarvitsemamme tuotannon halvempiin maihin, olemme ulkoistaneet myös tuotannon ympäristövaikutukset. Auton tai brasilialaisen pihvikarjan tuotannosta aiheutuvat päästöt eivät valu Päijänteeseen tai saastuta Helsingin ilmaa, vaan vaikutukset näkyvät Aasian ja Etelä-Amerikan vesistöissä ja ilmanlaadussa. Tästä syystä myös meidän kulutuksemme on ongelma, vaikka teoriassa Suomen biokapasiteetti suhteessa asukaslukuun onkin korkea.

Kuten Laura Häkli ja Lari Rajantie Keskisuomalaisessa kirjoittavat, kulutuksemme on karannut vuosikymmenten aikana käsistä: syömme noin viisikymmentä kiloa enemmän lihaa vuodessa kuin 1970-luvulla. Autoilun määrä on myös lähes tuplaantunut, samoin kuin tuottamiemme jätteiden määrä. Asumisväljyys on niin ikään tuplaantunut, mikä on syönyt parantuneen energiatehokkuuden tuomat hyödyt. Tähän saakka kulutuksen kasvu on kumonnut ne parannukset, jotka on saavutettu tuotannon ja kulutuksen ekotehokkuudessa. Vaikka elämme nyt leveämmin kuin 1970-luvulla, ei talouskasvu ole myöskään enää 1980-luvun jälkeen edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia.

Jotta saavuttaisimme luonnonvarojen kulutuksessa kestävän tason, olisi kulutusta vähennettävä 80 % nykytasosta. Resurssiviisaus tulee löytää kaikilla kulutuksen osa-alueilla: asumisessa, liikkumisessa, syömisessä, vapaa-ajalla ja matkustamisessa. Osittain muutosten tekeminen voi olla yksinkertaista: jokainenhan voi esimerkiksi valita, mitä kaupasta ostaa. Ruoan materiaalijalanjäljen voi puolittaa siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon sekä minimoimalla ruokahävikin määrää. Asumisen ja liikkumisen osalta monet muutokset eivät kuitenkaan ole yksin yksilön tehtävissä, vaan esimerkiksi pienistä vuokra-asunnoista on pulaa ja rakennusten energiatehokkuuteen liittyvät päätökset vaikuttavat materiaalijalanjälkeen vuosikymmeniä.

Kuinka paljon sitten omaa kulutusta on mahdollista karsia ja ohjata kestävämmille urille? Sitran resurssiviisauteen keskittyvässä kokonaisuudessa käynnistyi keväällä Tulevaisuuden kotitalous -hanke, jonka tavoitteena on erilaisten kokeilujen kautta löytää ratkaisuja oman materiaalijalanjäljen pienentämiseksi. Hankkeessa on mukana viisi kotitaloutta, jotka parhaillaan pitävät päiväkirjaa arjestaan: liikkumisesta, syömisestä, vapaa-ajasta. Lisäksi nyt käynnissä olevalla mittausjaksolla mm. inventoidaan kodin tavarat sekä kirjataan ylös matkat viimeisen vuoden ajalta. Mittausjakson tietojen perusteella kullekin kotitaloudelle lasketaan materiaalijalanjälki.

Sitra_140821Kuva: Tulevaisuuden kotitalous -hankkeen kick off -tilaisuus Jyväskylässä 21.8.

 

 

 

 

 

Kiinnostavaa on, miten jäljet eroavat aiemmista tutkimustuloksista ja kuinka selkeästi erot kotitalouksien arjessa heijastuvat tuloksiin. Keskivertosuomalaisen materiaalijalanjälki on noin 40 000 kiloa vuodessa. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa.

Mittausjakson ja materiaalijalanjälkien laskemisen jälkeen pohditaan yhdessä hankkeeseen osallistuvien kotitalouksien kanssa askelia kestävän tason saavuttamiseksi. Tämän jälkeen alkaa varsinainen kokeilujakso. Hankkeen etenemistä voi seurata Sitran sivuilta http://www.sitra.fi/hankkeet/tulevaisuuden-kotitalous.

Lähteitä:

Lettenmeier, M.; Liedtke, C.; Rohn, H. Eight Tons of Material Footprint—Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland. Resources 2014, 3, 488-515.

