Mitä opin kansainvälisessä maisteriohjelmassa opettamisesta?

Opetin viime syksynä ensimmäistä kertaa tiedekuntamme tarjoamassa englanninkielisessä maisteriohjelmassa Religion, Conflict and Dialogue (http://www.helsinki.fi/rcd/). Kyseessä on melko pieni, mutta hyvin heterogeeninen, ryhmä opiskelijoita. Opiskelijoiden äidinkieli, koulutustausta, kansallisuus, uskonto ja ikä vaihtelevat. Koko kurssin aiheena oli ”Contemporary Approaches to Recognition”, ja tavoitteena esitellä omassa huippuyksikössämme tehtävää tutkimusta (Reason and Religious Recognition, https://blogs.helsinki.fi/reasonandreligiousrecognition/). Oma osuuteni oli vain kahdeksan opetustuntia, mutta tuo lyhyt kokemus oli merkittävä oman oppimisen ja opettamisen kehittämisen kannalta. Luentoviikkoni aiheena oli eettisiin kysymyksiin liittyvät erimielisyydet uskonnollisissa yhteisöissä, ja esimerkkitapauksena käsittelimme omaa tutkimusaihettani, seksuaalivähemmistöjen asemaa luterilaisissa kirkoissa.
Kohtasin siis monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden kysymyksiä tuolla viikolla hyvin monella eri tasolla. Etukäteen suorastaan pelotti, haasteita tuntui olevan niin moneen eri suuntaan. Mitä tuosta viikosta sitten opin, mitä jäi mieleen?
Ensimmäinen havainto liittyi itsestäänselvyyksiin. Suomalaisella opiskelijajoukolla on tietty kollektiivinen itseymmärrys monista yhteiskunnan ilmiöistä, mutta kansainväliselle opiskelijaryhmälle ilmiöitä joutuu avaamaan aivan eri tavalla. Ensimmäisellä luennolla puhuin johdannonomaisesti siitä, minkälaista keskustelua Suomessa on käyty viime vuosina samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Ilmiöt –kuten Ajankohtaisen kakkosen homoilta, kirkosta eroaminen, Tahdon-liike ja Aito avioliitto-liike–, jotka suomalaisille opiskelijoille avautuivat pelkällä maininnalla, herättivät toisissa opiskelijoissa ison liudan kysymyksiä. Mikä kirkko? Kuinka moni siihen kuuluu? Miksi ihmiset, jotka kuuluvat kirkkoon, eivät käy jumalanpalveluksissa tai elä kirkon opetuksen mukaisesti? Miksi ihmiset eroavat kirkosta, jos maallinen laki muuttuu? Opettaja ja kanssaopiskelijat joutuivat koville, kun jouduimme selittämään meille itsestään selviä kulttuurisia piirteitä.
Toinen havainto liittyi yksilön asemaan ryhmässä. Erään opiskelijan kokemus siitä, että hän edustaa ryhmässä paitsi itseään, myös koko omaa kansaansa, oli pysäyttävä. Opiskelijan koki, että hän joutuu välillä puolustamaan oman kansakuntansa harjoittamaa politiikkaa, vaikka itse olisi siitä eri mieltä. Tämä johti ajattelemaan stereotypioita ja niiden vaikutusta opiskelijan kohtaamiseen ryhmässä. Tälle ilmiölle on oma nimensäkin, jonka toivottavasti joku lukija muistaa ja postaa tämän blogikirjoituksen kommentteihin.
Kolmas havainto liittyi kieleen. Ryhmässä oli joitakin opiskelijoita, joiden äidinkieli on englanti, toisia, joilla kielitaito on sujuva, ja pieni ryhmä heitä, jotka kokivat englanniksi opiskelun vaikeaksi. Tiedekuntamme nykyisen opinto-ohjelman mukaan jokaisen on sisällytettävä vähintään yksi vieraskielinen opintojakso tutkintoonsa. Kurssin suoritustapa oli essee, joten jäin pohtimaan myös sitä, miten arvostelusta saadaan oikeudenmukainen siten, että esseen sisältä ja kielen sujuva hallinta ovat oikeassa tasapainossa. Tätä kirjoittaessa lopullisia esseitä ei vielä ole jätetty tarkastettavaksi, joten kysymys on avoin.