Yliopiston strategiassa korostetaan kansainvälisen oppimisympäristön tukemista. Tämä tarkoittaa muun muassa monikielisyyden ja monikulttuurisuuden tukemista eri tavoin, esimerkiksi siten että tarjotaan muun kuin suomen- ja ruotsinkielistä opetusta suomalaisille ja ulkomaalaisille opiskelijoille sekä tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa.
Valtiotieteellinen tiedekunta on melko kansainvälinen, ainakin mitä opiskelija-ainekseen tulee. Olemme mukana seitsemässä englanninkielisessä maisteriohjelmassa, mikä on aika paljon tiedekunnan kokoon nähden, vuosittain täällä opiskelee noin 4300 tutkinto-opiskelijaa. Myös jatko-opiskelijoista yhä suurempi osuus on muualta kuin Suomesta. Opetusta tälle kasvavalle kansainväliselle opiskelijajoukolle tarjotaan vaihtelevasti. Yleisenä periaatteena on, että kaikki jatko-koulutus on englanninkieliestä, maisteriopinnoissa on vaihtelevuutta. Kv-maisteriohjelmat toki ovat sitoutuneet tarjoamaan riittävän määrän englanninkielistä opetusta, ja joissakin oppiaineissa, kuten taloustieteessä, maisteriopinnot ovat pääsääntöisesti englanniksi. Samalla koetetaan kannustaa kotikansainvälisyyteen, eli suomalaisten opiskelijoiden osallistumista englanninkielisille kursseille. Kielitaidon puolesta tähän ei liene nykyaikana esteitä esteitä: nykyopiskelijoiden kielitaito on keskimäärin korkeammalla tasolla kuin minulla ja opiskelutovereillani 1980–1990 –luvuilla. Ruotsinkielen asema sen sijaan tuntuu olevan aina vain heikompi. Muutama vuosi sitten tiedekunnassa aloitettiin kaksikielisyyspilotti, jossa muutamissa oppiaineissa olisi ollut mahdollista suorittaa kandiopinnot kaksikielisesti suomen- ja ruotsinkielellä, niin että toista kieltä tuli sisältyä tutkintoon tietty määrä. Opiskelijoille luvattiin runsaasti kielitukea tutkinnon suorittamiseen, mutta vain harva opiskelija o ollut kiinnostunut tästä polusta. Erään oppiaineen vastaava huokailee, kun opetushenkilöstöstä ei tahdo löytyä ohjaajia tai tarkastajia ruotsinkielisiin graduihin.
Englanninkielistä opetusta on siis tarjolla, vaikka varsinkin menetelmäopetuksessa sen riittävyys on välillä ollut ongelma. Olen itsekin pitänyt englanniksi opetusta niin maisteri- kuin jatko-opiskelijoille, ja monikulttuuristen ryhmät ovat toimineet isommitta ongelmitta, vaikka etenkin maisteriopiskelijoiden taustojen ja osaamisen heterogeenisuus on vaatinut tasapainottelua kurssien suunnittelussa. Jatko-opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat jo pidempään olleet Suomessa ja kenties suunnittelevat jäävänsä tänne kaipaavat ehkä jo tukea toisinpäin: suomenkieleen ja suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumiseen. Siksi yliopistopedagogiikan kursseillani onkin ollut useamman kerran opiskelija, joka ymmärtää jo hyvin puhuttua kieltä, mutta jonka kielitaito ei ehkä riitä kirjalliseen ja/tai sanalliseen ilmaisuun. Hyvin he ovat kuitenkin pärjänneet, hieman tuettuina ja joustavasti eri kieliä käyttäen, suomenkielisillä kursseilla.
Menetelmäopintojen osalta yhtenä isona ja jatkuvasti kasvavana ongelmana on se, että luvattoman monien jatko-opintoja suorittavien menetelmällinen pohjatietämys on surkeaa tai täysin olematonta. Silloin ei siis välttämättä olekaan kyse englanninkielisen menetelmällisen jatko-opetuksen riittävyyden puutteesta vaan siitä, ettei kaikilla opiskelijoilla ole rahkeita osallistua annettavaan opetukseen. Tämä on tietysti kestämätön tilanne, mutta ei jatko-opintotasoisen (englanninkielisen) menetelmäopetuksen pitäisi kuitenkaan olla pelkkää perusopintotasoisten menetelmäasioiden kertaamista.