Category Archives: Tietoverkko ja sosiaalinen media

Blogien sielunelämästä

|

Tutkijat verkoilla -kurssin alussa suuri kysymys minulle oli se, miksi ylipäätään kannattaa seurata tai pitää blogia. Taisin muotoilla kysymyksen suunnilleen seuraavasti: Kannattaako höpistä julkisesti verkossa? Mikä on niin merkittävää sanottavaa, että haluaisin tehdä siitä merkinnän blogiini? Millaista tekstiä kannattaa tuottaa blogiin?

Tämän vuoksi päätin omistaa verkkojakson blogeihin tutustumiselle ja niiden sielunelämän pohtimiselle. Rajasin tarkastelemani blogit ns. vakavasti otettaviin ja päätin suosiolla jättää elämäntapablogit huomiotta – tunnen kyllä itseni, ja jäisin vain niihin koukkuun!

Kirjaston poistokorista sain käsiini Robert Scoblen ja Shel Israelin kirjan Blogit ja bisnes, yritys 2.0. Kirja oli selkeästi ja havainnollisesti kirjoitettu, ja lisäksi kääntäjä oli alkuun lisännyt muutaman tunnetun blogitapauksen Suomesta. Kirja käsittelee yritysten sisäisiä ja ulkoisia blogeja, mutta mielestäni ainakin seuraavat ohjeet taitavaan bloginpitoon ovat sovellettavissa myös muihin blogeihin:

1. Nimellä on väliä. Jotta hakukoneet löytävät blogisi, valitse sellainen nimi, joka kuvaa blogiasi tai toimintaasi tai päämääriäsi. Tämä ei ensin tuntunut minusta tärkeältä, koska päinvastoin pelkäsin, että joku löytäisi blogini. Nyt kun olen vakaasti päättänyt laajentaa blogini merkintöjä koskemaan muutakin kuin vain tätä kurssia ja jatkaa blogin pitämistä, olen huomannut nimiasian tärkeyden. Miksi kirjoittaa, jos kukaan ei edes löydä blogia?

2. Lue blogeja ennen kuin aloitat.Näin ymmärrät, mistä on kyse. Tutkijat verkoilla -kurssilla meidät heitettiin suoraan blogien maailmaan ja blogimerkintöjä kirjoittamaan, enkä minä ainakaan ehtinyt tutustua yhteenkään blogiin ennen oman aloittamista. Onneksi kurssilla täytyy kommentoida toisten blogeja, joten sain siinä ensikosketuksen toisten blogeihin. Kyselin muuten veljeltäni ja parilta ystävältäni, mitä blogeja he seuraavat ja miksi, ja vastaukset vaihtelivat elämäntapablogeista poliittisten vaikuttajien blogeihin. Vastaukset eivät saaneet minua vakuuttuneeksi blogien kiinnostavuudesta tai merkityksellisyydestä, mutta nälkä tosiaan kasvaa syödessä – kurssilaisten blogien seuraamisen lisäksi aloin kuin varkain vilkuilla muitakin blogeja, joista muutamaa seuraan nyt aktiivisesti. Johtopäätelmä: Olisi ehkä ollut hyödyllistä tutustua blogeihin ennen oman aloittamista, mutta toisaalta voi näinkin päin aloittaa. Oppiminen on ehkä näin kaksisuuntaisempaa, kun lähtökohta ei ole ollut toisten blogien jäljentäminen tai mallina käyttäminen. Nyt tällä hetkellä eri blogeista saa kyllä ideoita, miten omaa voisi parantaa ja minkätyyppisiä tekstejä tänne voisi työstää.

3. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity. Sisällytä kuhunkin tekstiin vain yksi pääasia tai yhdenmukainen valikoima linkkejä. Itse ainakin huomaan silmäileväni useampaa blogia niin lyhyessä ajassa, että jos jokin merkintä on pitkä enkä saa siihen heti punaista lankaa tai se ei koukuta minua, siirryn seuraavaan.

4. Kirjoita intohimolla. Se näkyy kyllä tekstistäsi läpi!

5. Osoita asiantuntijuutta. Tähän lisään oman kommenttini ja neuvoni: Älä kuitenkaan ole kaikkitietävä. Käsittääkseni blogien tarkoitus on luoda keskustelua, joten asiantuntijuuden olisi jätettävä tilaa keskustelulle ja vaihtoehtoisile näkemyksille – ja tämähän ei tietysti ole helppoa, jos kyseessä on esimerkiksi oma tutkimus ja siihen liittyvät kysymykset! Mutta ehkä juuri ne kaikkein kiperimmät kysymykset ja kiusallisimmilta tuntuvat kommentit ovatkin niitä, jotka osoittavat oman tutkimuksen tai kirjoituksen heikot kohdat, joita olisi vielä pohdittava laajemmin.

