Tag Archives: etnografia

A Capable Parent project. Justice through Education –seminaari 16.5.2013.

|

Esittelin ensimmäisen kerran väitöskirjani tutkimusasetelmaa ja kerroin kenttätyöstän Helsingin yliopistossa pidetyssä Justice through Education -seminaarissa.  Samaisesta tutkimuksesta kirjoitin syksyllä yhteisartikkelin Pirkko Matkaselän kanssa Kieliverkoston lehteen otsikolla “Osaava vanhempi – toiminnallista suomen kielen oppimista äiti & lapsi –ryhmässä”.

Tämän merkinnän yhteyteen liitän JustEd-seminaarissa pitämäni esitelmän abstraktin. Olen kiinnostunut ja kiitollinen kaikista kommenteista, ehdotuksista, vinkeistä ja keskustelusta tutkimukseeni liittyen!

 A Capable Parent project – stay-at-home mothers learning Finnish

I am doing ethnographic research in the Finnish language and culture course which  is aimed at stay-at-home mothers in the Helsinki metropolitan area. The group consists of 10 mothers who participate in the group with their children.

There are both low-educated and high-educated mothers, and some of them are also non-literate, but they all study in the same mother & child activity group. Their teacher is a social worker who has no pedagogical education. Besides learning the language this education is aimed at strengthening parenthood and helping mothers in supporting the growth of their children in the Finnish society.

I have been very much inspired by the dialog-based pedagogy of Paolo Freire. Freire’s pedagogy opposes adaptive and passivating education and aims instead to action and change – not only to construe information. My research aims to find out about the role of this group in the adaptation process of the mothers in the society from their point of view. I analyse the process of learning in light of the following questions:

  1. What they feel they are learning? What they tell about their learning process in this group?
  2. How does the presence of the child affect to the pedagogy and learning and how the mothers feel about that?

The data has been collected by doing participatory observation and interviews and photographing. The target of my research is to bring out the learners´ voice about their language learning process.

Kohteesta kumppaniksi

|

Helsingin yliopistossa järjestetyssä Justice through Education –seminaarissa (16.5.2013) pohdittiin, mitä oikeus tarkoittaa koulutuksesta puhuttaessa ja miten oikeutta voidaan saavuttaa koulutuksessa ja koulutuksen avulla.

Teemaryhmittäin pidetyissä esityksissä aihetta lähestyttiin eri näkökulmista. Itselleni jäi päällimmäisenä mieleen Katariina Hakalan ja Marita Kivirannan esitys vammaisten kanssa toteutettavasta tutkimusprojektista, jossa hyödynnetään kokemusasiantuntijuutta. Kokemusasiantuntijuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että vammainen itse on oman tilanteensa asiantuntija. Juuri hän tietää, minkälaista on olla vammainen ja minkälaisia haasteita hän kohtaa. Kun tutkimus pohjautuu kokemusasiantuntijuuteen, tutkimuksen kohteesta tulee tutkimuskumppani.

Heidän esittelemässään tutkimusprojektissa ei ole kyse vain siitä, että vammaisia pelkästään kuultaisiin ja haastateltaisiin heidän omaan tilanteeseensa liittyen vaan he todellakin saavat osallistua tutkijoina projektiin. Vammaiset ovat saaneet itse valita yhteisten keskustelujen pohjalta itseään kiinnostavat tutkimusongelmat, joita he lähtevät valitsemansa tutkimusparin kanssa yhdessä tutkimaan. Tutkimuspari voi olla esimerkiksi joku perheenjäsen, ystävä tai henkilökohtainen avustaja.

Olen tehnyt lukuvuoden verran etnografista tutkimusta ja sen puitteissa havainnoinut, osallistunut, haastatellut ja keskustellut. Etnografina olen kuunnellut herkällä korvalla ja pyrkinyt arvostamaan ja ymmärtämään haastattelemieni ihmisten näkökantoja ja kokemuksia. Olen pyrkinyt tuottamaan ymmärrystä ja tietoa tutkittavieni kanssa heidän arkipäivästään ja oppimisprosessistaan, mutta Hakala ja Kiviranta uskaltavat mennä pidemmälle omassa tutkimuksessaan. Kyse on nimenomaan uskaltamisesta, sillä kun kohteesta tulee kumppani, tutkimuksen toteuttaja eli varsinainen, alkuperäinen (yleensä akateeminen) tutkija joutuu kyseenalaistamaan myös omaa asemaansa ja rooliaan tutkimuksessa. Kyseessä on hierarkkinen valtapositio, joka tehdään näkyväksi: Kuka omistaa tiedon? Kuka on asiantuntija? Entä onko kirjoittavalla tutkijalla kuitenkin enemmän valtaa, sillä hän päättää viime kädessä sen mitä ja miten hän kirjoittaa ja julkaisee?

