Category Archives: Yleinen

Local get-together EASST/4S Meeting 2020 in Helsinki

Dear all,

If you are a Finland-based researcher (or happen to be around during the time of the conference) attending the EASST/4S annual meeting between the 18th and the 21st of August, please keep reading. If you are not, remember that they offer a more economic “Non-presenter” registration that gives access to all the panels and sessions of the conference.

STS Helsinki and the Finnish Society for Science and Technology Studies organise the local F2F EASST/4S meeting get-together on Friday, 21st of August from 18 onwards, after Suplenary 1 “Locating matters”, which will take place via Zoom. For those in Helsinki (or visiting), the plan is to meet after the session in Kaisla (Vilhonkatu 4) to share some drinks and reflections on the conference. Participants in other Finnish cities are encouraged to organise parallel meetings!

Since organising a viewing session for the plenary seems unfeasible given the circumstances, some people (those who feel comfortable with it) might want to organise smaller groups to watch the plenary with some company. If you want to find others or help with the coordination of the get-together, please join our WhatsApp chat group.

Please be aware that the actual happening of the get-together depends, of course, on the recommendations and regulations of the Finnish government regarding the pandemic. We hope to get the chance of making the now virtual EASST/4S meeting a bit less virtual!

Best,

The coordinating team

Heta Tarkkala, Jose A. Cañada, and Minna Saariketo

Cancelled: Next STS Helsinki seminar Thu 19th March: Małgorzata Rajtar

Edit: This event has been cancelled.

Thu 19 March 14:15–15:45, Room 7, Metsätalo, Fabianinkatu 39.

Małgorzata Rajtar, associate Professor, Institute of Philosophy and Sociology at the Polish Academy of Sciences.
Health Passports and Vulnerability: The Case of Rare Diseases

Abstract:

Rare diseases have held a special status within health policy of the European Union (EU) since the 1990s. According to key EU legal documents on this issue, patients who suffer from a rare disease are entitled to the same good quality care as others. Due to the “low prevalence” of each rare disease and simultaneously the large total number of patients affected by them – between 27 and 36 million people in the EU – individuals who belong to this group are regarded as particularly vulnerable.

My aims in this presentation are twofold. First, I examine current notions of vulnerability prevalent in social sciences, bioethics as well as research ethics, specifically in regard to people living with rare diseases. Second, I analyze “instruments” developed by health policies that are tailored to rare diseases. By focusing on the so called “health passport”, I argue that such policies often increase the danger of paternalistic practices and may contribute to discrimination and stigmatizing.

 

Małgorzata Rajtar, PhD is Associate Professor and the Head of Rare Disease Social Research Center in the Institute of Philosophy & Sociology at the Polish Academy of Sciences in Warsaw (http://rdsrc.ifispan.pl/en/). She was a EURIAS Senior Fellow at the Helsinki Collegium for Advanced Studies in Finland (2018-2019) as well as an Alexander von Humboldt Postdoctoral Fellow at the Freie University in Berlin, Germany (2011-2013) among others. Since 2016 she has been conducting ethnographic research on rare metabolic diseases in the Baltic Region.

 

Väitöskirjatutkija haussa: Teknologia, etiikka ja lisääntyminen: kiistanalaisuus normalisaation aikakaudella

Haemme Koneen Säätiön rahoittamaan monitieteiseen hankkeeseen Teknologia, etiikka ja lisääntyminen: kiistanalaisuus normalisaation aikakaudella (Technology, Ethics and Reproduction: Controversy in the Era of Normalisation) väitöskirjatutkijaa neljäksi vuodeksi. Hankeen kotipaikka on Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Hankkeessa tutkitaan lisääntymisteknologioiden etiikkaa: eettistä arviointia, jota tarvitaan lisääntymisteknologioiden hyväksymiseen, sääntelyyn, markkinoistamiseen ja käytön yleistymiseen. Hanke koostuu viidestä alahankkeesta, joissa tarkastellaan erilaisia teknologisia käytäntöjä, joita pidettään vaihtelevasti normalisoituneena osana hoitoja tai eettisesti kyseenalaisina teknologioina. Rekrytoitavan väitöskirjatutkijan tehtävänä on toteuttaa väitöskirjatutkimus etnisten vähemmistöjen lisääntymiseen liittyviä huolia ja lisääntymiseen liittyviä hoitoja käsittelevässä alahankkeessa. Tarkemmin kyse on joko saamelaisten tai romanien lisääntymisterveyden ja -hoidon tutkimisesta etnografisten menetelmien avulla. Väitöskirjatyötä tulee ohjaamaan hankeen johtaja YTT, dosentti Riikka Homanen sekä etnisten vähemmistöjen alahankkeesta vastuussa oleva tohtori Mwenza Blell. Hanke on kansainvälinen, joten sen kielenä on englanti.

Tehtävä alkaa sopimuksen mukaan vuoden 2020 alussa (päivämäärä on joustava).

Väitöskirjatutkijalta edellytetään:

  • Soveltuvaa maisterin tutkintoa (myös maisterin tutkintoa viimeistelevä voi hakea) sosiaalitieteiden tai humanististen tieteiden alalta
  • Kykyä ja motivaatiota itsenäiseen tutkimustyöhön tutkimusprojektissa
  • Kokemusta laadullisesta tutkimuksesta (esim. pro gradu -työssä)
  • Erinomaista Suomen kielen taitoa
  • Vahvaa englannin kielen taitoa
  • Perehtyneisyyttä joihinkin tai kaikkiin seuraavista tutkimusalueista: terveys, terveydenhuolto, lisääntyminen, lisääntymisteknologiat, sukupuolentutkimus, postkolonialistinen/etnisten suhteiden tutkimus, intersektionaalinen tutkimus, tieteen ja teknologian tutkimus, etiikan ja moraalin tutkimus

Lisäksi eduksi katsotaan:

  • Etnografisten ja haastattelumenetelmien tuntemus
  • Kokemus toimimisesta monitieteisissä yhteisöissä
  • Saamentutkimuksen tai (Suomen) romanien tutkimuksen ja kulttuurin/kielen tuntemus

Apuraha

Väitöskirjatutkijalle maksetaan kuukausittain Koneen Säätiön jatko-opiskelijalle määrittämää kuukausiapurahaa 2400 euroa/kk. Lisäksi hankkeessa on varoja tutkimuksen liittyviin muihin kuluihin.