Lettenmeier, M.; Hirvilammi, T.; Laakso, S.; Lähteenoja, S.; Aalto, K. Material footprint of low-income households in Finland—Consequences for the sustainability debate.
Sustainability 2012, 4, 1426–1447.

Kotakorpi, E.; Lähteenoja, S.; Lettenmeier, M. Household MIPS. Natural resource consumption of Finnish households and its reduction. In The Finnish Environment; Ministry of the
Environment: Helsinki, Finland, 2008; p. 43.

 

 

Statuskuluttamattajättämistä?

Statussymboli kuvaa omistajansa vaurautta ja yhteiskunnallista asemaa. Kun kulutustuotteet muuttuvat ajan mittaan ylellisistä arkipäiväisiksi, aletaan etsiä uusia ylellisyystuotteita ostettavaksi. Tähän liittyy yhä lisääntyvän kuluttamisen perustelu, vaikka perustarpeemme eivät tosiasiassa muutu tai lisäänny. Statussymbolit ovatkin muuttuneet pesukoneesta ja televisiosta minkkiturkin kautta kaukomatkoihin. Tänään Helsingin Sanomat listasi 2010-luvun statussymboleiksi tillilihan ja ylimääräisen vapaapäivän.

8844229014_8e45b61a6d_oStatuskuluttaminen kuvaa keskiluokan halua kohota eliittiin kuluttamalla luksustuotteisiin ja osoittamalla näin omaa varallisuuttaan. Statuskuluttamiseen liittyy myös turhuus. Uima-allas omalla takapihalla ei ole välttämättömyys, kuten ei myöskään samppanja tai joogaloma Thaimaahan. Kerskakulutukseen on Suomessa aina suhtauduttu varauksella. Hyvätuloisuus saa näkyä, mutta ei liikaa.

Kuva: Earth Day Pictures

Taloussanomat uutisoi jo muutama vuosi takaperin, että vapaaehtoinen hidastaminen on statussymbolina syrjäyttänyt maasturin ja golfin. Samaan aikaan ryhdyttiin puhumaan vapaa-ajan arvostuksen lisääntymisestä ja degrowthista. Todettiin, että jatkuva kuluttaminen ei kannata. Tämä on kuitenkin ristiriidassa statussymboleiden turhuuden kanssa. Kun työelämä on muuttunut yhä hektisemmäksi ja työuupumus on yhä yleisempää yhä nuoremmilla, on hidastaminen enemmän tarpeellista kuin luksusta. Nostaako vuorotteluvapaa ketään luokka-asteikolla ylöspäin?

Syömiseen statuskuluttaminen liittyy ainakin osittain. Luomun ja Reilun kaupan tuotteiden ostaminen ei ole välttämätöntä, vaan ekomyymälöissä asioimalla itsestä luodaan kuvaa ”vastuullisena, epäitsekkäänä, varakkaana tai trendikkäänä kuluttajana”.   Harri Luomala Vaasan yliopistosta kutsuu luomun ostamista ”ideologiseksi statuskuluttamiseksi”.  Toki monet perustelevat luomun ostamista ympäristö- ja eettisillä syillä statuksen tavoittelun sijaan. Samppanja ei koskaan ole ollut välttämätöntä eikä siitä koskaan sellaista tule. Siksi se onkin säilyttänyt statussymbolin arvonsa.

Tavallaan tillilihan nostaminen statussymboleiden joukkoon kääntää statuskuluttamisen takaisin kohti 1950-lukua: statusta haetaan kuokkimalla omalla kasvimaalla, syömällä lähiruokaa ja ompelemalla itse omat vaatteet. Samppanjan lisäksi avaruuslennot sentään pitävät yllä perinteisten statussymboleiden mainetta.

Entä mitkä ovat minun statussymboleitani? Selkein lienee taide. Vaikka uutta taideteosta voi maksaa muutaman kympin kuukausierissä, on se silti selkeästi luksuskulutusta. Ostan myös luomua, liikun polkupyörällä (joka on vanha Helkama, ei Pelago eikä edes Jopo) ja hankin vaatteeni käytettynä milloin mistäkin. Näitä en kuitenkaan osaa mieltää statuskuluttamiseksi. Pyrin elämään kestävästi, koska olen huolissani ympäristöstä ja tunnen kuluttamisesta huonoa omaatuntoa. En myöskään pyri tällaisella kulutuskäyttäytymisellä erottautumaan lähipiirissäni tai nostamaan omaa statustani suhteessa muihin. Haluan olla vastuullinen kuluttaja, en statuskuluttaja.