Rohkeneminen ja uteliaisuus ovatkin ehkä avainsanoja tässä keskustelussa: Kiviranta puhui osalliseksi tulemisesta ja kysyi, mitä meissä tapahtuu, kun tulemme osalliseksi ja osallistamme. Heidän projektissaan kyse ei ole ainoastaan siitä, että vammaiset tulevat osalliseksi, vaan myös he itse ovat osallisena ja tulevat osalliseksi jotakin uutta. Osallistuminen on mahdollista vain, jos uskaltaa laittaa itsensä likoon ja liikkua tarvittaessa myös omalla epämukavuusalueellaan.

Maahanmuuttajaäidit täysivaltaisiksi toimijoiksi

|

Huhtikuun alussa Zonta Piiri 20 järjesti Helsingissä Maahanmuuttajat täysivaltaisiksi suomalaisiksi –seminaarin. Seminaarissa käsiteltiin maahanmuuttajuuteen, työllistymiseen ja kielen oppimiseen liittyviä kysymyksiä ja pohdittiin niiden yhteyttä täysivaltaistumiseen.  Täysivaltaistumisella (eng. empowerment) tarkoitetaan sitä, että yksilö pystyy itse hallitsemaan elämäänsä eivätkä muut tahot sitä ohjaile. Lisäksi sillä viitataan siihen, että yksilö pystyy osallistumaan yhteiskuntaan sen aktiivisena jäsenenä.

Seminaarin järjesti Zonta Piiri 20 ja puhujiksi oli kutsuttu eri näkökulmia edustavia henkilöitä. Paikalla olivat mm. vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet, joka toi esiin tasa-arvo- ja oikeuskysymyksiä. Eija Hanni puolestaan käsitteli työllistymiseen liittyviä näkökohtia ja Monika-naisten liiton toiminnasta kertoi Jenni Tuominen. Maahanmuuttajina aikoinaan Suomeen tulleet Ruslan Haarala ja Nasima Razmyar kertoivat omista kokemuksistaan suhteuttaen niitä laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Seminaari oli varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta erityisesti itse jäin miettimään keskustelua kotihoidontuesta. Monesti kotihoidontuki nähdään uhkana urakehitykselle ja työllistymiselle. Erityisesti maahanmuuttajaäitien kohdalla kotihoidontuesta puhuttaessa mainitaan usein syrjäytyminen: Kielikursseille pääsy hankaloituu, mahdollisesti jo aloitetut opinnot viivästyvät ja työllistyminen siintää hamassa tulevaisuudessa – jos sielläkään. Monesti esiin nostetaan ajatus siitä, että äidit jäävät yksin kotiin. Huolena on usein se, kielen oppiminen ja työllistyminen hankaloituu tai estyy. Meillä on niin ansiotyötä arvostava yhteiskunta, että naisen katsotaan usein olevan itsenäinen ja aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun hän käy ansiotöissä.

Eikö kotihoidontuki ja sen mahdollistama kotiäitiys voi olla myös yksi tie täysvaltaistumiseen? Olen saanut tehdä etnografista tutkimusta eräässä pääkaupunkiseudun asukaspuistossa, jossa kokoontuu maahanmuuttajaäideille tarkoitettu toiminnallinen äiti&lapsi –ryhmä. Ryhmä oli alun perin tarkoitettu vain maahanmuuttajaäideille, mutta asukaspuiston suomalaisäidit halusivat mukaan toimintaan. Ryhmässä on tehty niitä asioita, joita asukaspuiston perhetoiminnassa muutenkin tehdään: leivotaan, askarrellaan, retkeillään lähiympäristössä, juodaan kahvia ja jutellaan.

Eikö tämä juuri ole täysvaltaistumista? Ryhmässä toimivat sekä täällä syntyneet että tänne muualta muuttaneet yhdessä. Äidit keskustelevat keskenään niistä asioista, mistä äidit muutenkin keskustelevat: lapsista, kasvatuksesta, parisuhteesta, arjen iloista ja suruista sekä arjesta selviytymisestä. Kieli on jotain suomen, englannin, elekielen ja muiden kielten sekoitusta.

Tähän ei olisi mahdollisuutta, jos nämä maahanmuuttajaäidit olisivat perinteisessä kotoutumiskoulutuksessa ja kielikurssilla. Voitaisiinko hyväksyä, että tämäkin on tapa täysivaltaistua täällä uudessa kotimaassa? Tämä toiminta mahdollistaa pienten lasten äitien osallistumisen oman alueensa toimintaan. Toiminnalla on myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä: kyse on myös monikulttuurisuuskasvatuksesta, tasa-arvosta, sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisestä ja mahdollisten tulevien sosiaalisten ongelmien ehkäisemisestä.