Hakuohjeet

Lähetäthän hakemuksesi Riikka Homaselle, riikka.homanen@tuni.fiHakuaika tehtävään päättyy 10.12.2019 klo 23:59 mennessä. Työhaastattelu valituille hakijoille järjestetään 19.12.2019, jos se vain saadaan kaikille sopimaan.

Hakemukseen tulee liittää englanninkieliset (mieluiten pdf-muodossa):

  • CV ja mahdollinen julkaisuluettelo
    • Muut hakemusta tukevat asiakirjat (esim. suositus ohjaajalta tai vastaava, maisterin tutkintotodistus arvosanoineen, jos sellainen on, yms.)
    • Lisäksi toivomme hakemuksen liitteeksi lyhyen suunnitelman (enintään 2 sivua) siitä, miten hakija toteuttaisi laadullisen tutkimuksen, jossa tarkastellaan lisääntymisen ja hedelmällisyyden merkitystä saamelaisten tai Suomen romanien elämissä ja kokemuksissa. Suunnitelmassa pyydämme perustelemaan, mitkä ilmiöt ja kysymykset ovat mahdollisesti relevantteja puhuttaessa lisääntymisestä ja siihen liittyvistä huolista saamelaisten/romanien maailmassa, ja miten hakija tarkastelisi niitä. Entä miksi ja miten hakija ajattelee eettisen arvioinnin olevan yhteiskunnallisesti tärkeää saamelaisten tai Suomen romanien lisääntymiseen liittyvissä kysymyksissä? Lopullisesta asetelmasta päätetään yhdessä valittavan väitöskirjatutkijan ja hankkeen jäsenten kanssa.

Lisätietoja: Riikka Homanen, riikka.homanen@tuni.fi, projektin internet-sivut: https://www.riikkahomanen.net/kone-foundation-project/

Lääketiedekritiikki ja arkinen itsehoiva

Pia Vuolanto, Harley Bergroth, Johanna Nurmi ja Suvi Salmenniemi

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme lääketieteen kritiikin ilmenemistä suomalaisten itsehoivakäytännöissä. Tutkimme rokotuskriittisiä vanhempia, vaihtoehtohoitojen käyttäjiä ja digitaalisia laitteita hyödyntäviä itsenmittaajia, joiden esittämä kritiikki kohdistuu lääketieteellisen tiedon tuottamiseen ja tiedon puhtauteen, terveydenhoitohenkilökunnan käytäntöjen arvioimiseen, lääketieteellisten suositusten riittämättömyyteen ja joidenkin itsehoivakäytäntöjen irrationaalisuuteen. Kritiikistä huolimatta haastateltavien keskuudesta on vaikea löytää tiedevastaisuutta.

Ennakoivan, yksilöllistyvän terveydenhuollon diskurssit ja terveydenhuollon tehokkuuspaineet kannustavat ihmisiä kantamaan yhä enemmän vastuuta omasta terveydestään. Erilaiset ennaltaehkäisevät, täydentävät ja vaihtoehtoiset itsehoivakäytännöt ovatkin nykyään näkyvästi esillä myös Suomessa, jossa tutkimukset ovat perinteisesti raportoineet kansalaisten vahvasta luottamuksesta tieteeseen ja terveydenhuoltojärjestelmään. Itsehoivan muodot voidaankin nähdä itsestään vastuuta kantavan terveyskansalaisen toimintana. Tosin, jos itsehoivaan yhdistyy terveysauktoriteettien tai tieteen kritiikki, itsehoivalla voi olla myös negatiivisia seurauksia, esimerkiksi hoitoon hakeutumisen viivästymistä tai lääketieteellisen hoivan ulkopuolelle jäämistä.

Tieteen julkisen ymmärryksen näkökulmasta itsehoivakäytännöissä rakentuva tieteen ja terveysauktoriteettien kritiikki on kiinnostavaa. Näiden käytäntöjen leimaaminen pelkäksi huuhaaksi jättää avoimeksi kysymyksen siitä, mikä tai kuka oikeastaan on ihmisten itsehoivaa legitimoivan kritiikin kohteena, tai miten tieteeseen käytännössä suhtaudutaan. Tutkiessamme suomalaisten itsehoivakäytäntöjä rokotuskriittisten vanhempien, vaihtoehtohoitojen käyttäjien ja digitaalista kuluttajateknologiaa hyödyntävien itsenmittaajien parissa huomasimme, että tieteellä on kaikissa ryhmissä merkittävä rooli tiedollisena resurssina, jota halutaan ”ottaa haltuun”. Tiedevastaisuuden sijaan kaikissa näissä itsehoivakäytännöissä nousee esiin pyrkimys parantaa ja kehittää tieteellistä tiedontuotantoa ja siihen perustuvaa auktoriteettia yhteistyössä tutkijoiden ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Itsehoivakäytäntöjä pyrittiin siis myös (ope)rationalisoimaan arjessa tieteelliseen tutkimustietoon ja tieteelliseen keskusteluun perustuen.

Kriittisyys yllättävän samankaltaista eri ryhmissä

Intuitiivisesti teknologiavetoinen itsenmittaaminen näyttäytyy usein lähtökohtaisesti tiedemyönteisenä ja ”harmittomana” toimintana, joka myös sopii yhteen virallisten terveysdiskurssien kanssa. Päivittäisten askelmäärien, unen, sykkeiden tai veriarvojen säännöllisen mittaamisen ajatellaan auttavan ihmisiä pitämään huolta itsestään lääketieteellisten suositusten tai viitearvojen mukaan, ja ihmiset kokevat voivansa datan välityksellä osoittaa itselleen tai esimerkiksi lääkärille jotain omaa kokemusta konkreettisempaa itsestään. Toisaalta, itsenmittaaminen voi avata myös uudenlaisia mahdollisuuksia vahvistaa omia kokemuksia, ottaa terveysasiantuntijuutta omiin käsiin tai ainakin ”pitää etäällä” virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Niin kutsutussa Quantified Self -liikehdinnässä tähän kuuluu ihanne siitä, että yksilö voi tieteellistä kirjallisuutta perkaamalla ja dataa systemaattisesti keräämällä luoda itselleen oman terveyden seurantaan ja ylläpitoon tähtääviä metodeja.