Kuitenkin mummon kattolamppu tai vaatelainaamon käyttö ovat myös statussymboleita. Ne kuvaavat omaa arvomaailmaamme ja vastuullisuutta, joka tekee meistä parempia ihmisiä suhteessa muihin, vaikka varsinaisesti isotuloisempia emme olisikaan. Voiko kuluttamisen vähentäminen tai kuluttamatta jättäminen siis olla statuskuluttamista? Korvaako itse kasvatetun pinaatin Instagramaaminen materiaalisen osoituksen paremmuudesta, itse statusobjektin? Onko käytettynä ostettu Marimekko samanlainen symboli kuin uutena ostettu Marimekko? Ympäristön kannaltahan yksinkertaistaminen ja hidastaminen eivät ole lainkaan huonoja asioita, kunhan muistetaan, että vielä niillä ei planeettaa pelasteta. Voiko huoli ympäristöstä olla statussymboli?

(Tällä viikolla vietetään muuten nuukuusviikkoa. Viikonlopun aikana Kaapelitehtaalla Kierrätystehdas.)

Kuluttajien ruokavalinnoilla on merkitystä

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 26.1.2014

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (24. 1.) kritisoitiin uusien ravitsemussuositusten kestävän kehityksen näkökulmaa. Pääkirjoituksen mukaan “on kohtuutonta olettaa, että kuluttaja pystyisi arvioimaan syömänsä ruoan ympäristövaikutukset”.

Kaikkea vastuuta kestävästä kehityksestä ei voikaan sysätä kuluttajille. Esimerkiksi mahdollisuus käyttää joukkoliikennettä vaihtelee Suomessa alueittain. Omaan syömiseen sen sijaan jokainen voi vaikuttaa.

Toisin kuin pääkirjoituksessa väitettiin, näillä valinnoilla on merkitystä: suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia, joten myös pienennettävää on eniten. Neljännes kulutuksemme ilmastokuormasta tulee ruoasta.

Ruoan ympäristövaikutusten selvittäminen ei ole niin hankalaa kuin pääkirjoituksessa väitettiin. On jo vuosia ollut selvää, että erityisesti naudanlihan ja juuston vähentämisellä voi pienentää oman syömisen ilmastovaikutuksia. Naudanlihakilon ilmastovaikutus on esimerkiksi kalaan verrattuna kymmenkertainen ja papuihin verrattuna lähes kaksikymmentäkertainen.

Lisäksi punaisen lihan ja kovien rasvojen välttämisellä on positiivisia terveydellisiä vaikutuksia. Ei siis pitäisi olla vaikeaa miettiä, mistä lähteä liikkeelle ruoan ympäristövaikutusten pienentämisessä.

Toisin kuin pääkirjoituksessa mainittiin, vastakkain eivät yleensä ole “tarkasti jäljitettävä kotimainen ruoka ja vajavaisesti tunnettu ulkomainen ruoka”. Kuten kirjoituksessa todettiin, kuljetusten osuus ruoan ilmastovaikutuksesta on usein pieni.

Vastakkain ovat ympäristön kannalta paljon kuormittavat ja vähän kuormittavat elintarvikkeet. Näiden välillä valintojen tekeminen on usein helppoa. Sillä, syödäänkö papujen sijasta kotimaisia luomupapuja, on lihan kulutukseen verrattuna hyvin pieni merkitys kokonaisuuden kannalta.

Koska lihantuotanto vaatii myös rehuntuotantoa karjan ravinnoksi, on sen merkitys vesistöjen ja luonnon monimuotoisuuden kannalta haitallisempi kuin kasvien viljelyllä suoraan ihmisravinnoksi.

On tärkeää, että koko maailmassa siirretään painopistettä kasvisruoan suuntaan. Sen voi aloittaa vaikka meistä suomalaisista. Ei se ole vaikeaa, jos siitä ei tehdä vaikeaa. Alkuun pääsee ostamalla vähemmän lihaa.