6. Salli kommentit. Scoblen ja Israelin mukaan hyvä blogi ei ole PR-kanava, vaan avoin paikka keskustelulle.

Scoblen ja Israelin kirjassa oli paljon muitakin hyviä vinkkejä, mutta poimin vain nämä, jotka ovat helposti sovellettavissa tutkimusblogeihin. Suositten kyllä kirjaa lämpimästi, vaikka se onkin aika kevyttä luettavaa – tosin hyvä niin, ainakin tällaiselle digitoopelle kuten minä! Kirja antaa konkreettisia esimerkkejä ja paikoittain jopa viihdyttävä.

Lisäisin vielä neuvoihin sen, että hyvässä blogissa on ns. “tiekartta” etusivulla. Siitä käy ilmi, mitä blogi käsittelee ja kuka kirjoittaja on. Jaakko Suomisen Koneen kokemu(y)s -blogin etusivu on tästä hyvä esimerkki. Siinä Suominen kertoo kuka on, mistä kirjoittaa ja bloginsa ja sen nimen taustat. Suomisen blogi on muuten mitä mainioin ja yksi suosikeistani; selkeää, terävää ja oivaltavaa tekstiä. Suominen käsittelee siellä tieteellistä työskentelyä ylipäätään ja tuoreimmat merkinnät tällä hetkellä liittyvät apurahahakemuksen tekemiseen ja apurahalausunnon antamiseen. Lisäksi hän kommentoi matkojaan, mikä minusta on hauskaa – mainioita, että samalta bloggaajalta tulee merkintöjä liittyen kahteen eri alueeseen, jotka helposti kuitenkin koskettavat toisiaan.

Minkälaista tekstiä blogeista sitten löytyy ja miksi sitä on sinne kirjoitettu? Monissa tutkimusblogeissa mainitaan, että tarkoitus on rakentaa asiantuntijuutta ja tuottaa yhteisöllisesti uutta ajattelua kyseiseltä alalta. Joissakin mainittiin, että blogin tarkoitus on edistää omaa väitöskirjaa/ opinnäytetyötä ja toimia lokikirjana. Myös verkostojen luominen ja tiedon jakaminen mainittiin monesti. Blogien avulla voidaan lisästä läpinäkyvyyttä, keskustelua ja osallistuvuutta. Itse lisäisin tähän listaan sen, että blogin avulla voi totuttautua tuottamaan asiallista tekstiä ja parhaassa tapauksessa saada sille lukijoita ja kommentteja näiltä.

Tiedon jakamisesta blogin kautta on hyvä esimerkki eräs toinen suosikkiblogeistani, Kimmo Svinhufvudin ja Carol Kiriakosin pitämä Tohtoritakuu, jonka tarkoitus on tarjota tukea jatko-opiskelijoille ja muille akateemisesta kirjoittamisesta kiinnostuneille. Merkinnät ovat ytimekkäitä ja selkeitä. .Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -blogi on myös Svinhufvudin pitämä, ja sieltä löysin tähänastisen elämäni parhaat ohjeet tutkimussuunnitelman tekoon. Vau!

Olen siis todennut, että blogien seuraamisesta on paitsi iloa, myös hyötyä. Ja olen itsekin tainnut ryhtyä bloggaamaan ihan tosissani – olin viikonlopun maalla ilman konetta enkä vielä osaa tehdä blogimerkintää puhelimestani (se on kai seuraava askel), mutta sen verran osaan, että kävin kurkkaamassa sivustollani, oliko kukaan jättänyt uusia kommentteja! Tämä taitaa nyt olla menoa siis!