Rokotekriittisyyteen ja jossain määrin vaihtoehtohoitoihin taas liittyy lähtökohtaisesti oletus tiedevastaisuudesta ja halu erottautua virallisesta terveydenhuollosta. Tällöin niihin liittyvässä julkisessa keskustelussa korostuvat usein hoitajien tietopohjan epäily, huoli epäeettisestä vallankäytöstä, välinpitämättömyys ja toiminnan vaarallisuus muille. Toisaalta, esimerkiksi erilaisten lääke- ja rokoteaineiden hyötyjen ja haittojen arviointi – niin ikään usein tieteelliseen keskusteluun tukeutuen – on keskeinen osa myös sitä, miten vaihtoehtohoitojen käyttäjät ja rokotekriittiset ihmiset rationalisoivat näitä käytäntöjä omassa arjessaan. Haastattelukertomusten mukaan ihmiset haluavat tuoda esiin lääketieteen hoitoihin tai rokotteisiin liittyviä epäilyksiään terveydenhoitohenkilökunnalle, mutta kynnys tähän on korkea, sillä ”järjestelmän” koetaan tehokkaasti sulkevan ulos vaihtoehtoiset kokemukset ja ajatukset. On kuitenkin huomionarvoista, että tällöinkään tiedettä tai terveysauktoriteetteja ei sinänsä periaatteellisella tasolla vastusteta. Kyse on enemmänkin siitä, miten tiedettä tai terveydenhuoltoa ja niiden vuorovaikutusta kansalaisten kanssa voitaisiin parantaa.

Onkin kiinnostavaa, että nämä lähtökohtaisesti erilaiset ryhmät artikuloivat varsin samankaltaista kritiikkiä koskien terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämistä sekä lääketieteellistä tutkimusta ja terveydenhuoltoa. Kaikissa ryhmissä sekä rakennetaan eroja tieteeseen perustaviin terveysauktoriteetteihin että visioidaan kasvavaa yhteistyötä niiden kanssa. Tässä kirjoituksessa hahmottelemme neljä erilaista, mutta toisiinsa osittain limittyvää kritiikin muotoa haastatteluaineistomme pohjalta. Kritiikin muodot eivät ole jäljitettävissä sellaisenaan kenenkään yksittäisen henkilön tai yksittäisen ryhmän ajatteluun. Tavoitteena on ollut muodostaa jäsentynyt jaottelu kritiikistä, jotta sitä voitaisiin ensinnäkin analysoida yhteiskuntatieteellisessä ja tieteentutkimuksellisessa kehyksessä ja toisekseen ymmärtää yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkimuksemme kiinnittyy tieteen julkisen ymmärryksen tutkimukseen, jonka myötä emme ole kiinnostuneita arvioimaan ihmisten kritiikin tieteellistä todenmukaisuutta, vaan ymmärtämään sitä, miten suhdetta lääketieteeseen ja terveydenhuoltoon rakennetaan arjessa.

Neljä kritiikkiä

Ensimmäinen kritiikin muoto kohdistuu lääketieteellisen tiedon tuottamiseen ja tiedon puhtauteen. Kritiikki koskee etenkin tieteellisen toiminnan puolueettomuutta ja eettisyyttä. Haastateltavat osoittavat lääketieteellisen tutkimuksen vinoutumia ja epäkohtia. He kritisoivat esimerkiksi kaupallisten toimijoiden, etenkin lääkeyritysten, osuutta tutkimuksen tekemisessä ja tutkimuksen periaatteiden määrittelyssä, tai lääke- ja elintarviketeollisuuden intressien näkymistä siinä, millä tavalla tutkimusten tulokset esitetään. Heidän näkemystensä mukaan erityisesti ylikansallisilla yrityksillä on liian paljon valtaa sen määrittelemisessä, mikä on oikeanlaista, tärkeää tai eettisesti hyväksyttävää tutkimusta tai miten ihmisten tulisi huolehtia itsestään. Tällainen kritiikki on eettistä ja moraalista rajatyötä, jossa lääketiedettä arvioidaan sosiaalisessa ja poliittisessa kontekstissaan kriittisen ulkopuolisen tarkkailijan asemasta käsin. Tutkimusta ja siihen perustuvaa tietoa saatetaan tällöin siis syyttää taloudellisten intressien tuottamasta vinoutuneisuudesta, tai jopa suoranaisesta korruptoituneisuudesta.

Toisessa kritiikin muodossa on kyse terveydenhoitohenkilökunnan käytäntöjen arvioimisesta. Haastateltavat tarkastelevat asiantuntijoiden työtä ja käytäntöjä ja kritiikki kohdistuu sekä terveydenhuollon ammattilaisiin että laajemmin terveydenhuoltojärjestelmään. Terveydenhuollon ammattilaisten koulutusta ja ammattikäytäntöjä kritisoidaan siitä, että ne tuottavat kyvyttömyyttä tai haluttomuutta kohdata ihmistä yksilönä ja kokonaisvaltaisella tavalla. Haastateltavat kokevat, että terveydenhuollon ammattilaiset sivuuttavat tunteiden ja kokemusten merkityksen paranemisprosesseissa ja korostavat ammattikäytäntöjen ylivertaisuutta. Ajoittain tämä johtaa siihen, että haastateltavat päätyvät välttelemään kohtaamisia terveydenhuoltohenkilökunnan kanssa. Tämän seurauksena heidän sosiaaliset verkostonsa voivat muodostua ammattilaisia tärkeämmäksi viiteryhmäksi ja tiedonlähteeksi. Vaikka osalla haastateltavista on kokemusta rakentavasta vuorovaikutuksesta terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, he kokevat, etteivät ammattilaiset voi julkisesti keskustella vaihtoehtoisista hoitomuodoista ja terveyskäsityksistä.