Tämä asukaspuistotoiminta, johon olen saanut etnografina tutustua tämän vuoden ajan, tukee näkemystäni siitä, että juuri kotiäitiys on tarjonnut näille äideille erilaisen oppimisen. Ei mennäkään ”kieli edellä”, vaan lähdetään liikkeelle sosiaalisesta vahvistumisesta. Solmitaan suhteita oman asuinalueen asukkaisiin ja perheisiin, minkä kautta on mahdollista ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja sen käytänteitä. Mielestäni tämä on täysvaltaistumista sanan parhaimmassa merkityksessä. Työllistyminen mahdollistuu sitten myöhemmin. Ja jos lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että työllistyminen vaatii kielen ja kulttuuristen taitojen hallintaa, niin onko parempaa tapaa oppia niitä kuin aktiivinen toiminta yhdessä alueen muiden perheiden kanssa?

Ongelmana tutkimusongelma?

|

Mikä on tutkimusongelmasi? Onko tämä se kysymys, joka sinulle ensimmäisenä esitetään, kun kerrot, että olet tekemässä tai suunnittelemassa väitöskirjaasi? Todennäköisesti on, ja se onkin ihan looginen ja järkevä kysymys. Se voi olla myös hyvin kiusallinen kysymys, jos olet vaihtanut tutkimuskysymystäsi sen kymmenen kertaa etkä siitä huolimatta ole onnistunut saamaan sitä konkreettiseen muotoon.

Aloin suunnitella väitöskirjaani ensimmäisen kerran jo keväällä 2009. Kiinnostukseni heräsi käytännön työssä; opetin luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia ja kohtasin mitä kummallisimpia, kiehtovimpia ja erikoisimpia tilanteita ja haasteita viikoittain. Tiesin, että tätä halusin tutkia.

Mutta mitä tutkisin ihan tarkalleen ottaen? Kun minulta oli tivattu tutkimuskysymystä useamman kerran, niin keksinkin sitten mitä hienommilta kuulostavia kysymyksiä ja ongelmia, joita tutkia ja jotka ratkaisemalla parantaisin (lähes) koko maailman.

Kun lopulta laitoin tuumasta toimeksi ja sain oikeuden jatko-opintoihin kesällä 2010, minulla oli edelleen tutkimussuunnitelmaan kirjattuna mitä erinäisimpiä hahmotelmia tutkimusongelmiksi liittyen luku- ja kirjoitustaidottomien maahanmuuttajien koulutukseen. Olin kuitenkin juuri saanut poikani ja jäänyt kotiäidiksi, joten varsinainen työskentely sai odottaa.

Keväällä 2012 ohjaajani otti minuun yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua alkaa tutkia toiminnallista oppimista äiti&lapsi –ryhmässä. Mukana olisi todennäköisesti useita luku- ja kirjoitustaidottomia. Mikäpä siinä. Sehän oli juuri sitä, mitä minun piti tutkia, vaikkei minulla sitä varsinaista tutkimuskysymystä vielä ollutkaan.

Aloitin etnografisen kenttätyön tämän äiti&lapsi –ryhmän parissa syksyllä 2012. Hyvin pian kävi ilmi, että kymmenestä äidistä vain yksi oli luku- ja kirjoitustaidoton. Yli puolet ryhmän äideistä olivat melko korkeasti koulutettuja. Syksyn mittaan vahvistui epäilykseni siitä, että luku- ja kirjoitustaidottomuus tutkimuksen avainkysymyksenä olisi heitettävä yli laidan. Samalla huomasin, että aloittamani teoreettinen viitekehys ei oikeastaan koskettanut näkökulmaani eikä liittynyt enää millään tavalla tutkimukseeni.

Voit varmaan kuvitella, että ahdisti. Ja kovasti. Useammin kuin kerran ajattelin, että onkohan toista näin onnetonta tutkijanalkua? Onneksi parilta taholta minua tuupittiin eteenpäin, ja jatkoin haastattelujen tekemistä, purkamista ja analysointia. Kirjoitin ja kirjoitin, joskus harvoin uskaltauduin jopa keskustelemaan aiheesta jonkun kanssa (useimmiten kuitenkin häpesin onnettomalta tuntuvaa tutkimusprosessiani ja välttelin mieluiten keskustelua aiheesta). Varsinainen kenttätyö sen sijaan oli hauskaa. Kävin äitien kanssa uskomattoman paljon keskusteluja: syvällisiä, pinnallisia, hauskoja, vakavia, surullisia keskusteluja. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkea mahdollista, mistä äidit keskenään puhuvat. Välillä tunsin velvollisuudekseni muistuttaa heille kaksoisroolistani: minut oli otettu mukaan yhtenä äideistä, mutta he tiesivät kyllä, että olin paikalla myös tutkijana.