 

Verkkojulkaisun mahdollisuuksista ja tärkeydestä

|

Raimo Parikan tämän viikon luennolla sain välyhdyksenomaisen oivalluksen; verkossa voi ja kannattaa toimia ihan oikeasti, tosissaan, oikeiden asioiden parissa. Ylipäätään tämä Tutkijat verkoilla -luentosarja on saanut minut innostumaan verkossa toimimisesta ja sosiaalisesta mediasta, mutta ajatus siitä, että se kaikki on kuitenkin vain ajanhukkaa, on ilmeisesti iskostunut yllättävän syvälle minuun. Innostun asioista, mutta takaraivossa kalvaa epäilys siitä, voiko tämä verkossa toimiminen olla ihan oikeasti edes vakavaa toimintaa. Mitä asiantuntijat ja tutkijat muka tekevät verkossa? Eivätkö he ole kiltisti kirjapinon takana kirjoittamassa tai puhumassa luennolla, jossa kuuntelijat kuuntelevat ja luennoitsija luennoi – ei siis mitään liian vuorovaikutteista, ei ainakaan niin määrittelemättömän yleisön kanssa kuin verkossa voi olla.

Mutta nyt Parikan luennolla minulle kirkastui todella verkon ja verkkojulkaisun merkitys. Parikan sanoin “missä päin maailmaa tahansa tehty tutkimus on vain napin painalluksen päässä”. Miksi kuluttaa jopa päiviä jonkun teoksen tai artikkelin fyysisen, painetun version etsimiseen, jos sen saa verkosta sekunneissa ruudulle? Ilmeisesti ongelmani on tähän asti ollut se, että en ole hahmottanut tätä perusajatusta lainkaan, minkä vuoksi en ole tutustunut tietokantoihin enkä muihinkaan verkkopalveluihin. Hurjaa, miten pimennossa on mahdollista elää ja ummistaa silmänsä joltain uudelta ja pelottavalta!

Yksi asioista, jonka koin omakohtaiseksi tärkeäksi, oli oivallus siitä, että väitöskirja kannattaa julkaista verkossa. Levikki on silloin todennäköisesti kymmenkertainen. Ajatus on, että tieteellisest julkaisut olisivat aina vapaasti saatavilla. Parikka antoi vinkin, että kannattaa käyttää sellaista PDF-formaattia, joka sallii hakusanojen käytön – tämäkin lisää todennäköisesti kyseiseen teokseen tutustumista ja viittaamista, kun sitä ei tarvitse lukea kokonaan läpi vaan voi hakusanoilla tarkastaa, onko itseään kiinnostavaa aihetta käsitelty.

Toinen asia, joka varmasti koskettaa meitä monia väitöskirjantekijöitä ja tutkijoita, on rinnakkaisjulkaiseminen, joka liittyy aina vapaaseen saatavuuteen (open access). Kun julkaisee artikkelinsa lehdessä, kannattaa aina kysyä heidän kantaansa rinnakkaisjulkaisuun. Kaupalliset kustantajat eivät tätä usein salli, mutta kannattaa yrittää neuvotella vaikka siten, että esim. viiden vuoden kuluttua tai painoksen loputtua saisi rinnakkaisjulkaista.  TUHAT-järjestelmän kautta julkaistaessa järjestelmä näyttää, miten kukin lehti sallii rinnakkaisjulkaisemisen. Pre-print tarkoittaa versiota, joka lähetetään kyseiseen lehteen ennen lehden ehdottamia korjauksia; post-print on versio, johon lehden korjausehdotukset ja muutokset on tehty; PDF on lopullinen versio. Osa lehdistä sallii nämä kaikki rinnakkaisjulkaisun muodot, osa vain jonkin. Tärkeintä kuitenkin on, että edes jokin versio on verkossa.

Paineet julkaista sähköisesti ovat kovat, sillä paperisessa julkaisemisessa odotusajat ovat liian pitkät.  Tämän vuoksi lehdet harjoittavat nykyään E-Pub tai online-julkaisemista eli julkaisevat verkossa jo silloin, kun paperiversio on vielä jonossa. Verkkojulkaisulla on siis oma arvonsa, se on vakavasti otettavaa ja todellista toimintaa! Tämä oli yksi päivän pääoivalluksista omalla kohdallani. Ja hauskana kuriositeettina kuulimme luennolla senkin, että jos kuitenkin kaipaa ihan perinteista, fyysistä kirjaa, niin periaatteessa minkä tahansa PDF-tiedoston saa kustannettua itselleen kirjaksi Lulu-kustantamon kautta. Kirjaansa voi antaa myös myytäväksi Lulun verkkokauppaan. Etsin tästä vielä myöhemmin lisätietoa ja sain selville, että lisämaksua vastaan kirjalleen voi hankkia ISBN-numeron ja sen voi laittaa myyntiin myös Amazon.com-kirjakauppaan. Suomessa puolestaan BOD (Books on Demand) tarjoaa mahdollisuuden julkaista kirjoja e-kirjana tai painettuna. Tässä kohden viimeistään minulle alkoi hahmottua verkon, sananvapauden, tasavertaisuuden ja sensuurin puuttumisen ilmeneminen! Välikädet, kontrollit, ylhäältä päin tulevat arvottamiset eivät enää siis ole ainoa auktoriteetti, vaan niistä ollaan siirtymässä, tai jo osittain siirrytty, vertais- ja lukija/käyttäjäarviointiin ja arvottamiseen. Tämä on niin hienoa (ja uutta minulle)!