Kolmas kritiikin muoto kohdistuu lääketieteellisten suositusten riittämättömyyteen ja kyvyttömyyteen kohdata asiakkaat yksilöllisesti. Tällöin korostetaan kullekin yksilölle räätälöidyn lääketieteen hyötyjä ja merkitystä. Lääketieteelliset suositukset näyttäytyvät tästä katsannosta käsin epätäydellisinä ja epätäsmällisinä. Suosituksiin perustuvat käytännöt eivät haastateltavien mukaan riittävästi huomioi henkilökohtaisia tiedonkeruun mahdollisuuksia, kuten itsenmittaamisen käytäntöjä tai henkilökohtaisten kokemusten keräämistä. Asiakkaan omaa tiedonkeruuta ei käytetä riittävästi hyväksi terveydenhuollon päätöksenteossa. Monissa haastatteluissa korostuu, että asiakkaat keräävät ja yhdistelevät tietoa monista eri lähteistä, kuten omista, läheisten tai tuttavien kokemuksista, Facebook-ryhmistä, blogeista, internetsivustoilta, virallisista suosituksista, lääketieteen ja muiden tieteenalojen tutkimuksesta, vaihtoehtoisen terveystiedon koulutustilaisuuksista sekä tiedettä popularisoivista artikkeleista ja -kirjoista. Tässä kritiikin muodossa on nähtävissä voimakas halu osallistua terveyttä koskevan tiedon tuottamiseen esimerkiksi digitaalisten laitteiden avulla tai kokemustiedon keruun kautta. Haastateltavista jotkut olivat tarjonneet omaa numeraalista tai kokemuksellista aineistoaan terveydenhuollon käyttöön, mutta pettyneet, kun eivät saaneet sen käytölle vastakaikua. Haastateltavat korostivat myös, että tutkimustiedon pitäisi olla avointa kaikille kansalaisille.

Neljännessä kritiikin muodossa tehdään rajaa omien rationaalisiksi koettujen käytäntöjen ja irrationaalisten itsehoivakäytäntöjen välillä. Haastateltavat saattavat viitata yhteisössä toimiviin muihin henkilöihin, joiden tietämystä ja tapoja toimia pidetään äärimmäisyyksiin menevinä tai epäuskottavina. Haastateltavat pitävät tiedettä ja sille ominaista skeptistä kriittisyyttä korkeassa arvossa, ja toisia kritisoidaankin eritoten siitä, että heidän itsehoivakäytäntönsä sivuuttavat tieteellisen tiedontuotannon perusperiaatteet. Näin toisten voidaan osoittaa tukeutuvan esimerkiksi salaliittoteorioihin, kun taas oma toiminta nähdään rationaalisena kritiikkinä, joka perustuu loogiselle ja huolelliselle harkinnalle. Haastateltavat tuovatkin esiin, että kentällä toimii paljon tietämättömiä ”amatöörejä”, ”salaliittoteoreetikkoja” tai ”hörhöjä”, joiden pitäisi ottaa tiede vakavammin ja ylipäätään muodostaa kritiikkinsä rationaalisemmin argumentein.

Luottamusta tieteeseen kritiikistä huolimatta

Lopuksi haluamme korostaa, että haastateltavien keskuudesta on hyvin vaikeaa löytää suoranaista tiedevastaisuutta. Analyysimme perusteella tieteellä on erittäin merkittävä rooli arkipäivän itsehoivassa ja siihen liittyvissä terveyden edistämisen käytännöissä. Tämä on linjassa sen kanssa, että suomalaiset ylipäätään vaikuttavat luottavan tieteeseen ja sen instituutioihin (Tiedebarometri 2016), ainakin periaatteellisella tasolla. Lääketieteelliseen tietoon ja sen pohjalta laadittuihin terveyssuosituksiin ja terveydenhuollon käytäntöihin kohdistuva kritiikki vaikuttaa tämän analyysin perusteella olevan varsin kaukana lääketieteen hylkäämisestä tai tietämättömyydestä. Haastateltavat kokevat olevansa varsin tietoisia tieteellisen tiedonkeruun käytännöistä ja ongelmista, ja kritiikki kumpuaa osittain halukkuudesta olla mukana eettisten käytäntöjen muokkaamisessa ja itse tiedontuotannossa. He myös purkavat auki tieteellisen toiminnan sosiaalista luonnetta, joka on heidän mukaansa altis taloudellisille, kulttuurisille ja poliittisille vaikutteille siinä missä muutkin ihmisten väliset kanssakäymisen muodot.

Analyysimme avaa uudenlaisia lähtökohtia itsehoivakäytäntöjä käyttävien henkilöiden kohtaamiselle terveydenhuollossa. Julkisuudessa itsehoivakäytännöt saatetaan leimata huuhaaksi eikä niiden käyttäjien näkökulmaa ja suhdetta tieteeseen huomioida. Tällainen asennoituminen vaikeuttaa dialogia kriittisten ryhmien ja terveydenhoitohenkilöstön välillä. Itsehoivan käyttäjien yhteistyöhalukkuutta kannattaisi hyödyntää sen sijaan, että heidät jätetään yksin lääketiedettä koskevien kriittisten pohdintojen kanssa.

* * * * *

YTT Pia Vuolanto toimii tutkijana Tampereen yliopiston Tiedon, tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskuksessa. VTT Johanna Nurmi, tohtorikoulutettava Harley Bergroth ja professori Suvi Salmenniemi toimivat Turun yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella. Kirjoitus liittyy tutkimukseen, jota tehdään Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Tracking the Therapeutic: Ethnographies of Wellbeing, Politics and Inequality (linkki: http://trackthera.utu.fi/ ) ja Aaltosen säätiön hankkeessa Terveys, tieto ja asiantuntijuus: Vaihtoehtohoitoihin ja rokotteisiin liittyvä lääketiedekriittisyys 1900-luvun alusta nykypäivään (linkki: http://blogit.utu.fi/laaketiedekriittisyys/ ).