Ja yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä minulle alkoi kirkastua, mitä olen tekemässä ja miksi. Olin kirjoittanut koko syksyn ja alkuvuoden havaintopäiväkirjoja, teoriaa, ajatuksia, pohdintoja ja puuta heinää, ja yhtäkkiä huomasin, että se oli kannattanut. Kirjoittamalla olin pystynyt prosessoimaan, tiedostamattani, tutkimustani. Kirjoittaminen, ja nyt näiden kirjoitusten lukeminen, oli kehittänyt ja kirkastanut ajatuksiani.

Minua olisi helpottanut suunnattomasti, jos joku olisi jo heti sanonut, että tutkimuksen luonteeseen ja tekemiseen voi kuulua sekin, että tutkimusongelma ei välttämättä ole vielä valmiina. Ilmeisesti monesti kvalitatiivisessa tutkimuksessa näin onkin. Tai tutkijan on ainakin oltava valmis siihen, että tutkimuskysymykset ja –näkökulmat saattavat elää ja muokkautua.

Hirsjärvi ja Hurme (2000) vahvistavat kirjassaan Tutkimushaastattelu oivallukseni siitä, että tutkimusongelmaa ei aina ole valmiina eikä se ole edes välttämätöntä. Heidän mukaansa kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen voi herättää käytännön kokemukset, kirjallisuus tai asiantuntijoiden vihjeet. On riittävää, että on aihealue ja alustava näkökulma valmiina. Kirjallisuuteen perehtyminen auttaa sitten rajaamaan ongelmaa ja näkökulmaa ja konkretisoimaan kysymykset. Jos olisin tämän ymmärtänyt, olisin ehkä ollut hieman vähemmän ahdistunut.

Mitä tästä siis opinkaan?  Ainakin seuraavat asiat:

  1. Kannattaa luottaa omaan kiinnostukseensa. Aihealue tai näkökulma saattaa muuttua matkan varrella, kuten minulle kävi, mutta se on ihan ok. Todennäköisesti monen tutkimussuunnitelman ensiversio on aika erilainen kuin varsinainen tutkimus.
  2. Sattumilla voi olla merkitystä tutkimusprosessissa, ja niitä voi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan. Etnografina minun on ehkä ollut helpompi sukeltaa äiti&lapsi –ryhmän maailmaan, koska minusta itsestänikin tuli äiti paria vuotta aiemmin. Ehkä minun onkin helpompi löytää enemmän yhteistä kokemuspohjaa tutkimani ryhmän äitien kanssa kuin mitä minulla olisi ollut luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten kanssa. Ainakin etnografian kannalta tämä on ollut merkittävää.
  3. Tunteeseen ja intuitioon voi, ainakin jossain määrin, luottaa.  Juuri viime viikolla luin Tohtoritakuu-blogissa tätä käsittelevän kirjoituksen Tunne johtaa tulokseen. Siitä jäi päällimmäiseksi mieleeni se, että vaikka älyllisyyttä ja suunnitelmallisuutta tarvitaan, niin tunne on se kantava voima, joka johtaa tuloksiin. Ja että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Minun tapauksessani mukavuus oli nimenomaan siinä kenttätyössä, vaikka tutkimuskysymys ei pitkään aikaan ollutkaan selvillä. Suosittelen kyseisen tekstin lukemista Tohtoritakuu-blogista, jos painiskelet samantyyppisten pohdintojen kanssa kuin minä.
  4. Kliseeltä kuulostava toteamus ”epävarmuutta on siedettävä” taitaa olla totta. Kaikki lopulta tuppaa kuitenkin järjestymään.
  5. Loputon kirjoittaminen auttaa. Olen kirjoittanut niin paljon puuta heinää, että en voi uskoa sitä edes todeksi. Mutta sieltä on noussut muutama kantava ja kehiteltävissä oleva ajatus.

Tieni tutkimuskysymysteni äärelle on ollut mutkikas ja kestoltaan kai aika pitkä, mutta joka tapauksessa kovin opettavainen ja antoisa. Ja tällä hetkellä olo on melko positiivinen. En ehkä olekaan ihan onneton tapaus.

Niinpä. Onkohan muillekin käynyt näin? Kuinka sinä löysit oman tutkimuskysymyksesi? Onko se muuttunut matkan varrella vai osuitko kerralla oikeaan?