Tästä kaikesta ja niin paljon muustakin löytyy hyviä kirjoituksia Parikan omasta blogista Verkkopedaseuranta. Tutustuin siihen ja suosittelen! Myös digitoope kuten minä ymmärtää näistä kirjoituksista. Asiantuntevaa, syvää, mutta selkeää!

 

Tiedonhakua teillä tietämättömillä (jälleen eksyksissä!)

|

Minulla oli suuret odotukset viime keskiviikon luennon suhteen; Halusin oppia käyttämään tietokantoja ja hyödyntämään aineistohakua. Kuvittelin oppivani tämän luennon aikana, minkä vuoksi otin kannettavan tietokoneeni mukaan (veljeni kutsuu konettani raahattavaksi, mikä kertoo jotain koneen koosta ja painosta ja minkä perusteella voitte kuvitella, miten jumiin saan niskani kulkiessani koneeni kanssa).

Heti luennon alussa huomasin, että lähtötilanne oli hankala, sillä osa porukasta tuntui jo olevan melko asiantuntevia ja päteviä tiedonhakijoita, mutta ainakaan minulla ei ollut paljoakaan kokemusta tiedonhausta verkosta. Selvennykseksi totean tähän, että osaan toki googlettaa, mutta esim. tietokantojen ja kirjaston verkkopalvelujen kanssa minulla on ollut ongelmia. Monet ongelmat tosin ovat johtuneet siitä, että olen kokenut tiedonhaun verkossa jollain lailla uhkaavaksi ja monimutkaiseksi ja olen vältellyt sitä viimeiseen saakka. Myönnän ja tiedostan siis hyvin, että luennoitsija Johanna Lahikaisen tehtävä ei varmasti ollut helppo: Kenelle luento olisi pitänyt suunnata, kun joukko oli tiedonhakutaidoiltaan varsin heterogeenistä ja mitä luennolla olisi pitänyt käsitellä?

Minun kohdallani luento ei alkanut lupaavasti, koska en päässyt nettiin enkä kehdannut kysyä asiasta keneltäkään! Olin nimittäin juuri tuntia aiemmin käyttänyt nettiä koneeltani, mutta nyt se vain ole lakannut toimimasta. Tässä vaiheessa päätin olla paljastamatta tumpelouttani ja lohdutin itseäni sillä, että ehkä pystyisin keskittymään paremmin luentoon, kun en yrittäisi samalla harjoitella tiedonhakua koneellani.

Miten luennolla sitten kävi? Mitkä tunnelmat olivat? Minusta luento tuntui hajanaiselta enkä saanut mistään oikein kiinni. En syytä luennoijaa tästä, vaan lähinnä kyse oli siitä, että liian monet nimet tai termit olivat minulle tuntemattomia, joten en saanut oikein mistään napattua kiinni. Lähdin hieman myrtyneenä luennolta, mutta kun myöhemmin kasasin yhteen oppimiani asioita, ei lista niin heikolta näyttänytkään (kuusi opittua asiaa tässä numeroituna listaksi):

