Author: Harri M Mäcklin

YA3-kurssilla ei ymmärrettävistä syistä pureuduttu juurikaan kansainvälisyyden synnyttämiin kasvatusfilosofiin kysymyksiin. Ongelma ei kuitenkaan ole yhdentekevä, sillä opetuksen taustalla oleva filosofia saattaa huomaamattakin vaikuttaa siihen, millaisia valmiuksia opettajilla ja oppilailla on kohdata opetustilanteissa vieraista kulttuureista tulevia. Esimerkiksi Deborah Kerdeman (2003) on argumentoinut artikkelissaan “Pulled Up Short: Challenging Self-Understanding as a Focus of Teaching and Learning” (Journal of Philosophy of Education 37(2), 293 – 308), että nykyisin vallalla oleva konstruktivistinen ohjaa opiskelijaa luottamaan liikaa omaan ymmärrykseensä eikä opeta monikulttuurisessa kontekstissa tarvittavaa nöyryyttä ja avoimuutta.

Vaihtoehdoksi konstruktivismille voisi ehdottaa hermeneuttista teoriaa, joka korostaa oman ymmärryksen rajallisuuden hyväksymistä ja vieraudelle avoimen elämänasenteen tärkeyttä. Hermeneutiikka on kiinnostunut tarkastelemaan tilanteita, joissa ymmärrys laajenee dialogissa toiseuden kanssa, ja juuri tästä syystä se voisi olla hedelmällinen lähtökohta monikulttuurisen pedagogiikan teoretisoinnissa.

Mutta millaisia näkökulmia hermeneuttinen kasvatusfilosofia voisi tuoda kansainväliseen yliopisto-opetukseen? Kysyin asiaa kasvatusfilosofi Anniina Leiviskältä, joka väitteli tammikuussa 2016 Helsingin yliopistossa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan soveltamisesta kasvatusfilosofiassa. Hänen väitöskirjansa Hans-Georg Gadamer’s Philosophical Hermeneutics in the Philosophy of Education: Beyond Modernism and Postmodernism (2016) on luettavissa E-thesiksessä.

Mitä annettavaa hermeneuttisella kasvatusfilosofialla on kansainväliselle (yliopisto)opetukselle?

AL: (Filosofinen) hermeneutiikka (mm. Heidegger, Gadamer, Ricoeur) tarkastelee inhimillisen ymmärryksen luonnetta ja etenkin sen kielellis-kulttuuris-historiallista rakentumista. Hermeneuttinen kasvatusfilosofia vastaavasti tutkii, mikä merkitys ymmärtämisen kielellisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti rakentuneella luonteella on kasvatuksessa, opetuksessa ja oppimisessa. Hermeneuttinen kasvatusfilosofia voi mm. auttaa hahmottamaan ja käsitteellistämään oppimisen ja opettamisen ennakkoehtoja ja oppimisprosessien luonnetta. Kansainvälisen yliopisto-opetuksen suhteen hermeneuttinen kasvatusfilosofia voi mm. auttaa ymmärtämään, miksi eri kielellisistä ja kulttuurisista taustoista tulevat ihmiset oppivat asioita eri tavoin, ymmärtävät asioita ja ilmiöitä toisistaan poikkeavalla tavalla ja miksi kulttuurien välinen vuorovaikutus on toisinaan ongelmallista. Toisaalta hermeneuttinen kasvatusfilosofia voi valottaa myös niitä positiivisia mahdollisuuksia, joita kulttuurienväliseen vuorovaikutukseen liittyy.

Mitä hermeneutiikkaan pohjautuva kulttuurisensitiivinen opetus voisi olla käytännössä?

AL: Kulttuurisensitiivinen opetus ei välttämättä hermeneuttisesta näkökulmasta tarkoita, että jokaisen kulttuurin erityisominaisuuksia tulisi huomioida opetuksessa. Pikemminkin hermeneutiikkaan perustuva kulttuurisensitiivinen opetus tähtäisi siihen, että opiskelijat vähitellen oppisivat tiedostamaan oman oppimisensa kielellis-kulttuuris-historiallisia ennakkoehtoja ja tarkastelemaan niiden roolia ja merkitystä oppimisprosesseissa. Oppiminen on hermeneuttisesta näkökulmasta prosessi, jossa uutta tietoa ja kokemuksia ei ainoastaan sulauteta aiemmin muodostuneeseen esiymmärrykseen, vaan luodaan edellytyksiä aiemman esiymmärryksen produktiiviselle muutokselle, syvenemiselle ja laajenemiselle. Tämä kuitenkin mahdollistuu vasta, kun oppija kykenee tarkastelemaan kieleen, kulttuuriin ja historialliseen traditioon nojautuvaa esiymmärrystään riittävän refleksiivisesti ja kyseenalaistaen. Hermeneuttisesti orientoituneessa opetuksessa oppijalle pyritäänkin tarjoamaan tietoa ja kokemuksia, jotka potentiaalisesti asettavat hänen aiemman esiymmärryksensä kyseenalaiseksi tai haastavat sen osa-alueita. Tällöin oppijalle avautuu mahdollisuus tarkastella omaa esiymmärrystään uudesta näkökulmasta suhteessa opetuksessa koettuihin asioihin. Käytännössä tällainen opetus voisi tarkoittaa esimerkiksi vieraiden tai historiallisesti etäisten kulttuuristen tapojen, tottumusten, ajatusten ja ideoiden tutkimista ja oman esiymmärryksen suhteuttamista niihin tavalla, joka mahdollistaa oman ymmärryksen laajenemisen ja syvenemisen dialogissa näiden ajatusten ja ilmiöiden kanssa.

Mikä on opettajan asema/tehtävä kansainvälisessä opetuksessa hermeneutiikan näkökulmasta?