STTS:n kysely nuorille STS tutkijoille

Suomen tieteen- ja teknologiantutkimuksen seura haluaa tukea nuoria STS-tutkijoita. Siksi olemme laatineet lyhyen kyselyn tilanteen kartoittamiseksi ja tukitoimien ideoinnin pohjaksi. Kysely on englanniksi, mutta siihen voi vastata myös suomeksi tai ruotsiksi. Vastausaikaa on 31.5.2019 asti.
Toivottavasti jaksat vastata lyhyehköön kyselyymme! Pyydämme myös apua kyselyn levittämisessä nuorille tutkijoille, joiden tutkimus liittyy tieteen- ja teknologiantutkimukseen (väitöskirjatutkijat ja enintään viisi vuotta sitten väitelleet).
Kyselyn tulokset julkaistaan Suomen tieteen- ja teknologiantutkimuksen seuran verkkosivuilla.
Lisätietoja
Minna Saariketo
minna.saariketo at aalto.fi
+358404194447
Jaakko Taipale
jaakko.taipale at helsinki.fi
+358503185267

Sosiologipäivät 2018 työryhmän raportti

STS Helsinki piti viime vuoden tapaan työryhmän Sosiologipäivillä, jotka tänä vuonna järjestettiin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Oheinen yhteenveto raportoi työryhmien ohjelman ja kertaa lyhyesti esitysten sisällön.

Työryhmä: Science, technology and society

Järjestäjät: Heta Tarkkala (ISY), Vera Raivola (ISY) & Karoliina Snell (HY)

Tieteen- ja teknologiantutkimuksen työryhmässä pidettiin yhteensä kymmenen esitystä torstain ja perjantain aikana. Työryhmän esitykset jakaantuivat sosiologiaa tieteenalana käsitteleviin aiheisiin ja toisaalta tiedettä, pääosin lääketiedettä, sen edellytysten järjestämistä, siihen kytkeytyviä käsitteitä ja käytäntöjä eri suunnista lähestyviin esityksiin. Jose Canada (HY) piti esityksen pian valmistuvaan väitöstutkimukseensa liittyen. Tutkimus tarkastelee, miten globaaleista terveysuhista ensinnäkin tulee uhkia ja toiseksi hallinnan ja strategioiden kohteita identifikaatio- ja kategorisointiprosesseissa, joihin kiinnittyy sekä inhimillisiä että ei-inhimillisiä toimijoita. Josen jälkeen Salla Sariola (TY) ja Elina Oinas (HY) jatkoivat esityksessään keskustelua inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden yhteiselosta meneillään olevassa rokotetutkimuksessa Beninissä. Ripulia ja tätä kautta antibioottiresistenssiä ehkäisevään rokotetutkimukseen osallistuvat suomalaisturistit konkreettisesti elävät erilaisin tavoin suhteessa ympäristöönsä, sen mikrobeihin ja bakteereihin. Seuraavana oli Venla Oikkosen (HY) esitys rokotteisiin liittyvästä narkolepsiasta. Se, mikä ja millainen asia rokotteisiin liittyvä narkolepsia on, määrittyy eri tavoin esimerkiksi tilastoissa, tieteen kentällä ja mediassa. Torstain session jälkipuolisko oli varattu sosiologiaa tieteenalana tutkiville aiheille. Mikko Hyyryläinen (HY) kysyi esityksessään, millaista sosiologiaa kognitiivinen sosiologia on ja mitä se voisi olla? Johanna Hokka (TaY) jatkoi keskustelua sosiologian tieteenharjoittamisesta esittelemällä tutkimustaan alan professoreiden diskursseista näiden neuvotellessa suhdettaan huippututkimukseen ja sen mittareiden legitimiteettiin.

Perjantain avasi Vera Raviola (ISY), joka pohti, miten biopankkiosallistuminen uuteen Veripalvelun biopankkiin jäsentyy sen tapahtuessa osana aiemmin tuttua verenluovutusta ja roolia verenluovuttajana. Tästä jatkoi Annerose Böhrer (FAU) esittelemällä, kuinka hän hyödynsi metafora-analyysia tutkimuksessaan elinluovutuskeskustelusta Saksassa.  Tärkeään rooliin nousi elinsiirtokortti niin konkreettisena esineenä kuin ajattelun välineenä. Mikko Jauho (HY) pohti esityksessään, miten rasva ja kolesteroli figuroivat riskiobjekteina sydän-ja verisuonitautien syy- ja seuraussuhteissa. Kyse ei ole vain pahoista rasvoista. Riikka Homasen (HY) esitys käsitteli heteronormatiivisen perhekäsityksen sekä valkoisuuden suojaamiseen liittyvien oletusten vaikutusta lesboparien sekä sinkkunaisten hedelmöityshoidoissa, vaikka lisääntymisteknologiat samalla jatkuvasti kyseenalaistavat perhemuotoihin liittyvät normit. Työryhmän viimeisessä esityksessä Karoliina Snell (HY) ja Heta Tarkkala (ISY) käsittelivät Pohjoismaisia, sekä kansallisia että yhteisiä strategioita terveysdatan hyödyntämisen edistämiseksi. Pohjoismainen väestötieto on identifioitu ainutlaatuiseksi ”kultakaivokseksi” ja esityksessä kysyttiinkin, mitä kaikkea tämä kulta oikeastaan on ja mitä sitä kaivamalla saadaan aikaan.

Osallistu työryhmään ‘Science, Technology and Society’ Sosiologipäivillä 2018!

Westermarck-seuran vuosittaiset Sosiologipäivät ovat jälleen käsillä. Kuluvana vuonna Itä-Suomen Yliopisto järjestää konferenssin Joensuun kampuksella 15.-16.3.

Viime vuoden tapaan STS Helsinki organisoi päiville työryhmän, jonka tavoitteena on yhdistää tieteen ja teknologian tutkijoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin.

Kaksipäiväinen työryhmä “science, technology and society” sisältää kiinnostavia esityksiä, jotka saavat varmasti aikaan hyvää keskustelua.

