Kansainvälisyys on yksi Helsingin yliopiston pääteemoista tulevien vuosien varalle. Oman alani, biologian opetuksessa, kansainvälisyys on ollut vahvasti esillä jo vuosia (vuosikymmeniä) ja sen painottaminen koulutuksessa on luonnollisesti lisääntynyt sekä biotieteellisessä, että maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Mitä kansainvälisyys yliopistossa käytännössä tarkoittaa? Tällä käsitteellä on monia ulottuvuuksia, jotka voitaisiin näin suoralta käsin jaotella esim. seuraavalla tavalla (järjestystä ei ole painotettu millään lailla):
1) Englannin kielellä tehtävä opetus/opiskelu
– oppimateriaaleina englanninkieliset oppikirjat, tutkimus- ja katsausartikkelit
– englannin kielisen tekstin tuottaminen opinnäytetöissä (erityisesti tohtorintutkinto)
2) Monikulttuuriset ryhmät opetuksessa
– vaihto-opiskelijoita sisältävät ryhmät
– englanninkieliset maisterinohjelmat
– ulkomaisia opettajia/luennoitsijoita sisältävät ryhmät
– monikulttuurisessa tutkimusryhmässä tehtävät opinnäytetyöt
3) Opiskelija- ja opettajavaihdot niille suunnattujen ohjelmien välityksellä
– suomalaiset opiskelijat ja opettajat ulkomaille
– ulkomaiset opiskelijat ja opettajat Suomeen
4) Vierasluennoitsijat ja vastaväittäjät
– seminaarisarjat ja väitökset
5) Monikulttuurisuus tutkimustyössä
– apurahat ulkomailla tehtävään postdoc-tutkimukseen
– monikulttuuriset tutkimusryhmät ja englanninkieliset kokoukset
– kansainvälisiin konferensseihin osallistuminen
– Kansainvälisten konferenssien järjestäminen
– tutkimuslehdissä julkaiseminen (englannin kieli)
– ulkomailta haettavat apurahat
– kansainvälinen verkostoituminen ja yhteistyökumppanit (akateemiset tahot sekä kaupalliset tiedettä edistävät palvelut)
Tätä listaa kirjoittaessani tunnen olevani onnellisessa asemassa biologin työssäni, koska pidän erittäin paljon kansainvälisessä ympäristössä työskentelystä. En muista milloin minulla olisi viimeksi ollut tylsää töissä tai ylipäätänsä työpäivää, jolloin olisin puhunut pelkästään suomea. Totean samalla, että joitain harvoja matka-apurahahakemuksia lukuun ottamatta en juurikaan kirjoita tieteellistä tekstiä suomeksi. Silloin harvoin, kun näin tapahtuu, Word-ohjelman automaattinen kielenkorjaustoiminto on paljastanut minulle esimerkiksi, että käytän lukuisia ylimääräisiä i-kirjaimia sanoissa joihin ne eivät kuulu. Opiskelijoiden opinnäytetöitä korjatessani (suomeksi tai ruotsiksi) havaitsen usein englannista väännettyjä suomenkielen sekaan ripoteltuja sanoja, kuten ”peak-osio”, ”standardoitu”, ”ladder-kuvio”, ”scatter-ilmiö”, ”originaali”, ”extreme-ympäristö”, ”referee-käytäntö” jne. Vaikka kieli onkin vain yksi haaste kansainvälisessä oppimisympäristössä, mielestäni se on yksi tärkeimmistä huomioonotettavista kehityskohteista. Ulkomailta Suomeen muuttaneet työtoverini kysyvät silloin tällöin hyviä neuvoja siihen kuinka sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaan aina, että paras tapa on opetella puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan suomea paremmin kuin suomalaiset itse. Tämä on kuitenkin hyvin haasteellinen tehtävä etenkin yliopistossa. Monet suomea opiskelevista työtovereistani ovat kertoneet, että niinä hetkinä, kun he onnistuvat keräämään kaiken rohkeutensa ja koettavat puhua suomea, suomalaiset tahattomasti ajattelevat olevansa paremmaksi avuksi vastaamalla englanniksi.
Mietin Suomessa tapahtuvan tieteenkehityksen kansainvälistymisen vuorovaikutusta oman kulttuurimme kehitykseen akateemisessa maailmassa. Yksi kansainvälistymisen edellytys on ulkomaisten opiskelijoiden ja opettajien houkutteleminen Suomeen laajentamaan kansainvälistä osaamistamme sekä viemään omaa kulttuuriamme muualle maailmaan. Mielestäni emme ole kuitenkaan sijoittaneet tarpeeksi resursseja siihen, mitä ainutlaatuista tiedettä ja kulttuuria me voisimme viedä ulkomaille vahvistamaan asemaamme kansainvälisessä maailmassa ja miten tuemme omaa kulttuuriamme ja erityisosaamistamme niin, että sen avulla voimme houkutella kiinnostuneita ihmisiä tänne oppiin?