AL: Opettajan tehtävä kulttuurisensitiivisessä/kansainvälisessä opetuksessa on kannustaa oppijoita olemaan avoimia sellaisille kokemuksille, jotka haastavat aiemmin omaksuttuja ajattelutapoja ja tottumuksia, sekä kehottaa oppijoita tarkastelemaan näitä uusia kokemuksia tavalla, joka pikemminkin laajentaa oppijoiden esiymmärrystä kuin pönkittää aiempia kulttuuris-historiallisia ennakkoluuloja. Olennaista tällaisessa opetuksessa on auttaa opiskelijoita tutustumaan heidän ymmärryksensä ennakkoehtoihin sekä niiden rajallisuuteen ja ajallis-paikallisuuteen. Käytännön tasolla tämä voi tarkoittaa keskustelua opiskelijoiden enakkoluuloista ja uusista kokemuksista heidän kanssaan, sekä uusien tulkintojen muodostamista yhdessä opiskelijoiden kanssa ja heitä tässä prosessissa tukien.

Onko aihetta tutkittu paljon?

AL: Hermeneuttista kasvatusfilosofiaa on tutkittu jossain määrin, kattavimpia teoksia aihepiirin ympäriltä ovat mm. Shaun Gallagherin Hermeneutics and Education (1992) ja Education, Dialogue and Hermeneutics (toim. Paul Fairfield). Myös monissa Pádraig Hoganin teoksissa ja teksteissä (mm. The New Significance of Learning: Imagination’s Heartwork) käsittellään oppimista ja opetusta hermeneuttisesta näkökulmasta.

Mikä tekee tutkimusyhteisöstä kansainvälisen? Sekö, että se koostuu ympäri maailmaa tulleista tutkijoista? Vai se, että yhteisö toimii kansainvälisten käytänteiden mukaisesti ja valmistaa kansainväliselle uralle?

Mikä kansainvälisyys riippuu ensimmäisestä, voi filosofian ja taiteentutkimuksen tohtoriohjelmaa vain vaivoin kutsua kansainväliseksi. Opettajista lähes kaikki ovat suomalaisia, samoin opiskelijoista. Myös tohtoriohjelmaan hakeneista leijonanosa on suomalaisia. Muunmaalaisten läsnäolo ohjelman toiminnassa on tällä hetkellä enemmän poikkeus kuin normi.

Mutta mikäli kansainvälisyys riippuu jälkimmäisestä vaihtoehdosta, voi ohjelmaa kutsua varsin kansainväliseksi. Tohtoriohjelman työkieli on englanti, ja seminaareissa puhutaan useammin englantia kuin suomea. Muutamat tohtoriohjelman oppiaineet kuuluvat kansainvälisiin PhDNet-verkostoihin, joiden myötä jatko-opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä lyhyitä tutkimusvierailuja verkoston ulkomaisiin yliopistoihin ja osallistua sen seminaareihin. Samalla myös Helsinkiin tulee ajoittain vierailevia opiskelijoita ulkomailta. Kaikilla oppiaineilla, esimerkiksi edustamallani estetiikalla, ei tällaista mahdollisuutta kuitenkaan ole. Joka lukuvuosi Helsinkiin kutsutaan muutamia vierailevia tutkijoita pitämään vierailuluentoja. Ohjelma myös aktiivisesti kannustaa opiskelijoitaan esittelemään tutkimustaan kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoitumaan ulkomaisiin tutkijoihin – kanslerin matkatuen avulla jokaisella opiskelijalla pitäisi olla mahdollisuus saada tukea ainakin yhteen konferenssimatkaan joka vuosi. Väitöskirjojen tarkastajat ja vastaväittäjät tulevat hyvin usein ulkomailta, mikä osaltaan takaa, että väitöstutkimukset täyttävät kansainväliset standardit.

Tietenkään näin karkea kahtiajako ei täysin tavoita kansainvälisyyden kaikkia ulottuvuuksia, mutta nähdäkseni sen avulla voidaan havainnollistaa hyvin tohtoriohjelman kaksinaista suhdetta kansainvälisyyteen. Voisi sanoa, että tohtoriohjelmalla on hyvät mahdollisuudet opettaa kansainvälisessä akateemisessa maailmassa tarvittavia taitoja, mutta varsinainen vuorovaikutus muunmaalaisten kanssa voi jäädä vähäiseksi. Kysymys toki on, jääkö opiskelijoille syntyvä käsitys kansainvälisyydestä ontoksi. Täytyy myöntää, että moni tässä blogissa aiemmin esiin nostettu kansainvälisyyteen liittyvä ilmiö tuntuu itsestäni hieman vieraalta, koska ympäristöni ei ole kansainvälinen sanan ehkä täydessä merkityksessä.

Näkisin kuitenkin, että tohtoriohjelmalla on edellytyksiä kasvaa kansainväliseksi yhteisöksi myös ensimmäisessä mainitsemassani mielessä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että ohjelma tehdään houkuttavaksi kansainvälisten opiskelijoiden näkökulmasta. Ohjelman olisi tarjottava jotain, mitä muualla ei ole. Esimerkiksi oma oppiaineeni on ollut vahvasti näkyvillä viime aikoina muotiin nousseessa arjen estetiikan tutkimuksessa, mikä on jo houkutellut Helsinkiin yhden ulkomaisen jatko-opiskelijan ja epäilemättä houkuttelee jatkossa vielä lisääkin. Lukukausimaksujen toteutuessa on alettava tosissaan kysyä, mitä sellaista annettavaa tohtoriohjelmalla on, jotta se saisi houkuteltua hakijoita ulkomailta ja voisi kehittyä kansainväliseksi sanan täydessä mielessä.