  1. Seuraava kysymys nousi esiin luennolla: Mistä tietää, minkä arvoisia eri artikkelit ovat? Voiko niitä ylipäätään käyttää väitöskirjan aineistona? Vastaukseksi saimme vinkin käyttää Julkaisufoorumia, jossa asiantuntijoista muodostettu paneeli antaa artikkelille tason asteikolla 1-3 (korkein taso on 3). Julkaisufoorumista voi hakea tietyn artikkelin tasoluokitusta tai sitten hakea päätieteenaloittain artikkeleita, jotka on luokiteltu esim. tasolle 3.
  2. Kirjastonhoitajilta voi kysyä apua ja jopa varata ajan henkilökohtaiseen ohjaukseen. Tämä taisi olla luennon paras anti!
  3. Jos jotain kirjaa ei ole Helsingin yliopiston kirjastossa saatavilla, sitä voi etsiä Vaarista. Lainaaminen ei maksa mitään ja kirjan pitäisi olla saatavilla 24 tunnissa. Vaarista voi tilata myös artikkeleita ja graduja.
  4. Helkasta on turha etsiä artikkeleita, sieltä löytyy vain kirjoja. Artikkelit haetaan Artosta (kotimaisesta artikkeliviitekannasta). Aleksista puolestaan löytyy kotimaisia sanomalehtiä.
  5. Sitten opin jotain täysin uutta ja ihmeellistä: Kun esim. Artossa jonkun lähteen kohdalla on merkintä SFX, sitä painamalla saa tietää, mikä kyseisen lähteen saatavuus on Helsingin yliopistossa. Piilo-opetus oli se, että ehkä niitä linkkejä ja nappeja voi itsekin painaa pelkäämättä, että kone menee rikki. En ole todellakaan uskaltanut mitään punaista, kiemurasta S-symbolia painaa.
  6. Monissa tapauksissa on mahdollisuus lähettää tieto lähteestä itselleen sähköpostiin tai viitteidenhallintaan (esim. refworksiin tai Zoteroon). Kuulin muuten ensimmäistä kertaa viitteidenhallintaohjelmasta alkusyksyllä enkä vielä tiedä ihan tarkasti, miten sitä käytetään ja miksi. Mutta tällä luennolla mielenkiinto heräsi – kummallista muuten, etten ole aiemmin kiinnostunut asiasta vaikka minulle on siitä mainittu ennenkin.

Tällä luennolla minulla oli todella kiusaantunut olo sen suhteen, että mietin kovasti, mitä voi kysyä. Mitä pitäisi tietää? Olenko ihan toope, jos kyselen mitä sattuu? Ja miettiköhän joku muukin tällaisia ajatuksia eli olisikohan joku kysymyksistäni ollut ihan hyödyksikin?

Näitä epäselviä ajatuksia ja tiedonmurusia oli runsaasti. Kiinnostus kyllä jäi, joten nyt pitää sitten itse kokeilla. Joku totesikin luennolla, että vain itse kokeilemalla oppii. Totta näinkin. Joten tämä sunnuntai aloittaa viikon, jonka aikana olen päättänyt kokeilla ainakin jotain seuraavista asioista (tahtoisin sanoa, että kokeilen näitä kaikkia, mutta täytynee olla realisti ajankäytön suhteen):

  1. Uutuusseurantaa. Verkkolehtiin voi merkitä ”New Content Alert”, jolloin minulle pitäisi tulla ilmoitus, kun uusi lehti on ilmestynyt.
  2. Miellekartan tekeminen FreeMind-ilmaisuohjelmalla! (Hurjaa, että nykyään siis miellekarttakin tehdään koneella!)
  3. FeedNavigator kuulemma auttaa pääsemään informaatiotulvasta omaan puroon. Pitäisikö kokeilla?
  4. EBSCOn kautta voi tehdä jotain oikein hyödyllistä, mistä en ihan päässyt perille. Kirjoitin itselleni seuraavat ohjeet: hakemalla ”illeteracy” ja ”adults” ja sitten katsomalla Refine for results (ja valitsemalla esim. academic journals tai peer reviewed), saan aikaiseksi jotain (mitä?), jonka sitten voin lähettää itselleni sähköpostiin tai refworksiin. Hurjaa. En ihan tiedä vielä, mistä on kyse, mutta aion kokeilla tätä.

Ehkä joskus saakin olla tumpelo, jotta voisi sitten oppia jotain uutta. Aion ainakin kokeilla näitä neljää asiaa. Eihän voi olla, että tutkimukseni kuivuu kasaan teknologia/kone/tekniikkapelkoni vuoksi?  Teen sitten merkinnät blogiin, miten sujuu!

Astuin juuri Twitter-maailmaan! Uskaltaudutko mukaan?

|

Nyt alkaa taas tutkijan sunnuntai (kello näyttää 00.03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä), ja sen kunniaksi liityin juuri Twitteriin! Viittaan tässä edelliseen merkintääni: liityn ihan vain siksi, että tiedän ainakin, mitä vastustan, kun vastustan Twitteriä ja muita sosiaalisen median humputuksia.

En vielä tiedä miten Twitter toimii, mutta löysin aika pätevät ohjeet vasta-alkajille. Katsokaa seuraavan linkin takaa:

http://jml.kapsi.fi/jussi/2009/08/07/twitter-opas-vasta-alkajille

Päätän ja lupaan nyt vakaasti, että vilkaisen Twitteriä vain silloin tällöin YKSIN OLLESSANI. En pienen, ihanan poikani aikana enkä keskustellessani toisen ihmisten kanssa. Ja tämän lupauksen aion pitää!