Aikataulu:

Torstai 15.3. klo 15.45-18.15 Natura N101

  1. Jose Canada: More-than-human intersectionality: understanding categorization, indentification and boundary-making during pandemic processes
  2. Salla Sariola & Elina Oinas: Living-with microbes in the era of antimicrobial resistance
  3. Venla Oikkonen: Pandemic vaccination, vaccine harm and the politics of futurity
  4. Mikko Hyyryläinen: Kulttuurin ja kognition sosiologia – mielen sosiologiaa vai kognitiivista sosiologiaa?
  5. Johanna Hokka: Sociology, Science Policy Ideals on ’Excellence’ and the symbolic struggles over legitimate science – Finnish and Swedish Sociology as a case in point

Perjantai 16.3. klo 9.00-11.30 Natura N104

  1. Vera Raivola: Making sense of a blood bank biobank
  2. Annerose Böhrer: Metaphors in organ transplantation and the role of donor cards
  3. Mikko Jauho: Structuring the Cardiovascular Health Arena – the Double Risk Object of Dietary Fat and Cholesterol
  4. Riikka Homanen: Hetero- ja parinormitonta sukulaisuutta tekemässä? Itselliset naiset ja naisparit yksityisissä hedelmöityshoidoissa
  5. Karolina Snell & Heta Tarkkala: Goldmining Nordic population(s) – data, health and policy

Työryhmän koordinaattorit ovat Heta Tarkkala, Itä Suomen Yliopisto/Helsingin Yliopisto, (heta.tarkkala@uef.fi), Karoliina Snell, Helsingin Yliopisto (karoliina.snell@helsinki.fi), ja Vera Raivola, Itä-Suomen Yliopisto/Helsingin Yliopisto (vera.raivola@student.uef.fi).

Koordinattorit vastaavat kaikkiin työryhmää koskeviin kysymyksiin.

Tervetuloa!

STS tutkimusta maailmalla – Fulbright stipendiaattina Harvard Kennedy Schoolissa

Tieteen- ja teknologian tutkimuksella (STS) on harvassa yliopistossa oma laitoksensa. Sen sijaan STS on tieteenalan alusta lähtien istunut institutionaalisesti hieman oudoissa paikoissa. Nämä järjestelyt heijastavat useasti nuoren tieteenalamme kehityspolkuja. Kun STS-tutkimus sijoitetaan antropologian, sosiologian, historian tai kauppatieteiden laitokselle kertoo se paitsi tutkimusalan menneisyydestä, mutta useasti myös tulevaisuudesta kyseisessä yliopistossa.

Yksi institutionaalisesti epätavallinen paikka, jossa STS tutkimusta tehdään maailmalla, on Harvardin yliopiston Kennedy School. Harvard Kennedy School on tullut tunnetuksi vahvoista siteistään politiikkaan, eikä käytävillä ole tavatonta nähdä entisten hallitusten jäseniä ja heidän lukuisia turvamiehiään. Syksyllä 2017 Kennedy School sai kyseenalaista huomiota Yhdysvaltojen kansallisessa mediassa vierailevien tutkijoiden (Fellows) nimityksillään. Närkästystä herättivät erityisesti Presidentti Trumpin entisen viestintäjohtajan, Sean Spicerin nimittäminen sekä samaan aikaan Wikileaks-vuotaja Chelsea Manningin Fellow-nimityksen kumoaminen.

Suurten ja poleemisten nimitysten lisäksi Kennedy Schoolin mahtuu myös tutkimusta tekeviä vierailijoita. Olen itse tutkijavaihdossa Harvard Programme on Science, Technology and Society – ohjelman Fellows Progamme:ssa. Kyseessä on tietääkseni suurin vierailevien STS-tutkijoiden ohjelma, johon osallistuu joka vuosi yli kymmenen vierailevaa tutkijaa ja jonka kautta on kulkenut jo yli sata STS-tukijaa ympäri maailman. Omaa osallistumistani on tukenut Fulbright Finlandin stipendi.

Ohjelma on rakentunut tieteenalan uranuurtajan, professori Sheila Jasanoffin työn ympärille. Vierailevat tutkijat tulevat laajalti eri maista ja akateemisista taustoista. Tämän vuoden vierailijoiden tutkimusaiheet ylettyvät psykedeelisten aineiden historiasta, äänen ja akustiikan oikeudellisten kysymysten kautta ydinjätteen loppusijoittamisen hallintaan. Oma tutkimukseni suomalaisista energiapoliittisista keskusteluista on otettu mielenkiinnolla vastaan, ja Suomen energiapoliittiset ratkaisut herättävät kysymyksiä täällä. Olisi helppo ajatella, että näin kirjavan joukon on vaikea kommentoida toistensa töitä. Mutta tässä juuri piilee tieteen- ja teknologian tutkimuksen hienous ja ydin – yhteisen lähestymistavan ansiosta meidän on mahdollista käydä mielekkäitä keskusteluja ja edistää toistemme tutkimusideoita.

Harvardin STS-ohjelma pyrkii vahvistamaan tieteenalakoulutusta intensiivisen ohjelman kautta. Ohjelmaan osallistuminen vaatii merkittävää ajallista sitoutumista vierailevalta tutkijalta, mutta samalla antaa laajan katsauksen tieteenalaan. Syyskauden viikoittainen ohjelma koostui maanantaisesta STS Circle kutsuluennosta, tiistaisesta oman ryhmämme seminaarista ja keskiviikkoisesta Science, Power and Politics –kurssista. Sekä tietysti lukuisista kahvitauoista ja after work -hetkistä. Minulle antoisinta ohjelmassa on ollut tiivis vierailevien tutkijoiden ryhmä, jonka kanssa olemme voineet yhdessä pohtia sekä klassikkoteoksia että toistemme töitä.

Osa ohjelman vierailevista tutkijoista on jo palannut omiin kotiyliopistoihinsa, mutta minä jatkan vielä kevätlukukauden ohjelmassa. Blogiamme lukeville STS-tutkijoille heitän kuitenkin vielä viimeisen vahvan suosituksen: ohjelman hakuaika on nyt auki tammikuun 31. päivään saakka!

Hedelmöityshoidot vievät toivon pimeälle puolelle

Teksti: Elina Helosvuori

Onnistuneet hedelmöityshoidot ovat tuoneet onnea ja iloa perheille ympäri maailmaa. Hoidoissa käymisestä voi kuitenkin muodostua erityisesti naisille lankeava taakka.

