Kadonneet luut

Etädemomme oli tarinaan pohjautuva aarrejahti-seikkailu, jossa päähahmona toimi Ryhmä Haun Vainu-koira. Tarinassa päiväkotiryhmän lapsien tehtävänä oli auttaa meitä etädemon ohjaajia löytämään yhdessä Vainun kadottamat luut erilaisten osallistavien ja liikunnallisten tehtävien avulla. Tarinan juoni lähti liikkeelle, kun esittelimme ohjaajina paikat, joissa Vainu oli käynyt päivän aikana ja minne hän epäili jättäneensä luunsa. Paikkoina toimi leikkipaikka, uimaranta sekä metsä. Lapsien kanssa lähdimme seikkailemaan kohti kyseisiä paikkoja eri tavoin liikkuen. Lapset saivat nousta seisomaan ja ehdottelemaan miten pääsisimme ensiksi leikkipaikalle. Lapsilta nousi esille esimerkiksi polkupyörä, juokseminen, autolla ajaminen sekä juokseminen. Aina jokaisen ehdotuksen jälkeen heittäydyimme ohjaajien sekä lasten kesken kokeilemaan kyseisiä liikkumistapoja mielikuvituksen avulla. Tämä toistui aina “siirtymissä” tapahtumapaikasta toiseen. Itse tapahtumapaikoilla (leikkipuisto, uimaranta, metsä) oli erilaisia tehtäviä ja luut saattoivat olla piilotettu, niin että lapset näkivät osan luusta, ja joutuivat keksimään miten luut saataisiin otettua/etsittyä. Esimerkiksi uimarannalla kokeilimme onkia ongella luuta pois merestä, ja metsässä jouduimme ryömimään karhun pimeään luolaan hiljaa herättämättä karhua ja leikkipuistossa jouduimme kaivamaan luuta hiekkalaatikolta. Kaikki kolme luuta lopulta löytyivät ja Vainu kiitteli kovasti lapsia avusta. Lapset olisivat halunneet etsiä vielä lisää luita ja selkeästi lapset olivat innoissaan. Lopuksi lapset saivat vielä kertoa oman mielipiteensä mitä pitivät aarrejahti-tuokiosta näyttämällä peukkua ylös tai alas.

Demon tavoitteena oli osallistaa lapsia liikunnallisin keinoin etäyhteyksiä käyttäen. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2018) todetaankin, että varhaiskasvatuksessa tulisi kokea liikunnan tuottamaa iloa ja liikkua monipuolisesti ikätaso huomioiden (VASU, 2018, s. 47). Etädemon aikana lapset liikkuivat erilaisin tavoin, muun muassa kävellen, juosten ja ryömien. Lapset saivat itse valita, millä keinolla seuraavaksi liikutaan. Jätimme tilaa lasten omille ajatuksille, jolloin tuokiosta saatiin myös lasten näköinen. Harjoitusten intensiteetti vaihteli ja annettiin tilaa myös hengähtymiselle. Lapset istuivat omalle merkitylle paikalle ja seurasivat demon kulkua. Ryhmässä liikkuminen kehittää lasten sosiaalisia taitoja, kuten vuorovaikutus- ja itsesäätelytaitoja (VASU, 2018, s. 48).

Muita valitsemiamme pedagogisia tavoitteita oli vuorovaikutustaitojen harjoittelu. Tarnina eli lasten mukana ja lapset saivat vapaasti ehdottaa tarinaan ratkaisuja. Ajattelimme myös tehtävien kehittävän loogista päättelykykyä. Tarina on luontoon sijoittuva, ja lapset saivat pohtia luonnossa liikkumista. Tämän voisi yhdistää ympäristökasvatuksen näkökulmaan. Eniten demo kuitenkin korostui kuuntelutaidot sekä odottaminen. Tarinan kannalta lasten piti kuunnella mitä me demon esittäjät sanomme ja ehdotamme. TArinassa välillä liikuttiin ja välillä kuunneltiin tai kyseltiin.

Ryhmällämme oli todella vähän aikaa käytettäväksi suunnitteluun, jonka vuoksi muutama asia nousi esille demon pitämisen jälkeen, joita jatkon kannalta olisi hyvä kehittää suunnittelu- ja toteutusvaiheessa. Ryhmämme ei ehtinyt saada tilaa varattua, jossa demo olisi voitu toteuttaa, joten jouduimme tyytymään yhden ryhmäläisemme kotiin. Koti on aina kuitenkin koti, vaikka pyrimme mahdollisuuksien mukaan rakentamaan kotiin rekvisiitan avulla mahdollisimman hyviä tapahtumapaikkoja. Totuus oli kuitenkin se, että esimerkiksi leikkipuisto kohtaus jouduttiin toteuttamaan keittiön lattialla, eikä juuri oikeassa leikkipuistossa. Luotimme kuitenkin tässä lasten mielikuvitukseen ja omaan heittäytymiseemme. Lapsia ei demon aikana tuntunut häiritsevän enään alun jälkeen se, että juuri leikkipuisto oli keittiössä, eikä oikeassa leikkipuistossa. Itse heittäydyimme juoneen ja mielestämme siinä onnistuimme hyvin saamaan lapset mukaan, mutta jatkon kannalta olisi tietenkin kaikille mielekkäämpää olla mielenkiintoisessa ja enemmän tarinaa kuvaavammassa tapahtumaympäristössä tai ympäristössä, jossa häiriötekijöitä ei olisi (keittiö, peilit, eteinen yms.). Toinen kehityskohde liittyi etädemon kuvaukseen. Olimme suunnitelleet, että kuvaamme puhelimella ja olemme varmuudenvuoksii linjoilla myös tietokoneella. Tästä kuitenkin aiheutui se, kun aloimme kuvaamaan, jouduimme tiputtamaan tietokoneen pois linjoilta, koska ääni särisi. Puhelinta oli helppo liikuttaa mutta ongelmaksi muodostui se ettemme ohjaajina kameran edessä enää nähneet lapsia ollenkaan. Jouduimme luottamaan pelkästään lasten ääniin sekä kuvaajaan, joka peukulla (ylös/alas) osoitti miten lapset ruudulla osallistuivat, kun lähdettiin suorittamaan erilaisia tehtäviä. Saimme kuitenkin demon jälkeen muilta katsojilta palautetta, ettei kukaan ollut edes tajunnu, ettemme me ohjaajat olleet nähneet lapsia. Joten demon suorituksen kulkuun se ei onneksi vaikuttanut, mutta vaikeutti tietenkin meidän ohjaajien tehtävää.

Etäpedagogiikka oli mukava toteuttaa ja sopii mielestämme koronan jälkeiseen arkeen. Aluksi nousi huoli tekniikan riittävyydestä ja toimivuudesta. Esimerkiksi juuri, kuinka ääni toimisi sekä riittäisikö netin nopeus. Etäpedagogiikassa toiminta voi olla hyvinkin samanlaista, kuin päiväkodissa, vaikka ei olla fyysisesti samassa tilassa. Etäyhteyksien aikana vedettävä tuokio on varmasti uutta myös meille opiskelijoille, kuin lapsille ja päiväkodin henkilökunnalle.

Lähteet: VASU (2018). Varhaiskasvatussunnitelman perusteet. Luettu 8.10.2021

Kirjoittajat;

Pinja Jokinen, Roosa Ojamäki, Olli Honkaniemi

[kuva:Pixabay]

University of Helsinki

Leave a Reply Cancel reply