Sosiaalisen median areenoilla

|

Tammikuun viimeisenä keskiviikkona Jere Majava luennoi aiheesta Sosiaalinen media ja sen välineet. Näistä välineistä olin itse kuullut aiemmin vain yhdestä, Twitteristä, muista en ollut aiemmin kuullutkaan. Jostain syystä kuitenkin tämä nimenä jo tuttu Twitter oli se, joka eniten jäi mietityttämään.

Luennolla vakuutuin melkein jo siitä, että kyllä ihmisen täytyy olla Twitterissä mukana! Sieltä voi (käsittääkseni) valita, mitä seuraa, ja toiset ihmiset toimivat siellä ikään kuin filttereinä. Olisi mahdollista seurata kiinnostavia uutisia, blogeja, kenties oman alan julkaisuja… Olin siis jo melkein rekisteröitymässä käyttäjäksi (aloitussivu oli auki edessäni ja sormeni näppäimellä valmiina painamaan), mutta kun luennoitsija kertoi siitä, miten Twitteriä käytetään konferensseissakin, minulla tuli jälleen se tunne, että tämä on jostain toisesta maailmasta. Jostain toisesta, ihmeellisestä, kehittyneestä, kiehtovasta – toisaalta aika pelottavasta – maailmasta.

Se on kumma tunne. Ihan kuin katsoisi scifi-elokuvaa, mutta se tunteen kummallisuus tulee juuri siitä, että olen tässä elokuvassa itse mukana. Tuijotin kai jälleen suu auki luennoitsijaa, kun hän kertoi, että konferensseissa ihmiset twiittaavat (tämä kai se termi on?) ja kommentoivat keskenään konferenssia tai esittävät luennoitsijalle kysymyksiä. Siis mitä?! Jos huoneessa on viisikymmentä ihmistä, kommunikoivatko he todella tietokoneidensa tai älypuhelimiensa kautta? Luennoitsijamme vaikutti itse innostuneelta asiasta ja kertoi, että näin ihmiset todella ovat aktiivisia ja osallistuvat. Olen muuten itse aina tulkinnut epäkohteliaaksi luennolla tietokoneen tai puhelimen näppäilyn, mutta ilmeisesti se ei välttämättä sitä ole.

Tämä Twitterin käyttö konferensseissa sai minut perumaan aikeeni siihen rekisteröitymisestä. Jäin miettimään sitäkin, kuinka ihminen pystyy keskittymään yhtä aikaa luentoon ja Twitterin näppäilyyn? Ilmeisesti siis pystyy, mutta jääkö keskittyminen pinnalliseksi? Hajoaako keskittyminen? Tekniikka on hurjasti kehittynyt, mutta onko ihmisen aivot ja toiminnatkin kehittyneet siten, että on mahdollista tehokkaasti seurata luentoa ja kommunikoida Twitterin kautta? Vai onko ihmisellä aina ollutkin kyky käyttää useaa havaintokanavaa ja toimintoa yhtä aikaa, ja hän on vain joutunut odottamaan, että joku keksii Twitterin?

Entä sosiaalinen vuorovaikutus? Miksi vierekkäin istuvien ihmisten pitäisi kommunikoida Twitterin kautta, mikseivät he voi ottaa katsekontaktia toisiinsa ja olla vuorovaikutuksessa perinteisesti puhumalla? Tämä oli oikeasti niin käsittämätöntä minulle, että mietin jälleen, missä maailmassa elän ja onko se sama maailma, missä Twitter-kansakin elää. Itse peräänkuuluttaisin perinteistä kommunikaatiota varsinkin näinä aikoina, kun puhutaan syrjäytymisestä, masennuksesta, yksinäisyydestä. Jos yksinäisenä menen johonkin konferenssiin, eikä edes siellä kukaan katso minua silmiin eikä sano mitään, miten saan kontaktin toisiin ihmisiin? Twitterillä, Facebookilla ja muilla sosiaalisen median välineilläkö?