HBO:n tuore sarja The Handmaid’s Tale (Orjattaresi) on nostanut Margaret Atwoodin alkuperäisromaaniin perustuvan yhteiskunta-analyysin otsikoihin. Teos kertoo Gileadin totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa lisääntyminen on jäänyt harvojen hedelmällisinä säilyneiden naisten vastuulle. Hedelmällisten naisten arvo määrittyy sen mukaan, tulevatko he raskaaksi ja synnyttävätkö terveen lapsen. Silloinkin, kun naiset onnistuvat lisääntymisessä, heidän arvonsa on välineellinen.

Tutkin työkseni lisääntymisteknologioita. Siksi monella tapaa ajankohtaisessa yhteiskunta-analyysissa huomioni kiinnittää se, että hedelmöitys, raskaus ja synnytys on Gileadissa puhdistettu niistä teknologioista, joilla hedelmättömyyttä ja lisääntymistä omana aikanamme vimmatusti säädellään.

Hedelmöityshoidot tuottivat toivotun lopputuloksen Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1984, vuosi ennen Atwoodin romaanin ilmestymistä. Nykyään hoidot ovat rutiinia. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen tilastojen mukaan vuonna 2015 jo 5,6 prosenttia Suomessa syntyneistä lapsista sai alkunsa hedelmöityshoidoissa.

Erityisesti hedelmöityshoitojen alkuaikoina feministitutkijat kantoivat huolta siitä, että lisääntymisteknologia sitoo naiset entistä tiiviimmin lisääntymisbiologiaan, raskauteen ja synnyttämiseen. Vaikka hedelmöityshoidot toivat lapsettomuudesta kärsiville toivoa, niiden piiloviesti tuntui olevan, että naisen arvo määrittyy siinä, kuinka hän raskaaksi tulemisesta ja raskaudesta suoriutuu.

Hedelmöityshoidot vuonna 2017 ovat eri asia kuin hedelmöityshoidot 1980-luvulla. Kuitenkin myös vuonna 2015 kaikista aloitetuista hedelmöityshoidosta lapsen syntymään johti vain 18,2 prosenttia. Hoitoja joudutaan usein toistamaan monia kertoja, ja lasta haluava saattaa käydä niissä vuosien ajan.

Lähde: https://freerangestock.com/photos/16398/approaching-thundershowers.html

Sosiologian alan väitöskirjaani varten tekemäni haastattelut osoittavat, että monet hedelmöityshoidoissa käyvät naiset kokevat hoitojakson raskaana ja synkkänä ajanjaksona, jossa toivo ja epätoivo kietoutuvat tiheästi toisiinsa. Pahimmillaan hoidoista voi muodostua arvottava kokemus. Sukusolujen, hormonitoiminnan ja lisääntymiselimistön lääketieteellinen kontrolli nostaa esiin kysymyksiä siitä, mikä oman elämän arvo on, jos se kaikkein hartaimmin toivottu asia jääkin toteutumatta. Eräs haastateltavani totesi, että hoitokokemus ”on muuttanut minua, se määrittää minua”.

Hedelmöityshoitoihin liittyvät kipeät kokemukset eivät välttämättä pääty edes onnistuneisiin hoitoihin. Jotkut haastateltavistani kuvasivat kokevansa lapsettomuutta ja erilaisuutta suhteessa muihin vanhempiin senkin jälkeen, kun toivottu lapsiluku oli hoitojen ansiosta täyttynyt. Lisääntymiselimistön tarkkailu, tutkimuksissa ja toimenpiteissä käyminen sekä lääkkeiden syönti ovat monelle intensiivinen kokemus, jonka työstäminen jatkuu pitkään hoitojen loputtuakin. Siksi erilaisuuden kokemukset nousevat pintaan esimerkiksi sellaisten ystävien seurassa, jotka ovat saaneet lapsia ilman hedelmöityshoitojen apua.

Joskus mahdollisesti vuosia kestäneet hoidot myös päättyvät ilman, että lapsi syntyy. Osa tutkimukseeni osallistuneista naisista kuvasi pystyneensä luopumaan hoidoista vasta, kun niihin liittyvät vastenmieliset tuntemukset kasvoivat sietämättömiksi ja esimerkiksi pelkkä ajatus uudesta hoidosta aiheutti pahoinvointia.

Atwoodin Gileadissa ihmisoikeutensa menettäneet hedelmälliset naiset on sidottu ”biologiseen kohtaloonsa” painajaismaisella tavalla. Lisääntymisen vastuu ja taakka painavat kuitenkin myös omassa todellisuudessamme. Antti Rinteen taannoinen haikailu synnytystalkoiden perään muistuttaa siitä, että talkoovastuuta kantavat nimenomaan naiset. Yli kolmenkymmenen vuoden aikana hedelmöityshoitojen seurauksena on syntynyt jo yli 6 miljoonaa hartaasti odotettua lasta. Samaan aikaan lisääntymisteknologian mahdollisuuksiin liittyvä toivo voi kuitenkin muodostua myös taakaksi, jota on vaikea karistaa harteiltaan.

 

Elina Helosvuori valmistelee Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella väitöskirjaansa siitä, miten hedelmöityshoidot muokkaavat lapsettomuutta, lisääntymistä ja vanhemmuutta.

Vaikuttavuuden vaatimus ja tutkimustulosten paketointi

Vuonna 2005 Suomen yliopistolainsäädäntöön lisättiin niin sanottu kolmas tehtävä. Tämä vaikuttavuuden vaatimus muotoiltiin laissa vuorovaikutukseksi ympäröivän yhteiskunnan kanssa, jolla tulee edistää elinikäistä oppimista sekä tutkimustulosten että taiteellisen toiminnan vaikuttavuutta. Vaikka terminä kolmas tehtävä on osin harhaanjohtava, on vaikuttavuus yksi keskeisimmistä tavoitteista esimerkiksi tutkimus- ja innovaationeuvoston viimeisimmissä linjauksissa (TIN 2014). Korkeakoulujärjestelmän radikaalin kehittämisen ohella kaksi tärkeintä linjausta ovat tutkimus- ja innovaatiotoiminnan tulosten hyödyntäminen ja vaikuttavuuden edistäminen sekä uusien kasvulähteiden, aineettoman pääoman ja yritystoiminnan vahvistaminen. Nämä linjaukset antavat signaalin siitä, miten vaikuttavuus mielletään. Tutkimuksen tulee tukea taloudellista kasvua ja yritystoimintaa.