Tämä kaikki saa minut kyllä pohtimaan, pitäisikö minun kuitenkin kokeilla Twitteriä. Ihan vain sen vuoksi, että voisin olla perustellusti sitä vastaan. Mieleeni tulee ystäväni, joka vastustaa ja on aina vastustanut härkätaisteluja, mutta halusi ehdottomasti mennä eräällä Espanjan lomallaan katsomaan härkätaistelua. Hän perusteli tätä sillä, että voidakseen oikeasti olla härkätaistelua vastaan, hänen täytyisi ainakin kerran nähdä, mitä se on. Ja niin hän meni paikalle, tosin osti lipun areenan viimeiselle rivillä eikä oikeastaan uskaltanut eikä pystynyt katsomaan koko taistelua, mutta ainakin hän nyt voi sanoa olleensa paikalla ja pysyvänsä kannassaan. Tämän perusteella ehkä voisin liittyä Twitteriin ja pysytellä areenan takarivissä. Ihan vain tietääkseni, mitä vastustan.

Osaamattomuuden luvallisuus!

|

Viime keskiviikkona Jere Majava luennoi meille aiheesta “Web 2.0 ja sen merkitys tutkimukselle”. Kuuntelin ja tuijotin luennoitsijaa herkeämättä koko luennon ajan, ja kun luento loppui, minulle tuli sama tunne kuin hyvän ja mukaansatempaavan elokuvan loputtua: ihan kuin olisin herännyt mielenkiintoisesta unesta ja pulpahtanut taas tähän maailmaan.

Miten on mahdollista, että uppouduin luentoon sellaisella intensiteetillä? Minuahan ei teknologian eikä sosiaalisen median pitänyt kiinnostaa lainkaan. Luennoitsija oli hyvä puhuja, totta,mutta sen lisäksi tilanteessa oli jotain muuta koukuttavaa: en tiennyt aiheesta etukäteen mitään, en osannut antaa minkäänlaista määritelmää käsitteelle Web 2.0 eikä minulla ollut ennakko-odotuksia sen suhteen, mitä luento pitäisi sisällään. Kaikki olikin niin uutta luennolla, että tunsin olevani scifi-elokuvassa tai jossain toisessa todellisuudessa sisällä. Hämmästelin, miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullutkaan suurimmasta osasta asioita, joita luennolla mainittiin. Yhdessä luennoitsijan lauseessa oli kolme käsitettä, joista en ollut koskaan kuullutkaan: yksi niistä oli prezi, kahta en enää muista.

Miksi tämä tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni ei kuitenkaan tuntunut kiusalliselta? Todennäköisesti siksi, että minulla oli lupa olla tietämätön. Annoin itselleni luvan kysyä mitä tahansa kysymyksiä ajattelematta, että paljastaisin tyhmyyteni. Juuri tämä luvallinen osaamattomuus oli niin ihanaa! Oman alani luennoilla ja seminaareissa ei oikein voi aina paljastaa, että joku keskeinen termi on sekoittunut toiseen tai unohtunut tai toisaalta ehkä jäänyt kokonaan oppimatta. Mutta tällä luennolla sitä ei tarvinnut ajatella!

Kun siis pystyin oikeasti keskittymään ottamaan tietoa vastaan ja pyrkimään prosessoimaan sitä, nautin valtavasti luennosta. Kerrankin minulta ei kulunut energiaa siihen, että olisin pyrkinyt vaikuttamaan tietävältä, pätevältä ja ylipäätään ajantasalla olevalta. Luento iski minuun niin syvästi, että paasasin siitä illalla kotijoukoillekin (jotka katsoivat silmät pyöreinä, kun pudottelin nimiä kuten Kickstarter, Chromebook ja Prezi). Kehaisin vielä kotijoukoille, että ensi viikolla harjoitellaan ainakin Yammerin käyttöä ja puhutaan Academia.edusta (lupasin pitää pienen tiivistelmän näistäkin sitten kotona).

Nyt ollaan siis siinä kynnyksellä, että voisin jopa ottaa askeleen nykypäivän teknologiamaailmaan ja alkaa hyödyntää sosiaalista mediaa (kunhan ensin selvitän, mihin sitä tarvitsisin). Hurjaa tämä on, mutta taitaa viedä mennessään!

Tutkija hukassa tietoverkossa

|

Aloitin väitöskirjatutkimukseni menneen syksyn aikana, joten tutkijana olen vasta alkutaipaleella. En tiedä, missä pimennossa olen elänyt tietoteknisen ja teknologisen nykymaailman ja sosiaalistuneen median suhteen, sillä olin kuvitellut, että teoreettisesta osuudesta selviäisin kirjojen ja kirjastojen avulla. Hävettää kyllä tunnustaa tällainen musta aukko tiedoissani tänä aikana, kun kaikki tuntuvat luovivan sujuvasti ja sukkelasti sosiaalisen median ja tietoverkon pyörteissä, mutta kun kerran on kyydistä pudonnut, haastavaa on enää vauhdissa kyytiin hypätä.

Ihmetykseni olikin suuri, kun huomasin, että suurin osa tarvitsemistani artikkeleista ja lähdeteoksista onkin virtuaalisessa muodossa! Olin ajatellut viettäväni paljon aikaa kirjastoissa – jossa saisin tarvittaessa apua kirjastojen ystävälliseltä henkilökunnalta – mutta olinkin itsekseni ja erittäin avuttomana tietokoneen edessä. Yritin toki löytää jotain Googlen kautta, mutta tie tyssäsi lyhyeen. Tuskailin aikani asian kanssa enkä oikein kehdannut kysyä keneltäkään, kunnes lopulta avauduin hiljattain yliopisto-opintonsa aloittaneelle ystävälleni, joka tiesi mainita Nelli-tiedonhakuportaalista. Askel eteenpäin siis tietoverkkoviidakossa.

Syksy meni siis lähinnä ihmetellessä ja tein kaikkeni, jotten joutuisi etsimään mitään hankalaa verkosta. Kerran yritin saada yhden tenttikirjan käsiini elektronisessa muodossa, mutta hämmennyin ja hätäännyin jo pelkästä yrityksestä niin kovasti, että kävin lukemassa kirjaa kirjastossa – sitä kun ei sannut lainattua kotiin fyysisenä kappaleena, elektronisessa muodossa se olisi toki onnistunut.

Kaikesta tästä kuvaamastani johtuen ilmoittauduin innolla Tutkijat verkoilla –kurssille. Tavoitteeni oli oppia hakemaan artikkeleita ja lähdeteoksia verkosta, kaikki muu opittu olisi ylimääräistä hyvää ja tervetullutta.

Ensimmäisellä luennolla saimme tehtäväksi tehdä blogin ja sen perustaminen tuntuikin ihan suhteellisen selvältä, mutta itse (julkisen) blogin pitämiseen liittyen minulla on kasapäin kysymyksiä ja epäilyksiä: Onko kannattavaa ylipäätään ”höpistä” julkisesti verkossa? Enhän kuulu edes Facebookin enkä mihinkään, missä pitäisi paljastaa jotain itsestäni tai ajatuksistani täysin määrittelemättömälle yleisölle (myönnän, että väitöskirjan valmistuttua sekin on luettavissa ja saatavilla lukijakunnalla, joka on minun hallintani ulkopuolella). Mutta mikä on niin merkittävää sanottavaa, että haluaisin jättää sen verkkoon luettavaksi blogiini? Entä jos kirjoitan jotain, jota myöhemmin haluan käyttää jossain artikkelissani tai muussa julkaisussa, niin onko se enää minun vai onko joku jo napannut jonkun hyvistä ideoistani? Ja jos sen siis voi kirjoittaa mitään merkittävää ja huipputärkeää siinä pelossa, että joku sen idean veisi, niin kannattaako ylipäätään kirjoittaa mitään? Omistanko siis blogikirjoitusteni tekijänoikeudet vai yritänkö vain olla kirjoittamatta mitään liian hienosti oivallettua ja keksittyä?

Tällä hetkellä tavoitteeni Tutkijat verkoilla –kurssin suhteen on saada jonkinlainen suhde blogeihin ja hahmottaa edes jotenkin sosiaalista mediaa eli esimerkiksi saada pohdittua, mitä muuta sosiaalinen media on kuin Facebook ja mihin sitä tarvitaan. Voisinko itse jotenkin hyödyntää sosiaalista mediaa? Onko se muutakin kuin hömppää, viihdettä, provosointia ja puoliksi ajateltuja ajatuksia?

Odotan nyt, mitä kurssi tuo tullessaan ja herääkö kiinnostukseni todella sosiaalista mediaa ja tietoverkon suomia mahdollisuuksia kohtaan. Opinko hyödyntämään (ja olemaan pelkäämättä) tätä työvälinettä? Entä onko olemassa mahdollisuus, että alkaisin nauttia tietoverkon käyttämisestä? Voinko jopa jäädä koukkuun sosiaaliseen mediaan kuten monet muutkin? Tämä jää nähtäväksi ja selviää seuraavien viikkojen aikana.