Aihetta on viime aikoina sivunnut myös Tuomas Aivelo Kaiken takana on loinen –blogissaan, jossa hän kiinnittää huomiota hallituksen niin sanottuun lippulaivaohjelmaan. Lippulaiva-tutkimuskeskittymien tavoitteena on tutkimuksen yhteiskunnallinen ja taloudellinen vaikuttavuus. Lippulaiva-termi on tutkimuksen kansainvälistymisen työryhmän antia, mutta työryhmän linjauksissa tutkimuksen vaikuttavuus rinnastuu taloudelliseen kasvuun: ”Huippuluokan osaamista tarvitaan, jotta Suomessa voi syntyä uusia innovatiivisia ja menestyviä yrityksiä.” (OKM 2017, 23). Se, että pohdintaa yhteiskunnallisen vaikuttavuuden eri muodoista ja ulottuvuuksista ei käydä, vinouttaa ymmärrystä siitä, mitä tutkimuksen tekeminen pitää sisällään ja minkälaisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin tai ongelmiin tutkijat pyrkivät työllään vastaamaan.

Tutkimuksen arviointimalleissa ovat viime aikoina korostuneet vuorovaikutukselliset prosessit. Suuntaus itsessään on perusteltu etenkin kun ajatellaan aloja, joissa vuorovaikutuksen mekanismit liittyvät paikallisiin yhteistoimintamuotoihin sekä sosiaalisten tai yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseen ilman ensisijaista kaupallista motiivia. Suomessa tällainen ala on esimerkiksi oppimisvaikeuksien tutkimus, joka on kytkeytynyt vahvasti koulujärjestelmän kehittymiseen. Kun suurin osa ikäluokasta osallistui opetukseen, huomattiin, että kaikki eivät koulun vaatimuksista selviä. Nykyään oppimisvaikeuden diagnosointi vaatii sen, että oppilas on saanut riittävän määrän tukiopetusta. Koulusta tulee vaatimustason nousun kautta myös ehdollistava ja altistava tekijä. Näin oppimisvaikeuksilla on sekä kieleen että kouluihin oppimisympäristöinä liittyvä vahva kulttuurinen luonne.

Mitä enemmän ilmiöistä, kuten oppimisvaikeuksista, tiedetään, sitä enemmän niitä myös kategorisoidaan. Tutkijaa voivat kiinnostaa ilmiön synty ja esiintyminen sekä se, miten oppimisvaikeuksia voidaan ennustaa, mutta kysymys kuuluu myös mitä asialle halutaan tehdä. Alan tutkijat, joita olen seurannut väitöskirjassani, näkevät työnsä osana hyvinvointivaltion perinnettä: heidän kehittämänsä diagnostiset menetelmät, oppimismateriaalit ja kuntoutusvälineet halutaan lasten käyttöön mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja maksutta. Koska Suomessa tilanne on hyvä ja oppimisen vaikeuksiin pystytään puuttumaan osana neuvola- ja koulujärjestelmää, ovat tutkijat siirtäneet katseensa globaalille tasolle. Viemällä tutkimukseen perustuvaa oppimispeliä Afrikkaan tutkimusryhmän tavoitteena on lukutaidon lisääminen maailmanlaajuisesti.

Suomessa verovaroin tuettu tutkimus on tutkijoiden mielestä luonnollisesti yhteiskunnan eri toimijoiden käytössä. Näyttäisi siltä, että myös ulkomaille suunnatuissa hankkeissa tutkijat ovat luottaneet enemmän niin sanottuihin perinteisiin vuorovaikutusmuotoihin työssään kuin innostuneet kaupallisten ratkaisujen luomisesta. Tutkijat mainitsivat ristiriidan ns. tuoteajattelun ja tutkimuksen välillä. He kokivat, että heidän työllään on vaikutusta nimenomaan jos sitä ei ”paketoida tuotteeksi”. Tämä ”paketoiminen” tarkoitti heille sitä, että tutkimustyö pysähtyisi, vaikka se ei ole heidän mielestään tutkimuksen luonne. Tutkimusryhmän johtajan mukaan ei ole olemassa tietoa oppimisesta, joka pysähtyisi johonkin pisteeseen, vaan tieto elää jatkuvasti.

Oppimisvaikeuksien tutkimus on esimerkki siitä, miten tutkimuksen yhteiskunnalliset motiivit yhdistyvät tieteen sisäisiin tavoitteisiin ja vuorottelevat näiden kanssa. Lisäksi tutkimusmenetelmien ja –välineiden muovautuminen tutkimuksen edetessä mahdollistaa tutkimuksen tekemisen sekä aineiston keruun uusilla tavoilla. Ymmärryksen lisääminen oppimisvaikeuksista ilmiönä on ollut tutkijoiden työn perusta, johon on vahvasti kuulunut soveltaminen sekä ongelmiin puuttuminen. Puhuminen kolmannesta tehtävästä tutkimuksen ja opetuksen rinnalla irrottaa tutkimuksen vaikuttavuuden helposti omaksi alueekseen, vaikka lähtökohtaisesti tiede ja tutkimus ovat yhteiskunnallista toimintaa ja tutkimuksen motiivit ovat usein yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun pyrkiviä.

Tässä valossa hallituksen uudet lippulaiva-kaavailut eivät tunnu kovin innovatiivisilta. Niissä ei oteta kantaa vaikuttavuuden muihin kuin taloudellisiin ulottuvuuksiin, puhumattakaan siitä, että keskustelua heräteltäisiin laajemmalti siitä halutaanko julkisella tutkimusrahoituksella mahdollisesti edistää demokratian, terveyden, tasavertaisuuden tai palvelujen saatavuuden arvoja.

 

Terhi Esko

tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto

 

Lähteet:

TIN (2014): Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015 – 2020. Tutkimus- ja innovaationeuvosto.

http://80.248.162.139/export/sites/default/OPM/Tiede/tutkimus-_ja_innovaationeuvosto/julkaisut/liitteet/Linjaus2015-2020.pdf

OKM (2017): Yhteistyössä maailman parasta. Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälisyyden edistämisen linjaukset 2017–2025. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:11

http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79438/okm11.pdf?sequence=3